Maatilat kasvatuksen ja kuntoutuksen ympäristöinä – kokeilutoiminnan kautta kasvuun

Anja Yli-Viikari 
Tutkija, MMT
Luonnonvarakeskus

Maria Suomela
Projektipäällikkö, MMM
Seinäjoen ammattikorkeakoulu

 

Klikkaa katsaukseen!

Maatilojen käyttö osana sosiaalipalveluiden järjestelmää on suhteellisen yleistä muun muassa Hollannissa, Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Suomessa maatilojen potentiaalia ei ole vielä laajalti tunnistettu, vaikkakin sosiaalipedagogisen hevostoiminnan muodot ovat jo tulleet laajalti tunnetuiksi lasten ja nuorten palveluiden parissa.

Alan kehittymistä vaikeuttaa sen monialaisuus niin Suomessa kuin muualla Euroopassakin. Vaikka tutkittua tietoa maatilojen ja luonnon elementtien hyödyllisyydestä saadaan jatkuvasti lisää, kuntouttaviin ympäristöihin liittyvän monivaikutteisuuden ymmärtäminen on edelleen haaste.

Suomen keskittyvä elintarviketeollisuus

Toivo Muilu
FT, tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus (Oulu)

Csaba Jansik
PhD, erikoistutkija
Luonnonvarakeskus (Helsinki)

Olli Wuori
HTT, dosentti, erikoistutkija
Luonnonvarakeskus (Helsinki)

Olli Lehtonen
FT, erikoistutkija
Luonnonvarakeskus (Helsinki)

 

Klikkaa katsaukseen!

Tarkastelemme tässä katsauksessa elintarviketeollisuuden ja osin maatalouden merkitystä Suomen seutukuntien taloudessa. Kuinka keskittynyttä Suomen elintarviketeollisuus ja sen päätoimialat ovat rakenteellisesti ja alueellisesti? Pohdimme lyhyesti myös toimialan viimeaikaisia trendejä, kuten ruokapoliittisiin linjauksiin ja paikalliseen tuotantoon nojautuvan luomu- ja lähiruoan merkitystä elintarviketeollisuudessa.

Tarina markkinatalouden tulosta poroelinkeinoon

Asta Kietäväinen
MMM, YTT, Tutkijatohtori
Arktinen keskus, Lapin yliopisto

 

Klikkaa artikkeliin!

Luonnon kiertokulkuun ja yhteisölliseen työhön perustuvaa poroelinkeinoa pidetään elämäntapana, mutta se on myös pohjoisten ihmisten merkittävä toimeentulon lähde. Tarkastelen tässä artikkelissa sitä, kuinka poronomistajat kokevat poronhoitotöiden, toimeentulon hankkimisen useammasta tulonlähteestä ja porotalouden muutokset markkinaistuvassa maailmassa. Aiemmin poronhoitajat elivät luontaistaloudessa, jossa toimittiin luonnon ehtojen mukaan ja elinkeino tarjosi kaiken, mitä elämiseen tarvittiin. Toimeentulon tukena olivat metsästys, kalastus ja marjastus. Nykyään poroperheen toimeentulo muodostuu porotalouden lisäksi esimerkiksi jalostuksesta ja matkailusta. Yrittäjyys, poroelinkeino ja elämäntavan piirteet limittyvät toisiinsa vaihdellen poroperheistä toiseen. Eri toimeentulomuotojen limittyneisyyksistä ja painoarvoista riippumatta porotyö, joka kantaa sisällään myös elämäntavan piirteitä ja niihin kiinnittyvää identiteettiä, auttaa muodostamaan kestävän elämäntarinan, joka luo varmuutta myös tulevaisuuden suunnittelulle.


Artikkelikuva: Poroja Ounastunturilla. Kuva: Ilmari Hustich. 1930-luku. Suomen valokuvataiteen museo.

Työ, perhe ja vapaa-aika lypsykarjatilojen muuttuvassa arjessa

Klikkaa artikkeliin!

Marja Kallioniemi

MMT, tutkija, Luonnonvarakeskus, Talous ja yhteiskunta

Hanna-Riitta Kymäläinen

MMT, dosentti, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto, maataloustieteiden laitos

 

Kahden haastatteluaineiston avulla tarkastellaan lypsykarjatiloja maatalouden rakennemuutoksen keskellä. Työllä tarkoitettiin lypsykarjatilan hoitamiseen liittyvää työtä. Haastatteluihin osallistui 26 naista ja 14 miestä 26 tilalta. Analyysimenetelmänä on tapaustutkimus, ja teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalisten suhteiden teoria sekä tarkastelu sukulaisuudesta perheyrityksissä. Tulosten mukaan yrittäjäpariskunnan yhteistyö oli usein hioutunutta, ja työ salli joustot perheen asioiden hoitamiseen. Sukupolvenvaihdos kuvattiin pääsääntöisesti kuormittavana elämänvaiheena. Suhde hoidettaviin eläimiin oli osalle haastateltavista läheinen. Selviytymistä muutoksessa edesauttoivat perheenjäsenten välinen tuki ja apu, vuorovaikutus ja työ eläinten parissa, terveyden vaaliminen, huumori sekä navetalle asennettu valvontateknologia. Perhemaatiloja pidetään sopeutuvina ja kestävinä. Yrityskoon laajentaminen ei ollut kuitenkaan aina onnistunut, ja prosessin osalta esitettiin kritiikkiä. Laajentamisvaateiden lisäksi työn sitovuus ja perhetyövoiman liiallinen hyödyntäminen nähtiin uhkina omalle jaksamiselle ja eläinten hyvinvoinnille.

Lehden linja

Aapo Jumppanen

 

Reilu vuosi sitten minulta kysyttiin, että mikä mahtaa olla tulevan päätoimittajan linja? Vastasin, että sitä pitää vielä miettiä. Toimittajan töitäkin tehnyt kyselijä alkoi välittömästi maalailla vastauksestani sensaatiota hakevaa kohuotsikkoa: ”Uusi päätoimittaja ei tiedä lehden linjaa”. Koin, että tässä harjoitettiin nyt niin sanottua kannustavaa vinoilua. On sitä tullut joskus itsekin harrastettua, mutta olen pyrkinyt vähentämään. Siinä saattaa nimittäin käydä niin, että haittavaikutukset ovat hyötyjä suuremmat. On parempi antaa palaute suoraan ilman ihmeempiä venkoiluja, tällöin väärintulkinnan mahdollisuus pienenee oleellisesti ja päästään nopeammin asian ytimeen. Mielestäni sama periaate pätee myös lukijapalautteeseen. Jos tuntuu siltä, että lehden sisällöissä, julkaisuaikataulussa tai missä vain on parantamisen varaa, niin kertokaa suoraan. Laittakaa sähköpostia, soittakaa tai tulkaa sanomaan kasvotusten, niin katsotaan mitä asian eteen voidaan tehdä. Moni teistä on jo palautetta antanutkin, kiitokset siitä.  Palaute, olipa se positiivista tai negatiivista, kertoo myös aina siitä, että lehteä luetaan ja se koetaan tärkeäksi. Ja kliseistä tai ei, niin lukijoita vartenhan lehtiä tehdään.

Tässä vuoden 2016 viimeisessä numerossa on tarjolla hyvin kattava paketti kirjoituksia suomalaiselta maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentältä. Lehden tekemiseen on kirjoittajina, arvioijina ja ideoijina osallistunut ihmisiä Uudeltamaalta Lappiin ja Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle. Myös jatkossa toivon, että saisimme kirjoituksia laajasti ympäri Suomen. Meillä on suuri ja maaseudultaan monimuotoinen maa. Mielestäni on lehden linjan mukaista kunnioittaa tätä tosiasiaa, ja huolehtia siitä, että lukijat ja kirjoittajat koko maassa pitävät lehteä omanaan. Monimuotoisuus on tärkeätä myös kirjoitusten aihepiireissä. Maaseudun tutkiminen tai kehittäminen ei mahdu vain yhteen näkökulmaan, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista otetta. Esimerkiksi tästä numerosta löytyvät kirjoitukset porotalouden kaupallistumisesta, elintarviketuotannon keskittymisestä ja maataloushistorian tutkimuksen kehittämisen tärkeydestä ovat kaikki yhtälailla merkittäviä ja mielenkiintoisia. Mielestäni ei ole järkevää lähteä korostamaan esimerkiksi elinkeinotoimintaan keskittyvien kirjoitusten ensisijaisuutta maaseutukulttuuria käsitteleviin nähden tai toisin päin. Molemmilla on paikkansa maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentässä.

Monimuotoisuutta painottavien numeroiden lisäksi tarvitaan myös teemanumeroita. Tällainenhan oli kuluvana vuonna julkaistu maaseudun kestävän energiahuollon erikoisnumero, jonka vierailevina päätoimittajina toimivat Salla Rantala, Suvi Huttunen ja Ville Tuomi. Teemanumeroiden tehtävänä on pureutua syvällisesti tiettyyn aihepiiriin ja tuoda siihen liittyvää uusinta tietoa kootusti yhteen julkaisuun. Teemanumeroita voidaan hyödyntää esimerkiksi koulutuksessa, tutkimuksessa ja kehittämisessä kattavina tietopaketteina. Sellaisen lukemalla saa syvällisen käsityksen aihepiirin merkityksestä suomalaiselle maaseudulle ja sen kehittämiselle. Myös joulukuussa 2017 on määrä julkaista teemanumero. Aihepiirinä on kansainvälisyys ja kirjoituskielenä englanti. Numeroon toivotaan niin kotimaisten kun ulkomaistenkin tutkijoiden ja kehittäjien kirjoituksia. Tarkempia kirjoittajaohjeita laitetaan liikkeelle ensi kevään aikana.  Tarkoitus olisi, että myös jatkossa julkaistaisiin kerran vuodessa yksi teemanumero. Vuoden 2018 osalta teemaksi on sovittu alustavasti ruoka. Allekirjoittaneen päätoimittajan pesti on kuitenkin katkolla ensi syksynä, joten linjamuutos on näiltä osin vielä mahdollinen.

Toivon että tämä kirjoitus omalta osaltaan toi läpinäkyvyyttä siihen tapaan ja niihin periaatteisiin, joilla lehteä toimitetaan.

Toivotan teille kaikille kiinnostavia lukuhetkiä lehden parissa sekä hyvää joulua ja iloista uutta vuotta! Palataan taas ensi vuonna Maaseudun uuden ajan merkeissä!

Lectio: Arja Kilpeläinen – ”Teknologiavälitteisyys kyläläisten arjessa”

Silva Tedre kirjoittaa runossaan ”Ulos imperfektistä” seuraavasti:

Tässä oli
oli posti, koulu, kauppa.
oli loputon työ,
olivat lapset.
Imperfekti käärii maaseudun menetyksiin,
mutta minä olen tässä nyt.

ja hän jatkaa myöhemmin:

Maaseutu on preesens ja futuuri, se on yhtälailla kuin minä olen.
Se on vielä sittenkin kun minä olen mennyt.

Harvaan asuttujen maaseutualueiden sivukylien näivettymistä onkin ennustettu ainakin jo 1970-luvulta alkaen. Kaikesta huolimatta esimerkiksi Suomen kylätoimintayhdistyksen laskujen mukaan Suomessa on edelleen noin 4200 kylää, joissa asuu yhteensä 1,2 miljoonaa asukasta, siis reilu viidennes väestöstämme. Kuten Tedre toteaa runossaan, ihminen on tässä ja nyt, ja maaseutu säilyy – kaikista muutoksista huolimatta.

Kylien elinvoiman väheneminen on kytketty vallalla oleviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, joita voidaan symbolisesti kuvata veteen syntyvillä renkailla, kun veden pinta rikotaan tavalla tai toisella, useimmiten ulkopuolelta. Osa renkaista rantautuu ja laantuu jättämättä jälkeäkään, osa sammuu jo ennen kuin saavuttaa rantaviivan, ja osa vyöryy rannalle asti.

Viimeisin kyläläisten arkea koskeva voimakas muutos on yhteiskunnan teknologisoituminen. Ikääntyvät sivukylät ja teknologia ovat yhdistelmä, joka avaa tutkimukselle mielenkiintoisia näkökulmia. Väitöstutkimuksessani olen kiinnostunut teknologiavälitteisyyden merkityksestä ikääntyvien sivukylien asukkaiden arjessa. Määrittelen teknologiavälitteisyyden seuraavasti: teknologiavälitteisyys on teknologiaratkaisuja hyödyntävää vuorovaikutteisuutta yhteiskunnan eri järjestelmien ja tasojen sisällä sekä niiden välillä. Siten teknologiavälitteisyys yhdistää toimijat, tuotteen ja tekniikan.

Juhlapuheissa teknologiavälitteisyyden kuvataan olevan ylipaikallista, maantieteellisiä esteitä poistavaa kehitystä, mutta käytännössä teknologiaperustaiset toiminnot ja niihin liittyvät ratkaisut on helppo keskittää pääasiassa taajamiin ja kaupunkialueille. Tällöin unohdetaan maaseudulla asuvien kyläläisten arjen sujuvoittaminen, jonka pitäisi siis – ainakin puheiden ja toimintasuunnitelmien mukaan – olla yksi teknologiavälitteisyyden hyödyntämisen lähtökohta.

Tutkimuksessani ymmärrän kylän olevan yhtäältä maantieteellinen alue, toisaalta myös kulttuurinen ja toiminnallinen yhteisö. Kylien ikääntyminen konkretisoituu sekä positiivisesti että negatiivisesti: ihmisten elinikä kasvaa johtuen osin hyvistä terveys- ja sosiaalipalveluista, osin myös muuttuneista elämäntavoista. Toisaalta väestö, erityisesti työikäiset muuttavat taajamiin ja kaupunkikeskuksiin, ja mahdollisissa paluumuuttajissa on paljon eläkeläisiä. Kylien sosiaalinen vanheneminen nivoutuu siten yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Analysoin tutkimuksessani teknologiavälitteisyyden paikkaa ja tilaa kyläläisten arjen tukena ja kyläläisten toimintana. Tarkastelen teknologiavälitteisyyttä sekä empiirisesti että teoreettisesti, ja analysoin teknologiavälitteisyyden mahdollisuuksia kylissä maaseutusosiaalityön näkökulmasta.

Tutkimuksessani liikun eri rajapinnoilla. Pitäydyn tarkastelemaan teknologiavälitteisyyttä abstraktilla tasolla, en siis syvenny tekniikkaan sinänsä. En myöskään kohdenna tutkimuksellista mielenkiintoani tiettyihin, erikseen nimettyihin maaseutusosiaalityön menetelmiin, vaikka maaseutusosiaalityö on osana tutkimustani. Sen sijaan huomioni kiinnittyy teknologiavälitteisyyden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka tutkimukseni liikkuu maaseutusosiaalityön tutkimuskentällä, on se vahvasti kiinni myös yhteiskunnallisessa ajassa ja ajattomuudessa.

Valintani tuottaa sen, että artikkelimuotoisesti toteuttamani väitöstutkimuksen neljässä osatutkimuksessa tarkastelen eri näkökulmista teknologiavälitteisyyttä kyläläisten arjessa ja teknologiavälitteisyyden rajapintoja maaseutusosiaalityöhön. Yhteenveto-osiossa rakennan osatutkimuksissa käytetyn aineiston ja tulosten avulla kuvaa teknologiavälitteisyydestä, kyläläisten arjesta ja maaseutusosiaalityöstä hyödyntäen systeemiteoreettista ajattelua. En kuitenkaan ajattele teknologian tai teknologiavälitteisyyden olevan itseisarvo, vaan pikemminkin se on mahdollisuus ja väline ylläpitää ja tukea kylien elinvoimaisuutta ja arjen sujuvuutta.

Elettävä arki kulkee läpileikkaavana elementtinä tutkimuksessa. Arki pitää sisällään tuttuja toimintoja, rutiineja, totuttua elämänrytmiä, joita teknologiavälitteisyys joko horjuttaa tai joihin se sulautuu saumattomasti. Arjen moninaisuus koostuu erilaisista palasista, joiden yhteensovittamisessa tutut toimintatavat ylläpitävät jatkuvuutta ja luottamusta arjen sujuvuuteen. Kun totuttuun tulee muutosvaateita, niitä yhteiskunnallisia uusia renkaita veden pinnalle, arjen sujuvuus on arvioitava ja rakennettava uudelleen. Mitkä renkaat ulottuvat kenenkin arkeen ja kuinka voimakkaasti?

Tutkimusaineistonani ovat yksilöhaastattelut, lomakekysely ja fokusryhmähaastattelut. Olen kerännyt aineiston vaiheittain edenneenä prosessina, spiraalina tai toisensa kohtaavina renkaina, jotka ovat täydentyneet ja täyttyneet tutkimuksen edetessä. Aineiston tuottaessa ihmettelyn aihetta olen voinut hakea ihmettelyyni vastauksia seuraavassa aineistonkeruuvaiheessa. Lähestyn aihetta syventymällä kyläläisten kokemuksiin ja tulkintoihin teknologiavälitteisyydestä ja sen merkityksellisyydestä arjessa, osana ympäröivää yhteiskuntaa.

 

Lue tai lataa "Teknologiavälitteisyys kyläläisten arjessa" tästä!

Lue tai lataa ”Teknologiavälitteisyys kyläläisten arjessa” tästä!

Ensimmäisessä osatutkimuksessa, joka muodosti pohjatiedon tutkimukselleni, tarkastelin sivukylien asukkaiden informaatioteknologian käyttöä. Yhteiskunnallinen kehitys ohjaa jopa pakotetusti käyttämään tietokoneita arjessa, yhteiskunta rakentaa täytymisen toimintakulttuuria suhteessa teknologiavälitteisyyteen. Tällöin toimintapolitiikoissa rakentuva vaihtoehdottomuus korostuu sivukylillä. Mikäli infrastruktuuri mahdollistaa teknologian hyödyntämisen, kyläläisten arjessa teknologiavälitteisyydelle avautuu toiminnallisia tiloja, esimerkiksi kyläläisille mahdollisuuksia käyttää teknologiavälitteisiä palveluja samoin kuin toiminnallisuuteen kietoutuvia sosiaalisia tiloja. Niissä mahdollistuu kyläläisten yhteydenpito ja yhteisöllisyyden ylläpitäminen teknologiaa hyödyntäen.

Toisessa osatutkimuksessa syvennyin teknologiavälitteisyyden merkityksiin sivukylien ihmisten arjessa. Ne konkretisoituvat lineaarisessa, yksisuuntaisessa, kylien ulkopuolelta tulevassa informaatiossa, jonka tuottamisessa kyläläiset ovat ulkopuolisia kohteita. Sen sijaan teknologiavälitteisyyden dynaamisten, vuorovaikutteisten merkitysten syntymisen ehtona on kyläläisten aktiivisuus ja osallisuus teknologiavälitteisten palvelujen suunnittelussa, käyttämisessä ja arvioinnissa. Myöskin toiminnan pohjana olevan tiedon tuottamisessa kyläläisillä oleva arkitieto on merkittävää.

Kolmannessa osatutkimuksessa analysoin teknologiavälitteisen tiedon prosessuaalista rakentumista tutkimusmetodisena ilmiönä, mutta sen lisäksi se tuotti sisällöllistä tietoa tiedon rakentamisesta paikallisesti sekä teknologiavälitteisyyden ja sivukylien arjen rajapinnoista. Käytettävissä oleva tieto on perusedellytys osallisuudelle. Kyläläiset rakentavat arkeaan käytettävissä olevan tiedon perustalle. Paikallisesti tuotettu tieto on maaseutusosiaalityön väline ymmärtää ja tukea kyläläisten arkea.

Kylä on osa ympäröivää yhteiskuntaa. Yhteiskunnan kompleksisuus pakottaa kyliä yhteisöinä, mutta myös maaseutusosiaalityötä vastaamaan tavalla tai toisella yhteiskunnallisiin muutoksiin. Osa muutoksista pystytään aavistelemaan jo etukäteen, osa niistä on ennustamattomia. Harva meistä olisi vielä esimerkiksi 20 vuotta sitten osannut ajatella teknologisoitumisen vauhtia tällaiseksi, miltä se nyt näyttää ja tuntuu meidän jokaisen arjessa.

Neljännessä osatutkimuksessa lähestyin teknologiavälitteisyyttä teoreettisesti ja hyödynsin valitsemaani systeemiteoreettista tarkastelua valikoivasti rakentaessani kuvaa teknologiavälitteisyyden mahdollisuuksista maaseutusosiaalityössä. Kylä on systeemin osa, jonka toiminnasta vastaavat kyläläiset. He rakentavat arkeaan omien kokemustensa ja tarpeidensa mukaisesti, mutta väistämättä kehitykseen vaikuttavat myös yhteiskunnalliset muutokset. Ajattelen maaseutusosiaalityön kylien ja yhteiskunnan väliseksi nivelpinnaksi, mahdollisuuksien rakentajaksi ja kyläläisten arjen tukijaksi. Arkityön lisäksi maaseutusosiaalityön tärkeä tehtävä on ylläpitää arvokeskustelua yhteiskunnallisista valinnoista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta asuinpaikasta riippumatta.

Teknologisoituva yhteiskunta haastaa maaseutusosiaalityötä omaksumaan uusia välineitä ja työkaluja. Hyvinvointipalvelujen järjestäjänä ja tuottajana maaseutusosiaalityön vaateena on teknologiavälitteisten palvelujen tarjoaminen kotiin, yksilöllisesti sekä ylipaikallisesti ja usein myös asiakkaan haluamana aikana. Palvelujen tarjoaminen kotikoneille vaatii sosiaalityön tekijöiltä uudenlaista asioiden ja ilmiöiden jäsentämistä, laajempaa osaamista ja tietotaitoa, johon myös koulutuksessa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Suurena sosiaalityön haasteena on luottamuksen rakentaminen ja ylläpitäminen, kun työskennellään verkkovälitteisesti, ehkä myös eriaikaisesti. Asiakkaan aika ei kohtaa aina virka-aikaa.

Yksilöllistyvässä yhteiskunnassa kylien moninaisuus tuottaa paikoitellen vahvaa, paikoitellen ohuempaa yhteisöllisyyttä. Kyläläisten mukana olo oman arjen suunnittelussa, teknologiavälitteisesti tai ilman, tuottaa osallisuutta, joka vahvistaa kuulumisen tunnetta. Sosiaalisena olentona ihmisen yksi perustarpeista on kuulua johonkin, olla osa jotakin.

Kylissä teknologiavälitteisyys näyttäytyy vielä ulkopuolelta tulevana, ulkokohtaisena ratkaisuna. Teknologian tuomat taloudelliset edut kadotetaan, elleivät ihmiset, tutkimuksessani kyläläiset, hyväksy ja omaksu teknologiavälitteisyyttä osaksi arkeaan. Omaksumisen ehtona on käyttäjän oma halu ja into, joka rakentuu parhaiten aidolla osallisuudella. Myös tieto näyttää olevan aktiivisen yhteiskunnallisen osallisuuden ehtona, ja tiedon saamisen ehdoksi on asettautumassa teknologiavälitteisyys – siitä huolimatta, että tekninen toimintavarmuus ontuu alueellisesti.

Yhteiskunnassamme tällä hetkellä vallitseva suuruuden ekonomia piilottaa alleen pienuuden, ihmisen. Kuitenkin, suurikin rakentuu monesta pienestä. Suurkuntien rakentamisessa voidaan häivyttää kylät nimeämällä ne kaupunginosiksi, mutta ihmisten arki säilyy samana, olipa asuinpaikka määritelty miten tahansa hallinto- ja tilastomaailmaa varten.

Sivukylien arki näyttäytyy tutkimuksessani moninaisena ilmiönä. Se sisältää rutiineja ja jatkuvuutta, mutta samalla uusia ilmiöitä ja ulottuvuuksia, epäjatkuvuutta, toistuviin muutoksiin reagoimista, niihin vastaamista ja muutosvaateiden kohtaamista. Tilanteittaisesti rakentuva arki tarvitsee tuekseen erilaisia palveluja, joiden avulla kyläläiset voivat elää arkeaan. Palveluja, jotka ovat saavutettavissa tarpeen mukaisesti.

Teknologiavälitteisyys samoin kuin teknologinen kehitys etenee sysäyksittäin, nopeastikin, mutta arjen ilmiöt, joihin teknologialla haetaan vastauksia ja ratkaisuja, ovat pysyvämpiä – hitaammin muuttuvia. Kohtaavatko kyläläisten arki ja teknologiavälitteiset ratkaisut toisensa? Tutkimukseni tulosten perusteella ajoittain kyllä, mutta satunnaisesti ja kyläläisten mahdollisuudet osallistua jäävät ohuiksi.

Löydän itseni usein pohtimasta, onko kaupunkeja, ellei ole maaseutua kylineen. Kylien elinvoimaisuuden tukeminen on yhteiskunnallinen, mutta myös poliittinen, erityisesti maaseutupoliittinen valinta. Kyse on aina loppujen lopuksi valinnoista. Haluammeko pitää maaseudun asuttuna? Haluammeko tarjota samat palvelut kaikille? Mitä kanavia ja välineitä haluamme käyttää palveluissamme? Palvelujen saavutettavuus koskettaa kaikkia, ja monet palvelut voidaan tuoda lähelle ihmistä teknologiavälitteisesti. Näin ajateltuna teknologiavälitteisyys on vaihtoehto, täydentävä lisä toimintakulttuuriin.

Teknologiavälitteisyys ei kuitenkaan voi olla itseisarvo, lääke ja laastari kaikkeen, vaan toiminnallisten valintojen tulee pohjautua ammattitaitoon ja harkintaan. Harvaan asutuilla alueilla sosiaalipalveluissa tämä osaaminen paikantuu maaseutusosiaalityöhön, jossa tilanteita ja ilmiöitä tarkastellaan kokonaisuuksina. Kun toimintatavat yhteiskunnassa muuttuvat ja teknistyvät, on entistä tärkeämpää, että maaseutusosiaalityö pysyy, toimii ja vaikuttaa lähellä ihmistä, kyläläistä.

Ajattelen Silva Tedren tavoin, että maaseutu on yhteiskunnassamme imperfektin sijasta preesens ja futuuri. Sanoitan ajatteluani siten, että maaseudussa on:

Mukana eletty eilinen, tuleva huominen.
Ihmiset kylissä, kylät kunnissa, kunnat yhteiskunnassa.
Yhdessä ja erikseen, sisällä ja ulkona.
Resurssina, taakkana, värinä ja valona;
voimana arjessa. Kaikki läsnä, kaikki toisaalla, eronteolla liitettynä.


Arja Kilpeläinen. Kuva: Heikki Taanila

 

Hallintotieteiden ja yhteiskuntatieteiden maisteri Arja Kilpeläisen väitöskirja Teknologiavälitteisyys kyläläisten arjessa. Tutkimus ikääntyvien sivukylien teknologiavälitteisyydestä ja sen rajapinnoista maaseutusosiaalityöhön tarkastettiin Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 18.3.2016. Vastaväittäjänä toimi professori emeritus Pauli Niemelä Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena professori Anneli Pohjola Lapin yliopistosta.

Gradupalkinto 2016

Olli Lehtonen

 

Lapin yliopistosta valmistunut Ilpo Mikonmäki on voittanut Maaseudun uusi aika -yhdistyksen vuoden 2016 maaseutuaiheisen gradu-kilpailun. Ilpo Mikonmäen sosiologian pro gradu -tutkielmassa Lähidemokratia maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuissa tarkastellaan maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) paikallisvaikuttamista koskevien arviointiraporttien kertomuksia lähidemokratiasta. Tutkielmassa käydään lävitse raporteissa olevia kertomuksia sekä avataan lähidemokratia-käsitettä. Ohessa Ilpon ajatuksia palkitusta gradusta sekä maaseudusta.

Kuka olet ja mitä teet tällä hetkellä? 

– Olen 31-vuotias sosiologi ja työskentelen Suomen Sydänliitossa projektisihteerinä terveydenedistämiseen liittyvässä hankkeessa.

Mistä syntyi maaseutuun liitty aihe gradussa?

– Aihe syntyi osin sattumalta. Keskustelin opiskelukaverini kanssa maaseutupolitiikasta ja katselin siihen liittyviä julkaisuja. Lähidemokratia ei ollut minulle käsitteenä tuttu ja kiinnostuin siitä, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Huomasin, että maaseudulla on tehty merkittävä määrä erilaisia lähidemokratiaprojekteja ja nämä kokeilut liittyvät laajemmalti demokratian ja kansalaisuuden käsitteisiin.

Millainen graduntekoprosessisi oli?

– Gradun kirjoittaminen oli projekti, joka alkoi vauhdikkaasti, jäi vuodeksi sivuun ja lipui tasaisen varmasti maaliin. Opiskelin päätoimisesti, kun aloitin tekemään gradua. Silloin oli hyvää aikaa perehtyä keskusteluihin ja miettiä tutkimusmenetelmiä sekä käsitteitä. Tekeminen kuitenkin muuttui, kun muutimme avopuolisoni kanssa ja tein opinnäytettä sekalaisten töiden ohella. Vasta muutos toimistotyörytmiin antoi riittävästi aikaa saattaa työ loppuun.

Mikä motivoi graduntekoa?

– Tästä näkökulmasta lähidemokratiasta ei ollut kirjoitettu erityisen paljon ja aihe tuntui ajankohtaiselta. Aineiston analyysimenetelmä käyttämäni aktanttimallin hyödyntäminen teki aineiston analyysista mielenkiintoista. Hyvä ja asiallinen työnohjaus oli keskeisessä roolissa motivaation ylläpitämisessä.

Mikä on gradututkimuksesi keskeinen viesti maaseutuasioiden parissa toimiville ihmisille?

– Kun lähidemokratiasta puhutaan on syytä kiinnittää huomiota, mitä sillä missäkin yhteydessä tarkoitetaan. Lähidemokratia on vähintään yhtä sekalainen käsite, kuin demokratia itsessään. Mitä sillä tarkoitetaan, riippuu paljon tarkastelukulmasta. On hyvä pitää mielessä, mitä lähidemokratialla tavoitellaan, kuka siihen osallistuu ja miksi.

Miten lähidemokratia toimii maaseudulla?

– Tähän kysymykseen en suoraan osaa vastata. Luin aiheesta kirjoitettuja julkaisuja ja jonkinlainen yksimielisyys näytti vallitsevan, että monissa malleissa vaikutusmahdollisuudet ovat lopulta hyvin pieniä tai näennäisiä. Tässä mielessä voi sanoa ettei erityisen hyvin, mutta poikkeuksiakin on.

Miten lähidemokratiaa tulisi jatkossa kehittää maaseudulla?

– Ainakin lienee hyvä, mikäli malleja ei liikaa sidota pelkästään kehittämistyöhön, vaan tarjotaan kansalaisille mahdollisuuksia avoimeen keskusteluun ilman ennalta määrättyjä raameja. Toinen huomionarvoinen seikka, mikä ei tutkimassani aineistossa tullut kovin paljon esille on se, miten lähidemokratian instituutiot kommunikoivat kunnan edustuksellisten instituutioiden kanssa. Nämä teemat tulevat varmasti korostumaan maakuntauudistuksen aikana ja jälkeen.

Mitä aiot tehdä tulevaisuudessa?

– Pyrin todennäköisesti tekemään jatkotutkimusta aiheesta, joka korostaa lähidemokratian empiiristä puolta ja osaisin vastata ehkä paremmin aiempaan kysymykseen, miten lähidemokratia toimii maaseudulla?

Mitä ajattelet maaseudun tulevaisuudesta tänään?

– Maaseutualueita on erityyppisiä ja niiden tulevaisuus on varmasti erilainen sijainnista ja alueen keskeisistä elinkeinoista riippuen. Yhtenäistä tulevaisuuskuvaa en osaa piirtää, mutta toivon maaseutualueiden pysyvän tulevaisuudessa elinvoimaisina ja tarjoavan vaihtoehdon kaupunkialueille. Parasta on, että tulevaisuus on aina avoin.

 

Lopuksi kevennystä:

Mitkä ovat mielestäsi maaseudun kolme parasta asiaa?

  1. Sosiaaliset verkostot, joissa tuntee naapurinsa ja lähiseudulla asuvat
  2. Tilaa rauhoittua
  3. Aikaa ei kulu ruuhkissa jonottamiseen

Mitkä taasen ovat mielestäsi maaseudun kolme huonointa asiaa?

  1. Mahdollisesti pitkät etäisyydet harrastuspaikkoihin
  2. Palvelujen väheneminen
  3. Sosiaaliset verkostot, joissa tuntee naapurinsa ja monet kylällä asuvat

Oppiva maaseutu – Maaseutututkijatapaaminen Rovaniemellä 25.8.–26.8.2016

Heli Siirilä
HTM Vaasan yliopisto, Levón-instituutti

Aapo Jumppanen
YTT, FM, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

 

Torstai 25.8

Järjestyksessä 24. maaseutututkijatapaamisen teemaksi oli valittu oppiminen. Vain oppimalla maaseutu pysyy mukana yhteiskunnan jatkuvassa muutoksessa, kykenee itseohjautuvasti hyödyntämään voimavarojaan sekä löytämään luovia ja innovatiivisia paikallisia ratkaisuja. Toisaalta oppiminen edellyttää myös kyseenalaistamista ja poisoppimista. Esimerkiksi markkinavoimat ja poliittinen päätöksenteko saattavat nimittäin tuoda opetussuunnitelmaan sisältöjä, jotka ovat maaseudun asukkaiden edun vastaisia. Voidaan myös kysyä, onko aluetasolla tapahtuva oppiminen ylipäätään mahdollista, vai onko kyse pohjimmiltaan aina yksilötason tapahtumasta.

Tapaamisen avajaissanat lausui Maaseudun uusi aika -yhdistyksen puheenjohtaja Kaisu Kumpulainen Jyväskylän yliopistosta. Puheenjohtajana toimi tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläinen Helsingin yliopiston Ruralia-insituutista. Kaisun ja Torstin tervehdyksiä seurasi japanilaisen Tsurun yliopiston professorin Satomi Tanakan kutsuesitelmä Rural development in Japan, joka loi hyvin kattavan kuvan japanin maaseudun kehittämisestä ja sen haasteista. Kommenttipuheenvuoron esitti Maaseudun uusi aika-lehden päätoimittaja Aapo Jumppanen, minkä jälkeen oli vuorossa iltapäiväkahvit posterinäyttelyn kera.

Työryhmiä oli tämän vuoden tutkijatapaamisessa kaikkiaan seitsemän kappaletta. Niissä käsiteltiin maaseudun uusia palvelutuottajia, asemaa kestävän talouden valtavirtaistumisessa, maaseudun muutosta, median ja maaseudun suhdetta ja maaseudun digitalisaatiota, kulttuuriperintöä sekä eläinten hyvinvointia matkailupalveluissa. Aiemmasta poiketen työryhmien koonnit kerättiin tänä vuonna sosiaalisen median Twitter-sovelluksen avulla.

Päivän päätteeksi siirryttiin ravintola Valdemariin kello 19.00, jossa maisteltiin pohjoisen herkkuja, kuten lakkaa ja poroa. Ruuan, juoman ja keskusteluiden merkeissä mukavasti soljuneen illan aikana julistettiin myös Vuoden maaseutu Pro gradu-tutkielma kilpailun voittaja Ilpo Mikonmäki Lapin yliopistosta. Hänen sosiologian alaan kuuluva työnsä ”Lähidemokratia maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuissa” arvioitiin kilpailun parhaaksi. Kuulimme myös Lappilaiset kylät ry:n kyläasiamies Pirjo Riskilän terveiset. Illan päätteeksi osa osallistujista suuntasi vielä epävirallisille jatkoille, jotka järjestettiin Oliver’s Corner Irish Pubissa.

Perjantai 26.8

Perjantai-aamuna jatkoi työskentelyään neljä työryhmää. Toiselle päivällekin riitti monta esitystä, laadukkaita ja maaseudulle relevantteja.

Työryhmien jälkeen kuultiin esitys siitä, kuinka sähköisien palveluiden käyttöönottoa kansalaisten keskuudessa on konkreettisesti edistetty Lapin alueella. Esityksen pitänyt Virtu-hankkeen projektipäällikkö Maarit Pirttijärvi Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksesta kertoi, että sähköiset palvelut yleistyvät kunta- ja toimijarajat ylittävässä yhteistyössä. Erityisen tärkeää on antaa kuntalaisille mahdollisuus konkreettiseen kokeilemiseen sekä ongelmatilanteissa avun kysymiseen. Pirttijärven ja hankkeen kokemusten mukaan ei voi sanoa, että ikä määrittelisi henkilön halukkuuden tai kyvyn oppia sähköisten palveluiden käyttöä.

MUA-yhdistyksen varapuheenjohtaja Heli Siirilä kertoi tutkijatapaamisen päätteeksi yhdistyksen ajankohtaisista asioista. Yhdistyksen verkkosivujen uudistamistyö on käynnissä, ja valmista on toivottavasti ensi vuoden alkupuolella. Lisäksi Siirilä kertoi hallituksen pohtineen, olisiko yhdistyksen mahdollista hankkia käyttäjätunnus tietokantaan tai julkaisuun, joka hyödyttäisi yhdistyksen jäsenten työtä, erityisesti tutkijoiden työtä. Monet tiedekirjastot ja tiedekunnat ovat lähivuodet supistaneet aineistohankintaansa saadakseen säästöjä. Tällöin pääsy relevanttien aineistojen äärelle on saattanut estyä maaseutututkijoilla. Voisiko yhdistys auttaa tässä kohtaa? Yhdistyksen hallitus kaipaa aiheesta vinkkejä ja näkökulmia jäseniltä ja tutkijoilta!
Tutkijatapaamisen aineistot eli pääpuhujien kalvot, Hannu Katajamäen videotervehdys sekä abstraktikirja löytyvät yhdistyksen verkkosivuilta.

Syksyn 2017 Maaseutututkijatapaaminen ei noudata totuttua kaavaa. Kansallinen Maaseutuparlamentti järjestetään 1.–3.9.2017 Maaseutupolitiikan neuvoston MANEn, Suomen Kylätoiminta ry:n ja Verkostopalveluiden toimesta Leppävirralla. MUA on tässä yhteistyössä mukana. Maaseutututkijatapaaminen on todennäköisesti Leppävirralla to 31.8.2017, ja muutoin osallistumme Maaseutuparlamenttiin.
Moni paikka Rovaniemellä oli remontissa, ja se antaa osviittaa myös yhdistyksen toimintaan: välillä kannattaa remontoida ja kokeilla uutta, jotta voidaan paremmilla perustuksilla jatkaa työtä.


Artikkelikuva: © Rovaniemen kaupunki / Aarno Torvinen

Maataloushistorian tila ja tulevaisuus

Hannu Huvinen

 

Merkityksestään huolimatta maataloushistoria ei ole itsenäinen oppiaine Suomen yliopistoissa. Muissa Euroopan maissa kuten Ruotsissa ja Tanskassa se sen sijaan on. Maatalous on perinteinen ammatti, johon sisältyy historia, kun se vain huomattaisiin Suomessakin. Ennen näin olikin.

Maataloushistorian pioneerina Suomessa toimi jo 1800-luvulla Gösta Grotenfelt, jonka väitöskirja Det primitiva jordbrukets metoder i Finland under den historiska tiden kuvasi vanhaa, primitiivistä maataloutta. Grotenfelt näki maatalouden murroksen primitiivisestä rationaaliseksi, mutta koetti säilyttää primitiivisen maatalouden kuvan jälkipolvelle ja keräsi sitä varten museoesineitä ympäri Suomea Mustialaan, jossa toimi opettajana. Sittemmin esineistä tuli runko Viikin maatalousmuseoon. Grotenfelt oli myös ahkera kirjoittaja ja toimi sittemmin Helsingin yliopiston maataloustiedekunnan maanviljelysopin professorina.

Seppo Simonen oli myös merkittävä maataloushistorian tutkija. Hänen akateeminen tutkimuksensa oli Lypsykarjatalousvaltainen tuotantojärjestelmä Suomessa. Simonen kirjoitti myös muita ansiokkaita teoksia, joista kirjoihin Raivaajia ja Rakentajia Maatalouden historia ja Maatalouden vallankumous hän sisällytti maataloushistoriaa. Simosella oli luistava kynä, ja hän toimi sittemmin Yhteishyvä-lehden päätoimittajana.

Merkittäviin maataloushistorian tutkijoihin kuului myös dos. Arvo M. Soininen, ja väestön suhteen akateemikko Eino Jutikkala, jonka klassinen Suomen talonpojan historia syntyi sodan aikana vuonna 1942. Myöhemmin siitä otettiin uusi painos, ja sen pohjalta laadittiin kansanomainen teos Suomen talonpoika kautta aikojen. Myös maataloustietelijöillä oli aikaisemmin tuntuma historiaan, kuten ennen muuta Hannes Gebhardilla ja myöhemmin professori K. U. Pihkalalla, joka kirjoitti myös Hypoteekkiyhdistyksen historian.

Maatalouden historiankirjoituksen 1990-luvun renessanssista tähän päivään

1990-luku oli maatalouden historian renessanssi. Silloin ilmestyivät Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan ja Matti Peltosen Talonpojat ja torpparit – Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Näiden väitöskirjojen lisäksi ilmestyi useita lisensiaatintöitä sekä pro graduja. Pentti Viidan kynästä syntyi tutkimus Suomen maataloustuotanto 1860–1960. Hän kirjoitti vielä vanhoilla päivillään kirjan Suomen talonpoika, jossa kuvaa pelkistetysti maatalouden muutosta. Naisnäkökulman maataloushistoriaan toi Ann-Catrin Östman, joka kirjoitti kirjan Mjölk och jord.

Suomen maatalouden historia I–III ilmestyi kolmiosaisena laitoksena vuosina 2003–2004. Siinä oli ansioituneita kirjoittajia, jotka kuitenkin loivat vain vähän uutta. Kirjasarja kuitenkin tarjoaa läpileikkauksen maataloushistorian tutkimuksesta, joskin se jää jälkeen muun muassa ruotsalaisesta viisiosaisesta teossarjasta Svenska jordbrukets historia. Ruotsin maataloushistoriasta on kirjoitettu myös englanniksi kirja The History of Swedish agriculture.

Suomen maataloushistorian jatkoksi Jari Niemelä kirjoitti kirjan Talonpoika toimessaan, joka on varsin ehyt, kansantajuinen kertomus viljelijäväestön elämästä aivan nykypäivään asti.

Metsähistoria on toisaalta lähellä maataloushistoriaa, mutta yhteistyöhön ei juuri ole päästy. Alalta on tullut enemmän akateemisia ja populaareja tutkimuksia kuin maataloudesta. Tieteellinen Metsähistorian seura on toiminut menestyksellisesti 20 vuotta Metsämiesten Säätiön tukemana.

Kansatieteessä on myös tarkasteltu maatalouden historian kehitystä. Vanhoja tekijöitä ovat olleet Kustaa Vilkuna ja Veikko Anttila ja viime aikoina etenkin Teppo Korhonen.

Kansainvälistyvä maatalouden historian tutkimuksemme

Maatalouden historia on ollut näihin päiviin saakka kansallista. FT Petri Talvitie on kuitenkin tehnyt avauksen Suomen maatalouden historian näkemisestä kansainvälisessä kontekstissa. Hän tutki isonjaon järjestämistä Suomessa vertailevasti Euroopan muihin maihin. Mannermaalla historiallinen keskustelu maatalouden vaiheista onkin ollut vilkasta.

Ruotsin maatalousyliopistossa (Sveriges lantbruksuniversitet) on Taloustieteen laitoksella oma agraarihistorian laitos (http://www.agrarhistoria.se) jonka esimies on professori Janken Myrdahl. Hänen lisäkseen laitoksella työskentelee kymmenkunta tutkijaa. Lisäksi Landbruksakademins bibliotek Tukholmassa on keskittynyt maataloushistorialliseen kirjallisuuteen.

Maataloushistorian aikakausikirjoja kuten mm. Zeitschrift fur Agrargesichte und Agrarsoziologie ja The History of Agriculture julkaistaan Saksassa ja Englannissa. Suomessa tällaista tieteellistä julkaisukanavaa ei ole lukuun ottamatta vuonna 2005 Loimaalle perustetun Sarka-maatalousmuseon kerran vuodessa julkaisemaa Laari-aikakauskirjaa. Museolla ei kuitenkaan ole suuria resursseja maatalouden historian tutkimukseen, eikä se voi yksin olla siitä vastuussa.

Maataloushistorian tutkimuksen tarve kasvaa tulevaisuudessa

Kun maatalouden rooli yhteiskunnassa vähenee voi käydä niin kuin Ruotsissa: huomataan että vuosisatojen ajan maan tärkeimmän elinkeinon muodostanut ala painuu kokonaan unholaan, ellei sitä tutkita.

Tällä hetkellä maataloushistorian tutkijat ovat hajallaan Suomessa vailla yhdyssidettä. Maataloushistorian seura eli vuoteen 2013 asti. Dos. Silvo Hietanen oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Lyhyeksi jääneen elinkaarensa aikana seura ehti kuitenkin järjestää kaksi tärkeää seminaaria kartanokaudesta ja pienviljelijöistä.

Suomalainen maataloushistorian tutkimus on myös liiaksi painottunut rakenteita ja suuria yhteiskunnallisia muutoksia käsittelevään makrotutkimukseen unohtaen viljelijän, työntekijän. Yliopistoissa historian opiskelijat ovat paljolti kaupungin kasvatteja, ja heille ehdotetut maaseutuaiheet ovat tuntuneet usein vierailta.

Paikallishistoriassa maataloutta on muistettu viime aikoina muun muassa Padasjoen historiassa, joskin maatalouden kuvaukset paikallishistorioissa ovat usein pintapuolisia. Useimmiten ne ovat historiikinomaisia, ja niistä puuttuu juoni. Maataloutta sivuavia kyläkirjoja on tehty paljon. Ne ilmentävät innostusta historiaan ja kuvaavat yksityiskohtia, mutta tieteellisten tutkimusten tasoa ne eivät saavuta. Suomessa maatalouteen liittyvä museotoiminta on innokasta. Pieniä yksityisiä museoita on todella paljon, mutta alan tutkimusta ei synny samalla tavalla.

Maataloushistorian tilan parantaminen edellyttäisi maassamme professuurin perustamista alan tutkimuksen organisoimiseksi. Professori tutkimusryhmineen kokoaisi yhteen alan tutkijoita, yhdistyksiä sekä asiasta kiinnostuneita ja kartoittaisi alan keskeiset aineistot. Ruotsissa agraarihistorian laitos on osa Taloustieteen laitosta ja tähän yhteyteen professuuri sopisi myös Suomessa. Taloustieteen laitos on Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa Viikissä.


Kuva: I. K. Inha, Meijeri, sarjasta Suomen maatalous, 1899. Suomen valokuvataiteen museo.

Nordic Ruralities -konferenssi Akureyrissä Islannissa 23.–24.5.2016.

Helena Ruotsala, FT Professori, Turun yliopisto
Eeva Uusitalo, FM opetuskoordinaattori, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

 

Neljäs Nordic Ruralities -konferenssi järjestettiin Akureyrissä, Islannissa 23.–24.5.2016. Tapahtuman yleisteema oli Crises and resilience (kriisit ja kestävyys). Paikallinen luonto ja kauniit maisemat sekä Akureyrin yliopiston kompaktit tilat tarjosivat erinomaiset puitteet uusimman maaseutututkimuksen esittelyyn. Eri tieteenaloja edustavia osallistujia oli noin 250, ja kahden erittäin intensiivisen päivän aikana pidettiin 244 esitystä 56 sessiossa. Osalle riitti yksi esitelmä, mutta jotkut yli-innokkaat pitivät jopa viisi esitelmää ja johtivat puhetta työryhmissä. Paikka, konferenssin teema sekä korkealaatuinen pohjoismainen maaseutututkimus olivat houkutelleet useita osallistujia myös Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Kongressin periaatteiden mukaisesti myös keynote-esitykset toteuttivat monitieteisyyttä. Kolme esiintyjistä tuli Pohjoismaista ja yksi Iso-Britanniasta. Taloustieteilijä, Akureyrin yliopiston rehtori Eyjólfur Gudmundsson korosti omassa esityksessään ”The Impact of Higher Education on Regional Development” korkeakouluopetuksen asemaa aluekehityksessä ja alueiden muutoskestävyyden vahvistamisessa. Eyjólfur Gudmundsson puhui myös verkko-opetuksen merkityksestä varauduttaessa paitsi alueiden väliseen kilpailuun myös globaaliin kilpailuun koulutussektorilla.

Hanne Tanvig (Kööpenhaminan yliopisto) oli otsikoinut esityksensä “Between place and space – new perspectives for rural entrepreneurship and local governance in the era of globalization and neoliberalism”. Hän kertoi maaseutumaisuudesta, maaseudun selviytymisestä ja maaseudun kehittämisestä nojautuen muun muassa neo-endogeeniseen lähestymistapaan. Hän korosti samalla paikallisen yrittäjyyden ja paikallisen strategisen osaamisen tärkeyttä maaseudun kehittämisessä.

Mark Shucksmithin (Newcastlen yliopisto) esitys ”Reimagining the rural: from ’rural idyll’ to ’good countryside’ ” kehotti unohtamaan menneeseen katselevan ruraalin idyllin (rural idyll) ja sen sijaan pohtimaan, millainen on hyvä maaseutu (good countryside). Shucksmith ehdotti välineeksi utopia-käsitteen käyttöä menetelmänä, siis kuvittelemaan maailman toisenlaiseksi. Myös akateemisilla henkilöillä on oma roolinsa ja tilansa julkisessa keskustelussa siitä, millainen on hyvä maaseutu.

Laura Assmuth (Itä-Suomen yliopisto) analysoi keynote-esitelmässään, ”Far from the centers: rethinking the meaning of locality, marginality and distance”, miten periferiat rakentuvat vastakohdiksi suhteessa keskuksiin, jolloin syrjäseudut määritellään negatiivisin määrein. Paikallisuuden, marginaalisuuden ja etäisyyden merkitykset vaihtelevat kuitenkin eri yhteyksissä ja eri ihmisille, kuten kävi ilmi Assmuthin käyttämistä esimerkeistä, jotka tulivat hänen omista tutkimuksistaan.

Islannissa järjestetyn konferenssin mielenkiintoinen lisäarvo oli mahdollisuus syventyä islantilaiseen maaseutututkimukseen. Islanti ja islantilaisia kiinnostavat tutkimusaiheet ja -teemat näkyivät konferenssin ohjelmassa, sillä useat työryhmät käsittelivät paikallisille tarkeitä asioita: kalastusta, matkailua ja niin sanottua sinistä taloutta (blue economy). Myös harva asutus ja pienyhteisöt vaikuttavat olevan yleisiä tutkimusteemoja Islannissa. Tutkimusta tehdään esimerkiksi pienten paikkakuntien/paikkojen taantumisesta ja uudesta kukoistuksesta matkailun myötävaikutuksella.

Matkailun merkityksen Islannille saattoi havaita jo lennolla Islantiin, Keflavikin lentokentällä ja Reykjavikin kaupungissa. Euroopan ja Amerikan välistä stop over -matkailua markkinoidaan tehokkaasti, ja siitä on onnistuttu tekemään tuottoisaa. Pienellä, noin 320 000 ihmisen asuttamalla saarella oli valtavia liikenneruuhkia. Kultaisen kierroksen varrella sijaitsevat luontonähtävyydet sekä maailmanperintökohde Þingvellir olivat täynnä turisteja jo toukokuussa. Kongressissa useammassakin esityksessä arveltiin, että matkailu on tänä vuonna ensimmäisen kerran Islannin tärkein elinkeino. Tulevaisuudessa matkailijamäärien arvellaan kasvavan edelleen, joten paikallisilla matkailuihmisillä on haasteena organisoida kasvava matkailu siten, että se vahingoittaa mahdollisimman vähän herkkää Islantilaista luontoa.

Monet matkailijat haluavat nähdä ja kokea Islannissa televisiosarjojen ja elokuvien kuvauspaikkoja. Yksi sellainen on Siglufjörður, jossa osallistujille tarjottiin konferenssi-illallinen. Kyseisellä paikkakunnalla on kuvattu sarja Loukussa (Ofærd). Sattumoisin ruokailupaikka oli samassa hotellissa, jossa televisiossa tapahtui hiuksia nostattava murha. Ofærd-sarja hyödyntää Nordic noir -henkeen pohjoismaista pimeyttä, karua maisemaa, lunta, kylmää, arktisuutta. Myös muun muassa Game of Thrones -sarjaa ja Interstellar-elokuvaa on filmattu islantilaisissa maisemissa.

Useassa työryhmässä käsiteltiin muutenkin matkailua, esimerkiksi sen synnyttämiä jännitteitä. Matkailuteollisuuden ongelmat ja hyöyt näyttäisivät olevan samankaltaisia eri paikoissa pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi jonkun mielihyväperiferia (pleasure periphery) on jonkun toisen koti. Samaten tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että matkailun edut ja haitat eivät jakaudu tasaisesti paikallisten asukkaiden keskuudessa.

Matkailun ohella muita suosittuja aihepiirejä olivat edelleen pintansa pitävät paikka ja identiteetti. Varsin ajankohtaisia teemoja esityksissä olivat monikulttuurisuus ja pakolaisuus ja niiden tarjoamat mahdollisuudet maaseutualueille. Maahanmuuton vaikutukset näyttäisivät olevan samankaltaisia eri maissa. Eräs koskettava esitelmä käsitteli Baltian maissa varsin yleistä työperäistä maastamuuttoa, jonka yhteydessä vanhemmat jättävät lapsensa isovanhempien tai sisarusten hoidettaviksi. Vanhemmuuden virkaa hoitaa Skype, joka on muuttanut myöskin vuorovaikutustapoja.

Työryhmien ohessa oli muutakin ohjelmaa. Avoin keskustelufoorumi Nordic Ruralities -verkoston tulevaisuudesta käsitteli pohjoismaisen yhteistyön tiivistämistä maaseutututkimuksessa. Yksi yhteistyön muoto voisi olla yhteispohjoismaisen Nordic Journal of Rural Research -lehden julkaiseminen. Ajatus yhteisestä lehdestä kirvoitti paikallaolijoilta enimmäkseen myönteisiä puheenvuoroja. Lehti tarjoaisi hyvän vaihtoehdon valtavirran kansainväliselle maaseutututkimukselle, ja myös mahdollisuuden esitellä kansainvälisestikin korkeatasoista pohjoismaista maaseutututkimusta. Toisaalta lehden julkaiseminen vaatii henkilöstö- ja taloudellisia resursseja, joista on jo nykyiselläänkin tiedemaailmassa niukkuutta. Joku esittikin ajatuksen, että yksi kansallisesti ilmestyvien journaalien numero vuodessa voisi olla englanninkielinen yhteispohjoismainen julkaisu. Yhteistyön vahvistamiseksi on jo perustettu Nordic Rural Research Facebook-sivu, jolla jatketaan pohjoismaisen yhteistyön muotoja käsittelevää keskustelua. Yhteisen lehden lisäksi agendalla oli nimittäin myös yhteispohjoismainen tieteellinen seura tai tutkijoiden verkosto. Tämä ajatus ei kuitenkaan saanut kannatusta.

Kaiken kaikkiaan konferenssista sai kattavan kuvan Pohjoismaisen maaseutututkimuksen nykytilasta. Nordic Ruralities -konferenssien monitieteisyys tarjoaa mahdollisuuden hakeutua oman mukavuusalueen ulkopuolelle osallistumalla työryhmiin, joissa puhutaan muiden tieteenalojen maaseutututkimuksesta. Tämä konferenssi tarjosikin rajojen ylitykseen hyvät mahdollisuudet, sillä kahden päivän aikana käynnissä oli samaan aikaan 7–8 sessiota. Konferenssin pääteemaa crisis and resilience käsiteltiin useassa esitelmässä ja eri näkökulmista, mutta jos odotti esimerkiksi resilienssi-käsitteen syvempää tai hieman kriittisempää analyysiä, odotukset eivät kenties täyttyneet.

Järjestäjillä oli joitain vaikeuksia käytännön asioiden hoitamisessa, ja pienissä mutta tärkeissä yksityiskohdissa oli puutteita. Ohjelma oli raskas ja aikataulultaan tiukka, joten oli haastavaa ennättää osallistua oman työryhmän ohella myös muihin istuntoihin. Kahvitauot olivat liian lyhyitä verkostoitumiseen. Järjestäjien kokonaissuoritus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, ja konferenssin ilmapiiri oli rento ja kotoinen. Seuraava Nordic Ruralities -konferenssi järjestetään Tanskassa vuonna 2018.


Konferenssissa käsiteltyihin teemoihin ja aihepiireihin voi tutustua lähemmin abstraktikirjasta (PDF-tiedosto ruralities.org-sivustolla).

 

Artikkelikuva: Helena Ruotsala 2016. Siglufjörðurin kylässä on kuvattu suosittu tv-trilleri Loukussa (Ofærd, 2015). Kuva: Helena Ruotsala 2016.