Aapo Jumppanen
YTT, FM, tutkijatohtori

 

Pertti Rannikko, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa ja Mikko Simula (2016). Kotona, kylässä, liikkeellä – Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1426. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Sivuja 253. ISBN 978-952-222-832-1

Itä-Suomen yliopistossa on tutkittu Pohjois-Karjalan Valtimon kunnan pohjoisosissa sijaitsevia Sivakan ja Rasimäen kyliä jo viiden vuosikymmenen aikana. Kyseessä on yksi yliopiston pitkäikäisimpiä tutkimushankkeita, ja tuskin muuallakaan Suomessa on toteutettu kovin montaa näin pitkää yhteiskuntatieteellistä hanketta. Syksyllä 2016 julkaistiin Pertti Rannikon, Maarit Sirenin, Päivi Härkinin, Hannu Itkosen, Seppo Knuuttilan, Maria Lähteenmäen ja Mikko Simulan kirjoittama teos Kotona, kylässä liikkeellä – Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina.

Muuttuva paikallisuus

Kirjoittajien mukaan viides tutkimusraportti keskittyy kylän käsitteen uudelleen määrittelyyn, sillä paikallisuuden merkitys on voimakkaasti muuttumassa. Samalla perinteinen paikkaperustainen tutkimusasetelma on tullut tiensä päähän. Sivakan ja Rasimäen kylien alueella liikkuu nykyisin yhä enemmän erilaisia ihmisryhmiä, jotka eivät asu vakituisesti sen alueella. Tämä on seurausta mobiiliksi käänteeksi kutsutusta monipaikkaisuuden ja liikkuvuuden lisääntymisestä ihmisten elämässä. Satunnaiset liikkujat muodostavatkin nykyisin alueen väestön suurimman osan. Käytännössä on kysymys esimerkiksi vapaa-ajan asukkaista, kalastajista, thaimaalaisista marjanpoimijoista, retkeilijöistä, metsästäjistä ja luonnonvara-alan työntekijöistä. Jokainen kylän alueella liikkuva ryhmä antaa sille hiukan erilaisia merkityksiä. Vakituisesti asuville kylä voi edelleen olla tärkein osa elinpiiriä, johon kiinnytään voimakkaasti ja useilla elämän osa-alueilla, kun taas siellä satunnaisesti työskentelevälle kyseessä voi olla vain pelkkä työn tila.

Kirjan kappaleiden kertomaa

Kirja koostuu seitsemästä artikkelista, johdannosta sekä epilogista. Artikkelit on puolestaan jäsennetty kolmen teeman: kotona, lähtö ja paluu sekä liikkeellä. Sisällöiltään artikkelit vastaavat teemoja hyvin. Pääosin ne on toteutettu erilaisin laadullisin haastattelumenetelmin. Yksilöt ja heidän subjektiiviset kertomuksensa nostetaan käsitteisiin nojaavan tulkinnan jälkeen keskiöön. Rakenteelliset ja määrälliset tarkastelut on jätetty lähinnä taustakontekstin asemaan.

Kotona – kertomuksia kulttuurista

Kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia käsittelevät karjalaisuuden merkitystä rasimäkeläisten elämässä. Karjalaisilla tarkoitetaan teoksessa karjalan kieltä puhuneita ortodoksikarjalaisia ja heidän jälkeläisiään, jotka asutettiin nykyisen Rasimäen kylän alueelle sotien jälkeen. Maarit Sirenin ”Suvun maantiede Rasimäen kodeissa” -artikkelissa pureudutaan siihen, kuinka karjalaisuus näkyy siirtokarjalaisten sukujen hallussa olevin talojen interiööreissä. Karjalaiset ovat tuoneet asuntoihinsa entisestä kotiseudusta muistuttavia esineitä: käyttötavaroita, ikoneita, valokuvia, karttoja, käsitöitä, lehtileikkeitä ja niin edelleen. Karjalaisuuden muistoa on vaalittu myös tarinoiden kautta, ja esineet sekä kertomukset yhdessä ovat olleet tärkeitä rakennettaessa kuvaa menetetystä kotiseudusta. Artikkelissa tarkastellaan myös laajemmin ortodoksikarjalaisten sopeutumista elämään yhdessä savokarjalaisen luterilaisen kantaväestön kanssa, mikä ei aina sujunut kitkatta. Koti omasta kulttuurista kertovine esineineen antoi turvapaikan, jonka suojissa saattoi säilyttää omat tapansa ja kielensä. Osa karjalaisista tosin myös aktiivisesti piilotteli omia juuriaan suomalaistamisen paineen alla. Sittemmin yhdenmukaistamisen paine on helpottanut ja tänä päivänä karjalaisia juuria vaalitaan kylällä aktiivisesti.

Päivi Härkinin artikkelissa ”Karjalan kieli kylän murroksessa” pääpaino on karjalan kielen roolissa Rasimäen elämässä. Kieli säilyi kylässä voimakkaana vielä pitkään sotien jälkeen, sillä sen asukkaat olivat voittopuoleisesti karjalaisia. Myös monet Rasimäellä sotien jälkeen syntyneistä lapsista oppivat karjalan kotonaan. Suomenkielinen koululaitos, kaveriporukoiden ja työpaikkojen paine saivat kuitenkin monet nuoret luopumaan karjalankielestä. Toisaalta yhä edelleen karjalan kielellä on kylässä oma merkityksensä. Sitä taitavia löytyy edelleen ja kieltä käytetään mm. kesätapahtumien yhteydessä, tuttujen ja sukulaisten kohtaamisissa sekä ortodoksisten jumalanpalvelusten yhteydessä. Koko maan tasolla karjalan kielen asema on kuitenkin kriittinen, sillä sitä hallitsee Suomessa enää vain 11 000 henkilöä.

Teeman kolmannessa artikkelissa Seppo Knuuttila pureutuu sivakkalaisen Hannes Häkkisen rooliin haastateltavana ja kotikylänsä puolestapuhujana. Artikkelina ”Hannes Häkkisen perimätieto” poikkeaa muista kirjassa julkaistuissa siinä, että se keskittyy osallistavaan antropologiaan ja kulttuuriseen yksilöntutkimukseen liittyviin metodologisiin kysymyksiin ja taustaoletuksiin sangen perusteellisesti. Osallistavan antropologian mukaan haasteltavat ovat tutkimuksen teon kumppaneita ja kanssatutkijoita sen sijaan, että he vain välittäisivät tietoa haastattelijalle. Knuuttilan mukaan Häkkisen merkitys sivakkalaisen perinnetiedon tuottajana ja tulkitsijana on ollut poikkeuksellisen suuri. Hän oli tyypillinen poikkeus, yksilö joka kykeni omaehtoisesti arvioimaan paikallisen perimätiedon merkityksiä, niiden uskottavuutta ja suhdetta historiallisiin lähteisiin. Myös lukijalle välittyy elävästi kuva laajalti lukeneesta ja asioita pohtineesta kansanmiehestä, joka kykeni tasavertaiseen dialogiin ammattitutkijoiden kanssa.

Lähdön ja paluun merkityksiä etsimässä

Jukka Oksa tarkastelee artikkelissaan ”Lähteneiden Rasimäki” ihmisten muuttoa Rasimäestä. Kylästä on lähdetty töiden perässä sekä opiskelemaan. Erityisen runsaasti väkeä lähti 1960–70-luvuilla. Niin sanotut suuret ikäluokat muuttivat Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin, kun taas vuoden 1955 jälkeen syntyneet siirtyivät ennen kaikkea lähiseudun kasvukeskuksiin. Lähteneitä tukivat jo kylästä aiemmin muuttaneiden sukulaisten ja ystävien verkostot. Osa muualle muuttaneista on palannut kotikyläänsä asumaan, jotkut ovat muutoin pitäneet yhteyden kotikylään tiiviinä. Sitten on vielä niitä, joiden yhteydenpito on satunnaisempaa, sekä ne, jotka eivät halua olla kotipaikkansa kanssa enää missään tekemisissä. Lähteminen ei siis aina johda kaipaukseen ja eripituisiin palaamisiin kotikylään, joskin suurimmalle osalle lapsuuden kotipaikka näyttäisi säilyvän merkittävänä osana identiteettiä läpi elämän.

Maria Lähteenmäki keskittyy omassa artikkelissaan ”Ikävä, kotiinpaluu ja sentimentaalinen hellyys” yksilön tunnehistoriaan tarkastelemalla Sivakan kylästä 15-vuotiaana maailmalle lähteneen Maila Mustosen kokemuksia ja tuntemuksia paluusta Suomeen ja Sivakkaan, jossa hän yhä viettää kesäkaudet. Kotiinpaluun voidaan Lähteenmäen mukaan nähdä rakentuvan neljästä elementistä: kodista, lähdöstä, paluusta sekä paluuta edeltävästä kaipuusta tai koti-ikävästä eli nostalgiasta. Fyysisen paluun lisäksi emotionaalinen paluu on vielä merkittävämpi. Tullessaan takaisin lapsuuden tuttuun ympäristöön ihminen luo henkisen yhteyden menneen ja nykyisen minuuden välille. Mustosen lähtemisen syitä pohtiessaan Lähteenmäki tuo esille mielenkiintoisen näkemyksen: monet nuoret olisivat todennäköisesti lähteneet syrjäisestä Sivakasta myös ilman 1960- ja 70-lukujen rakennemuutosta, sillä maailma veti nuoria ihmisiä puoleensa. Tämä on näkökulma, joka on usein jäänyt lähtemisen pakkoa ja vaikeutta koskevan diskurssin jalkoihin.

Liikkeen kasvava merkitys

Hannu Itkosen ja Mikko Simolan artikkelissa ”Paikallisen liikkumisen jatkuvuudet ja murrokset” tarkastellaan liikuntasosiologisesta näkökulmasta maaseutuasumista ja olemista Rasimäen kylässä. Artikkelissa tuodaan esille ulkotilojen ja luonnon keskeinen merkitys kyläläisten liikkumisessa. Kun rakennettuja liikuntapaikkoja on ollut vähän, on ohjatun sisäliikunnan sijaan harjoitettu runsaasti ulkoliikuntaa sekä luonnossa liikkumista kuten kalastusta, marjastusta ja metsästystä. Aiempina vuosikymmeninä työn ollessa fyysisempää saatiin suurin osa liikunnasta ansiotyön ohessa. Kylässä liikunnan harrastaminen on pääosin organisoitu omaehtoisesti. Kävelyä, hiihtoa, pyöräilyä ja frisbee-golfia harrastetaan, samoin kyykkää ja geokätköilyä. Pienissä määrin on tukea saatu esimerkiksi Valtimon kunnan liikuntatoimelta sekä urheiluseura Valtimon Vasamalta. Myös opettajilla on ollut oma roolinsa liikunnan organisaattoreina.

Pertti Rannikon artikkeli ”Täyttyvä syrjäseutu” pureutuu kylän muutokseen osana mobiilia yhteiskuntaa, jossa yhteisön roolina on olla osa ylipaikallisia yksittäisistä paikoista riippumattomia verkostoja. Kylää onkin hänen mukaansa jokseenkin mahdotonta määritellä perinteisellä tavalla fyysisesti tai sosiaalisesti. Vakituisten asukkaiden lisäksi metsät, suot ja järvet houkuttelevat kasvavia määriä luonnossa eri syystä liikkuvia, joille tietyt paikat kylissä voivat muodostua yhtä lailla tärkeiksi kuin siellä vakituisesti asuville. Rannikon arvion mukaan esimerkiksi Sivakan ja Rasimäen ympäristöstä 10 kilometrin säteellä liikkuu vuosittain jopa 10 000 erilaista ei-vakituista kulkijaa, joita houkuttelevat erityisesti valtion maiden tarjoamat virkistysmahdollisuudet kuten retkeily. Tämä ”näkymätön kansa” tulisikin hänen mukaansa lukea osaksi maaseutuyhteisöjen sosiaalista rakennetta. Sivakka ja Rasimäki lienevät kuitenkin jossain määrin poikkeuksia metsiensä ”ruuhkaisuudessa”, niiden lähistöllä sijaitsevat Tiilikkajärven ja Hiidenportin kansallispuistot sekä Peurajärven virkistysalue. Tavanomainen talousmetsä tuskin loisi tällaista vierailijavirtaa. Vuosikymmenten saatossa kylät ovat saaneet myös paljon mediahuomiota osakseen, mikä on myös vaikuttanut siellä liikkuvien määrään. Toisaalta molemmissa kylissä on oltu myös aktiivisia kehittämisessä ja tiedottamisessa. Sekä Sivakalla että Rasimäellä on esimerkiksi omat kotisivunsa.

Rannikon mukaan suomalaisella maaseudulla on toteutumassa kolme tulevaisuuden skenaarioita: liikkuva uustuotanto, vapaa-ajan idylli, sekä radikaali maaseutu. Näistä ensimmäisen kytkeytyy aktiiviseen yksityiseen maanomistukseen sekä luonnonvaratalouden nousuun, toinen vapaa-ajan käytön lisääntyvään merkitykseen maaseutualueilla ja kolmas vaihtoehtoisiin ekologisesti kestävämpiin elämäntapoihin.

Maaseudun mosaiikki

Kotona kylässä, liikkeellä päättyy epilogiin, jossa Seppo Knuuttila, Jukka Oksa ja Pertti Rannikko käyvät itsearvioinnin keinoin läpi Sivakka-Rasimäki -tutkimusten sarjan viittä vuosikymmentä. Tässä luvussa kylätutkimuksen historiaa tuntemattomalle lukijalle tarjoutuu mahdollisuus saada nopea poikkileikkaus eri vuosikymmenten menetelmällisistä ja tutkimuskysymyksellisistä painotuksista. Myös poikkitieteellisyyden merkitystä tutkimusraporttien tuottamisessa pohditaan, samoin tutkimusten mahdollista hyötyä kylien asukkaille.

Kirjoittajien epilogissa (ja osin johdannossa) esittämän pohdinnan mukaan tällä hetkellä kylätutkimuksessa on keskeistä pureutua paremmin siihen moninaisuuteen, jota maaseudun käsittäminen kokemukselliseksi tilaksi edellyttää. Kyse on siitä, ettei ihmistä sinällään nähdä paikkaan kuuluvana, vaan ihmisten paikkakokemukset ovat merkittäviä. Tästä seuraa kirjoittajien mukaan se haaste, ettei kylätutkimuksen puitteissa ole enää nykykäsityksen mukaan mahdollista luoda kaiken kattavaa kokonaiskuvaa paikallisuudesta tai sen historiasta, vaan sen on korvannut monien merkitysten mosaiikki. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paikkaan kuuluminen ja kiinnittyminen olisivat tulleet merkityksettömiksi. Monipaikkaisen elämäntavan maailmassa ihmisillä voi olla useita paikkoja, joihin kiinnitytään elämän eri osa-alueilla ja eri elämänvaiheissa. Nämä ajatukset ovat mielestäni hyvin linjassa esimerkiksi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkijoiden Sulevi Riukulehdon, Timo Suutarin ja Katja Rinne-Kosken Etelä-Pohjanmaalla 2010-luvulla toteuttamien kokemuksellisten kotiseutututkimusten kanssa, joissa kotiseudun on havaittu jäsentyvän keitaisena ja usein virallisesta käsityksestä poikkeavalla tavalla. Se, että erilaisista tutkimuksellisista lähtökohdista ja maantieteellisestä alueesta huolimatta päädytään suhteellisen samankaltaisiin tulkintoihin, kertoo siitä, että Kotona, kylässä, liikkeellä -kirjassa esitetyillä näkemyksillä ja teoreettis-metodologisilla välineillä on paljon annettavaa myös kahta pohjoiskarjalaista kylää laajemmalla alueella. Kirjaa voikin suositella kaikille maaseutututkimuksesta ja -kehittämisestä kiinnostuneille, jotka haluavat löytää uusia näkökulmia työhönsä. Teos tarjoaa myös mielenkiintoista tietoa karjalaisesta kulttuuriperinnöstä.

Harri Mattila

Dosentti, TkT, Tutkijayliopettaja, Hämeen ammattikorkeakoulu, Biotalouden tutkimusyksikkö

 

Tapio S. Katko, Finnish Water Services, Experiences in Global Perspective. Suomen Vesilaitosyhdistys, KTMP Group Oy Ab, Mustasaari 2016. Sivuja 288. ISBN 978-952-6697-26-0

 

Kirjoitan tätä sateisena keskiviikkoaamuna 2.8.2017. Ikkuna on auki ja sade ropisee valtoimenaan puihin ja pensaisiin. Vaikka on kovasti odotettu kesäkausi, sateesta tulee riemuita. Sade tuo lisää vettä jokiin ja järviin. Ilman sadetta myös kaivot ja isotkin pohjavesiesiintymät ehtyvät.

Katko aloittaa kirjansa johdantoluvun kirjoittamalla: ”Water and wastewater systems are of fundamental importance to the development of communities and the well-being of people and nature.” Valitettavasti vesihuolto otetaan Suomessa – kuten kaikkialla, missä se toimii luotettavasti – itsestäänselvyytenä. Maailmassa on noin 670 miljoonaa ihmistä vailla puhdasta juomavettä ja peräti 2,4 miljardilta puuttuu asiallinen sanitaatio (eli uloste-/jätevesihuolto ja käsihygienia).

Vesihuollon tärkeys nostetaan useassa yhteydessä jalustalle. Samoin vesihuollon näkymättömyys (pääosa vesihuollon infrastruktuurista on verkostoissa, piilossa maan alla) korostuu. Koska vesihuollon asiakkaat pitävät palvelua itsestään selvänä ja koska vanheneva vesihuollon infrastruktuuri on isolta osalta näkymättömissä, Katko päättää luvun 1 ingressin toteamalla, että vesihuollon avainhaaste on lisätä tämän välttämättömän palvelun painoarvoa päätöksenteossa.

En muista nähneeni vertailevaa tutkimusta siitä, suhtaudutaanko vesihuoltoon ja sen toimivuuteen eri tavoin kaupungeissa ja maaseudulla, jossa vesihuollon järjestäminen on usein hajautettua ja siten paremmin näkyvissä. Kiinteistön itsensä tai pienen osuuskunnan järjestämänä itse kukin pääsee osallistumaan palvelun järjestämiseen. Ehkä tällainen tutkimus pitäisi tehdä?

Lukuun 1.2 on koottu tietoa maailman vesihuollon ja sanitaation tilasta. Mikäli nykyinen meno jatkuu – väestönkasvu, ilmastonmuutos, vesien pilaantuminen, vesivarojen ja vesilaitosten huono hallinta – kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä kärsii kroonisesta vesipulasta vuoteen 2050 mennessä. Kaikista jätevesistä yli 80% päätyy luontoon käsittelemättömänä. Puutteellinen vesihuolto ja hygienia johtavat valtavaan lapsikuolleisuuteen: tilastojen mukaan joka 20 sekunti maailmassa kuolee yksi alle 5-vuotias lapsi veden välityksellä leviävään sairauteen. Kaiken kaikkiaan sanitaation puutteet aiheuttavat vuosittain menetykset, jotka vastaavat noin 260 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.

Suomessa vesivaroja on ennusteiden mukaan jatkossakin riittävästi. Meillä vesihuollon ikuisuuskysymykset näyttäisivät liittyvän parhaiden raakavesilähteiden valintaan (pohjavesi, tekopohjavesi, pintavesi), vesien pilaantumisen ehkäisyyn ja pitkien siirtolinjojen rakentamisen järkevyyteen (luku 1.6). Tästä syystä Katkon kirja keskittyy neljään kysymykseen:

1. Miten ja miksi vesihuollon toimintaympäristö on muuttunut vuosien saatossa? Miten se on vaikuttanut vesihuoltopalveluiden kehittymiseen?
2. Kuinka vesihuollon rooli on muuttunut yhteiskunnassamme ajan kuluessa? Miksi se on muuttunut?
3. Mitkä ovat kohtien 1 ja 2 kehityskulkujen vaikutukset seuraavan 20–30 vuoden kuluessa? ja
4. Mitkä periaatteet ja käytännöt voisivat olla kansainvälisesti sovellettavia?

On hyvä huomata, ettei yksikään noista kysymyksistä suoraan liity vesihuollon tekniikkaan.

Kirjan luku 2 kuvaa vesisektorin toimintaympäristön kehittymistä. On hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään vesihuoltoon liittyvä tutkimus ja kehitystyö on virinnyt. Suomessa keskitetty vesihuolto on ollut olemassa noin 150 vuoden ajan ja varsinainen kehitys on alkanut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurin osa Suomen nykyisestä vesihuollon infrastruktuurista on 1960- ja 1970-luvuilta. Kehitys on luonnollisesti kytköksissä teollistumisen mukanaan tuomaan kaupungistumiseen.

Luku 2.3 käsittelee 1980-luvulla toimeenpantua vesihuollon vuosikymmentä. Tuolloin painopiste oli etenkin kehitysmaiden maaseudun vesihuollossa, ja kaivojen ja käsipumppujen kehitystyötä edistettiin. Vaikka Katko ei sitä teoksessaan tuokaan esille, vesihuollon vuosikymmenen aikana Suomessakin kiinnitettiin erityistä huomiota kiinteistökohtaisen vesihuollon tilaan. Osa kunnista palkkasi erityisen vesineuvojan kiertämään maaseudun talouksissa selvittämässä kaivojen kuntoa ja neuvomassa kiinteistöomistajia vedenlaadun turvaamisessa. Tällaiselle työlle olisi varmasti tarvetta tänäänkin. Yllättävän moni kaivo on huonossa kunnossa.

Luvussa 2 on myös listattu lähes 30 suurta kansainvälistä kokousta, symposiumia ja konferenssia, joissa vesi, vesihuolto ja sanitaatio ovat olleet fokuksessa. Näiden lisäksi voitaisiin luetella muutamia satoja pienempiä ko. aiheiden ympärillä järjestettyjä kansainvälisiä ja kansallisia tapahtumia. Olisivatko vesisektorilla toimivat voineet tehdä jotakin paremmin, kun kaikkien näiden tapahtumien jälkeen vielä todetaan, että vesihuolto ja sanitaatio pitäisi saada paremmin esille päätösten teossa eri tasoilla?

Yksi Katkon olennaisista esiin nostamista seikoista on niin sanottu polkuriippuvaisuus (luku 3.3). Vesihuollossa kerran tehtyjen päätösten mukanaan tuoman kehityksen suuntaa on hankala radikaalisti muuttaa. Koska esimerkiksi viemäriverkoston sitoma pääoma on suuri, vaikuttaisi huuhtelukäymälöiden korvaaminen vedettömillä käymälöillä ja jollakin toisella jätteiden keräysjärjestelmällä tuhlaukselta. Yksi mainituista vesihuollon ikuisuuskysymyksistä liittyy pitkiin siirtolinjoihin ja polkuriippuvaisuuteen. Kun kahden taajaman välille rakennetaan viemärilinja, pyritään sen varrella sijaitseva maaseutuasutus kytkemään samaan kokonaisuuteen. Näin huuhtelukäymälöistä tulee automaattisesti pysyvä ulostehuollon ratkaisu kyseisille alueille.

Suomen vesihuollossa on yksi merkittävä piirre verrattuna muiden maiden vesihuoltoon. Meillä on runsaasti – noin 1400 – etenkin maaseutujen asukkaiden perustamia vesiosuuskuntia. Näihin viitataan kirjassa useaan otteeseen (sivuilla 45, 131–132 ja 198). Vesihuoltopalveluita käyttävien itsensä omistamat osuuskunnat ovat tuottaneet luotettavaa vesihuoltoa jo yli sadan vuoden ajan. Koska osuuskuntatoiminta on perinteisesti nojannut talkootyöhön, jota nykyinen elämäntapamme ei samassa määrin tue, osuuskunnat ovat murrostilassa. Toiminnan jatkaminen edellyttää ammattimaisempaa otetta.

Luvussa 4 Katko käsittelee vesihuoltosektorin ammattilaisten verkottumista. Luku ei ole kuin muutaman sivun mittainen, mutta valaisee hyvin sitä, miten ja mistä vesihuoltotietoutta on Suomeen ammennettu. Mainituista tiedonhaku- ja opintomatkoista lienee suora kytkös myös yllä mainittuun polkuriippuvuuteen. Ne ovat osaltaan ohjanneet maamme vesihuollon kehitystä.

Yksi suomalaisen vesihuollon historian virstanpylväistä asettuu 1970-luvun alkuun. Yhtäältä energiakriisi ja toisaalta jätevesimaksujen perinnän aloittaminen vaikuttivat radikaalisti vedenkulutukseen. Kirjan luku 6 käsittelee tätä olennaista asiaa. Kun siihen saakka oli oletettu vuorokautisen vedenkulutuksen kasvavan jatkuvasti, vedenkulutus kääntyikin laskuun. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia vesihuollon järjestämisessä.

Kirjan luku 7 kuvaa vesihuollon tekniikan kehitystä. Jotakin vesihuollon järjestämisestä kertoo se, että luku seitsemän on vain 10 sivun mittainen, kun kirjassa on kaikkiaan lähes 300 sivua. Vesihuollon järjestäminen edellyttää huomattavan paljon muitakin kuin perinteisiä insinööritaitoja. Tässä suhteessa luku 13 on mielenkiintoinen. Kun vesihuollon koulutusta on Suomessa eri yhteyksissä tarkasteltu, painopiste on ollut insinööritieteissä. Pitäisikö jatkossa vesihuoltoa käsitteleviä aiheita sisällyttää entistä enemmän esimerkiksi talous-, sosiaali-, oikeus- ja yhteiskuntatieteiden opintoihin?

Luku 15 on Suomen vesihuollon menestystarinan kannalta opiskelemisen arvoinen. Keskitetyn vesihuollon järjestäminen on luonnostaan monopolin kaltaista toimintaa, koska infrastruktuuri ei mahdollista useita toimijoita samalle alueelle. Tästä syystä laitosten on hyvä olla julkisessa omistuksessa. Julkinen omistus ja demokraattinen päätöksenteko esimerkiksi vesihuoltolaitosten toiminta-alueiden määrityksessä takaavat palveluiden mahdollisimman tasapuolisen jakautumisen myös niille alueille, joissa on harvaa asutusta. Kun erilaiset rakentamis-, saneeraus- tai esimerkiksi analyysipalvelut puolestaan kilpailutetaan yksityisillä yrityksillä, taataan niiden edullisuus.

Luku 16 muistuttaa, että kansainvälinen yhteistyö on aina molemminpuolista. Tarkastellaanpa sitten mitä hyvänsä yhteiskunnan sektoria, pelkästään omiin varpaisiinsa tuijottaminen ei vie kehitystä eteenpäin. Tätä korosti aikoinaan jo silloisen Tampereen teknillisen korkeakoulun professori Matti Viitasaari, jota Katko referoi kirjansa luvun 4 lopussa: ”It is worth going behind a mountain – there is always something new to be learnt.”

Luvuissa 17 ja 18 Katko tekee kirjansa yhteenvetoa. Suomi on rankattu useissa selvityksissä aivan maailman kärkimaiden joukkoon vesihuoltopalveluiden järjestämisessä. Tilanteeseen ei kannata kuitenkaan tuudittautua. Viimeaikaiset selvitykset osoittavat merkittäviä puutteita vesihuoltosektorin opetuksen tarjonnassa. Rakennetun omaisuuden tilaa punnitsevissa ROTI-selvityksissä, joihin Katko viittaa sivulla 142, vesihuollon infrastruktuuri on saanut vain tyydyttäviä arvioita. Vesihuollon verkostojen korjausvelka kasvaa kaiken aikaa. Erityistä huolta aiheuttaa vesihuolto-osuuskuntien aktiivisten toimijoiden ikääntyminen. Miten turvataan osuuskuntien tuottamine palveluiden jatkuvuus?

Kaiken kaikkiaan Suomen vesihuollon kehityksen historia on kannustava. Toivottavasti Katkon kirja päätyy monen sellaisen henkilön luettavaksi, jonka kotimaassa vesihuollon palveluissa on toivomisen varaa. Suomen esimerkki kertoo, että muutamassa vuosikymmenessä iso osa puutteista saadaan korjatuiksi, jos vain todellista halua riittää. Vesihuoltoon panostaminen maksaa itsensä takaisin nopeasti.

Tapio S. Katkon kirja Suomen vesihuollon kehittymisestä on lukemisen arvoinen. Se avaa lukijalleen taustoista riippuen uuden tai uusia näkökulmia elintärkeän palvelun taustoihin, kehityskulkuihin ja tulevaisuuteen. Eikä kirja ole yksistään kirjoittajansa mielipiteiden varassa. Lähdeluettelo on kerrassaan hengästyttävän pitkä ja kun taustalla on peräti 80 tutkimusprojektia, tusina väitöskirjoja, noin 25 maisteri- ja/tai DI-tutkintotyötä ja paljon erilaisia selvityksiä, kirjan sanoman uskottavuus nousee korkealle tasolle.

YK:n yleiskokous julisti puhtaan veden ihmisoikeudeksi vuonna 2010. Tämä kirja on omiaan edistämään YK:n antaman julistuksen täytäntöönpanoa.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Marko Kelahaara ja Markku Mattila 2017. Onneen ei ole oikotietä tässä maassa. Kauhava ja Kauhavan vastaanottokeskus. Siirtolaisuusinstituutti, Turku. Sivuja 101, värikuvitus. ISBN 978-952-7167-25-0 (painettu), ISBN 978-952-7167-26-7 (verkkojulkaisu).

 

Vuoden 2015 aikana Suomeen saapui 32 476 turvapaikanhakijaa. Määrä oli kymmenkertainen aiempiin vuosiin verrattuna. Äkillinen ihmistulva pakotti perustamaan nopeasti uusia vastaanottokeskuksia, peräti 150 yksikköä. Marko Kelahaaran ja Markku Mattilan kirjassa tarkasteluun on otettu niistä yksi, runsaasti julkisuutta saanut Kauhavan vastaanottokeskus, jonka vaiheita seurataan tiedotusvälineiden, haastattelujen ja oman havainnoinnin vuoropuheluna vuoden 2017 alkuun.

Kirjoittajat löytävät Kauhavan julkisuudelle monia syitä. Suomen Punainen Risti perusti vastaanottokeskuksen entisen lentosotakoulun kasarmirakennuksiin. Alue oli ja on valtakunnallisesti tunnettu, Etelä-Pohjanmaalla sillä on erityinen imagollinen merkitys, ja Kauhavalle se on suorastaan ikonisessa asemassa. Vastaanottokeskuksen tuominen juuri tähän paikkaan herätti voimakkaita tunteita. Keskustelu levisi kyliltä kaupunginvaltuustoon, maakuntalehtien palstoille ja lopulta valtakunnanuutiseksi, kun maahanmuuttovastaiset mielenosoitukset alkoivat Kauhavan lentokenttäalueella. Ei turvapaikanhakijoille! Älkää auttako!

Tilanne näytti rauhoittuvan, kun vastaanottokeskuksen johtajaksi valittiin oma mies, lentosotakoululla työskennellyt, yrittäjä- ja armeijataustainen Ilkka Peura. Hän nautti kaikkien osapuolten luottamusta. Peuran johdolla Kauhavan vastaanottokeskus otti käyttöön joukon innovatiivisia, ennakkoluulottomia ja turvapaikanhakijoita aktivoivia toimintamalleja. Vastaanottokeskukseen perustettiin vaaleilla valittava parlamentti ja työosuuskunta Mamulandia. Turvapaikanhakijoita haluttiin osallistaa toiminnan suunnitteluun ja työllistää jo turvapaikanhakuprosessin aikana.

Saatiin lisää otsikoita. Uusi, innovatiivinen ja inspiroitunut Kauhava herätti ihastusta. Turvapaikanhakijat tekivät urakkatöitä maatiloilla, vastaanottokeskukseen tuli matonkutomo, suunniteltiin vaatteiden uudelleenkäsittelylaitosta ja metallialan kokoonpanolinjaa. Parlamentti opetti tulijoille suomalaista demokratiaa ruohonjuuritasolla. Se löysi myös kehittämistarpeita vastaanottokeskuksen toiminnasta. Epäkohtia nähtiin vapaa-ajan ohjauksessa, mielenterveyspalveluissa sekä varsinkin ruokahuollossa, jonka uudelleenjärjestely johti lopulta Peuran irtisanoutumiseen heinäkuussa 2016. Seuraajaksi nimitettiin entinen varajohtaja Juha Mäki-Rajala. Silloin kiihkein uudistuksenpalo oli jo laantumassa. Parlamentti oli epäselvän asemansa lamauttama ja osuuskunta vararikon partaalla. Kauhavan kokeiluja pidettiin yleisesti tärkeinä, mutta taloudellisista, toiminnallisista ja institutionaalisista syistä niitä oli mahdoton ylläpitää. Opettavainen tarina. Moni olisi osannut ennustaa tämän etukäteen. Silti kokeiluihin kannatti ryhtyä.

Markku Mattilaa on syytä onnitella hyvästä reaktiokyvystä. Hän tunnisti poikkeuksellisen tilanteen nopeasti. SPR:n, Kauhavan kaupungin, Etelä-Pohjanmaan kauppakamarin ja Into Seinäjoen yhteisrahoituksella polkaistiin käyntiin seurantahanke. Tutkijat ehtivät paikalle, kun rautaa vielä taottiin. He tekivät vastaanottokeskukseen useita vierailuja, liikkuivat havainnoijina ja haastattelivat työntekijöitä, sidosryhmien edustajia ja turvapaikanhakijoita (yhtensä 24 haastattelua kesäkuusta 2016 helmikuulle 2017). Itseluodun aineiston lisäksi tutkijat käyttivät sanomalehtiaineistoa, suurimmassa roolissa oli paikallislehti Komiat.

Kelahaaran ja Mattilan kirja Onneen ei ole oikotietä tässä maassa on sujuvasti kirjoitettu kuvaus tapahtumista. Eri osapuolten ääni tulee mukavasti kuuluviin. Umpisolmun syntymistä katsellaan monesta suunnasta. Kirjaa hallitsee yhteiskuntatieteen raportointiperinne. Tämäntyyppiseen tutkimukseen olisi voitu valita myös syvempi etnografinen ote. Tähän muotoon on epäilemättä päädytty harkitusti: näin raportti on tiiviimpi ja iskevämpi.

Kirjan ilme on Siirtolaisuusinstituutin julkaisusarjan mukainen. Omien havaintojen, haastattelujen ja uutisoinnin vuoropuhelu kuitenkin luo siihen tutkimusraportille epätyypillistä jännitettä ja juonenkaarta. Asioita dokumentoidaan, kun ne vasta tapahtuvat: kun kukaan ei tiedä seuraavaa käännettä. Viimeinen, seitsemäs luku sisältää yhteenvedon ja suositukset. Niitä ei ole numeroitu, mutta leipätekstin seasta erottuu kursivoituina 16 asiakohtaa. Tutkijat uskaltavat siis antaa politiikkasuosituksia. Sitä pidän onnistumisen merkkinä.

Kauhavan vastaanottokeskuksen tarina ei ole vielä pääteasemalla, ei edes väliseisakkeella. Kelahaaran ja Mattilan kirja on siis eräänlainen välitarkastelu. Johdannossa kirjoittajat kertovat, että työekonomisista syistä heillä ei ole ollut mahdollisuutta laajentaa lähteistöä sosiaalisen median aineistoihin. Tällaisessa maailmassa elämme: tuloksista raportoidaan projektin aikataulussa. Itse en jäänyt kaipaamaan sosiaalisen median keskustelukuvauksia, pikemminkin laajempaa kirjallisuustyöskentelyä. Kauhavan tapaus voisi saada uusia sävyjä, jos se suhteutettaisiin muiden vastaanottokeskusten tilanteeseen tai jopa kokemuksiin muissa maissa. Kirjassa korostetaan Kauhavan neitseellisyyttä vastaanottokeskuksen sijaintipaikkana, mutta ei Etelä-Pohjanmaakaan ihan turvapaikanhakijoiden koskematon vyöhyke ole: Alavudella toimi vastaanottokeskus vuosina 1999–2001. Se tarjoaisi yhden mahdollisen vertailukohdan. Tosin Alavuskaan ei ole Kauhava.

Kaikilla osapuolilla on Kauhavan tarinasta paljon opittavaa. Miten kannattaa toimia, miten ei, mikä vaatii vielä jatkokehittelyä? Tutkimuksen avulla Maahanmuuttovirasto, vastaanottokeskusten ylläpitäjät ja kunnat voivat saada tietoa toimintansa kehittämisen tueksi. Toivottavasti Siirtolaisuusinstituutin tutkimus saa myös jatkoa. Vaikka asioita jo tehdään, niitä kannattaa edelleen myös jauhaa. Tämän lausuu omalla tavallaan julki myös kirjan nimi: onneen ei ole oikotietä

Seppo Sivonen

 

Merja Metsola & Jukka Relas (toim.): Sakari Pälsi. Elämä ja työt. (2017) Into Kustannus 2017. 383 sivua. ISBN 978-952-264-745-0

Sakari Pälsistä (1882–1965) oli moneksi. Hän oli kirjailija, lehtimies, tutkimusmatkailija, arkeologi, kansatieteilijä, valokuvaaja ja kansatieteellisten elokuvien tekijä. Tiedemiehenä hän teki virkauran Muinaistieteellisessä toimikunnassa, nykyisessä Museovirastossa. Professorin arvonimen Pälsi sai vuonna 1962. Olipa hänellä aikaa vielä vilkkaaseen seura- ja yhdistyselämäänkin. Hänen muistoaan ja työtään kunnioittava Sakari Pälsin seura on tehnyt suururakan ja koonnut usean asiantuntijan voimin kokoomateoksen eteläisen Hämeen suuren miehen elämänvaiheista ja työstä, jota määrittelivät vahvalla tavalla hänen talonpoikaisjuurensa.

Sakari Pälsi syntyi Lopen Sajaniemen Pälsin talossa 9.7.1882. Hänen vanhempansa olivat talollinen Jooseppi Joosepinpoika Pälsi ja kansakoulunopettaja Ida Hällfors. Pälsi kävi kansakoulunsa Lopella ja oppikoulun Helsingissä ja opiskeli Helsingin yliopistossa arkeologiksi. Isä Jooseppi isännöi melko suurta ja vaurasta taloa, joka oli ollut saman suvun hallussa useita miespolvia. Pälsin maalaiskylän lapsuudenympäristö oli virikkeellinen, mikä antoi leimansa Pälsin kansatieteellisiin kirjoituksiin, elokuviin ja kaunokirjallisuuteen.

Fallesmannin Arvo ja minä

Fallesmannin-Arvo ja minä –poikajutelmat ovat Pälsin kirjallisen tuotannon kärkeä. Aaro Hellaakoski ennusti vuonna 1950, että vuosikymmenien päästä Pälsin poikakirjoja palvellaan ”pylvään nenässä”. Näissä jutuissa Pälsi kuvaa humoristisesti ja omintakeisesti lapsuusmuistojaan 1880-luvun Lopella. Jo juttujen otsikot kertovat siitä, mistä on kysymys: Fallesmannin-Arvo ja minä ongimme kilpaa kaloja ja onki meni Fallesmannin-Arvon huuleen tai Fallesmannin-Arvo ja minä ammuimme kaaripyssyllä toisen talon sikoja ja siat menivät suoläpeen. Uudessa kokooma-teoksessa kirjan toinen toimittaja ja dokumentaristi Marja Metsola kertoo Fallesmannin Arvon ja minän synnystä. Pälsi luki jo poikasena mielellään isoa, kuvitettua Perheraamattua, koska siinä oli ”tappeluita kovasti”. Samoin hän piti Seitsemästä veljeksestä, koska siitä puuttui kaikenlainen herttaisuus ja opettavaisuus. Lopullisesti ajatus poikakirjasta syntyi junassa Mongolian matkalla 1910, kun matkamies luki Mark Twainia toisen luokan lavitsalla. Poikajutuissa Sakari Pälsi esiintyy omana itsenään ja Arvo on Pälsien naapurissa asustaneen nimismiehen Arvo-niminen pojanviikari.

Metsola toteaa, että vaikka kosketuspinta suomalaiseen agraariyhteiskuntaan on ohentunut, eivät Pälsin poikajuttujen menneen ajan murteellinen kieli ja oudot sanat ole este tarinoiden ymmärtämiselle. Näillä jutuilla on yhä ihailijakuntansa. Yksi niiden arvostajista on teatterimies Juha Hurme, joka ei pidä niitä lainkaan lastenkirjallisuutena. Poikakirjoissa Pälsin kerrontatapa edustaa Suomessa uutta tajunnanvirtaa ennen Volter Kilpeä. Tässäkin päädytään Pälsin lapsuuden kasvupaikoille Lopen Sajaniemeen. Kun Pälsi kerran turhautuneena päästi alitajuntansa valloilleen ja antoi tulla tekstiä lapsuudesta tutun ”Sepän muorin” tapaan, syntyi neljäntoista liuskan mittainen virke. Kun kustannustoimittaja Otavassa vielä jätti pilkut pois, oli syntynyt Pälsin tyyli.

Kaukomatkojen tekijä Pälsi viihtyi hyvin myös kotimaisemissaan Lopella. Hänen kotikyläänsä Sajaniemeen liittyviä kirjoituksia on Pälsin kynästä lähtenyt peräti noin 230. Ne olivat esseitä ja kaunokirjallisia kertomuksia. Laajempia julkaisuja olivat vuonna 1921ilmestynyt Vanhaa ja katoavaa ja Sukupolvien perintö vuodelta 1937. Loisteliaimpana Pälsin kotiseutukertomuksista kansatieteilijä Jukka Reles pitää vuonna 1947 julkaistua esseekokoelmaa Omaa työtä. Se on kirjoitettu vapaamuotoisesti ja on yhtäaikaisen konkreettisuutensa ja syvällisyytensä takia helppo ankkuroida talonpoikaiskulttuurin mestarilliseksi esitykseksi. Teos kuvaa antaumuksella talonpoikaisten ihmisten työtä sukupolvien aikana ja tuo esille Pälsin omakohtaisen kokemuksen maalaiselämästä. Eräs Pälsin kotiseutuesseiden piirre on etäännyttäminen, niin ajallinen kuin paikallinenkin. Niissä lukija ikään kuin näkee kuvatut asiat ja ilmiöt kaukoputken päästä tarkasti, mutta kaukaa. Siten arkinen työ muuttuu yleväksi ja ihmisten yksilölliset piirteet pelkistyvät hämäläiseksi kansankuvaukseksi.

Intohimona puukot

Pälsi oli intohimoinen puukkojen harrastaja. Aiheesta kirjoittaa arkeologi Janne Rantanen. Hänen mukaansa Pälsin vuonna 1955 julkaisema kirja Puukko oli maailman ensimmäinen erityisesti puukkoihin keskittynyt tietokirja. Se käsitteli suomalaisia puukkoja ja muita veitsiä aina esihistorialliselta ajalta asti. Kirja on lennokkaasti kirjoitettu ja silti analyyttinen. Tässä näkyy Pälsin tutkijaluonne. Arkeologina ja kansatieteilijänä hän oli funktionalisti, jota kiinnostivat typologista luokittelua enemmän esineiden funktionaaliset ominaisuudet: miten ja mihin puukkoa käytettiin. Pälsi kuitenkin luokitteli huonot ja hyvät puukot. Hän halveksi oman aikansa uuden puukkomuodin mukaista terän käyristyvää keikkakärkeä sekä veriuraa, väistintä ja kahvan riippaperää. Hänestä sen hetkinen puukkomaailma oli kovin hermostunut ja siellä vallitsi kriisi. Hän ei vastustanut kehitystä mutta puukonteon alalla nykyinen uusi oli vanhaa paljon huonompaa. Hän itse arvosti eniten 700-luvun pronssikahvaista Turun (ent. Kaarinan) Ristimäen väkipuukkoa ja oman aikansa Härmän puukkoa. Härmäläinen helapuukko edusti puukon tuhatvuotisen historian huipentumaa.

Kun Pälsin läheistä ystävää F. E. Sillanpäätä on pidetty maalaiselämän kuvaajana henkilöidensä sielunelämän ja inhimillisten heikkouksien kertojana, on Pälsi kiinnostunut talonpoikien aktiivisuudesta ja toimeliaisuudesta. Tämä näkyi hyvin Pälsin tekemissä kansatieteellisissä dokumenttifilmeissä. Hän oli kiinnostunut elävästä elämästä kuvauskohteena ja kirjoitti, että kaupunkilaisnuorison olisi terveellistä tutustua maalaisoloihin vaikka vain filmiä katsellen, ja vielä parempi olisi, jos tämä kuvallinen korvike herättäisi heissä halua päästä näkemään ja kokemaan alkuperäistä elämääkin. Hänen kansatieteellisiä ja maaseutuaiheisia elokuviaan olivat mm. Puukolla ja kirveellä, Kutunjuusto ja Tammelan sianteurastus. Pälsin elokuvien käsityöläismäinen ote näkyi elokuvien tarkassa ja huolellisessa taltioimisessa. Pälsiä luonnehditaan elokuvien tekijänä omaa maalaistaustaansa korostavana pragmaatikkona. Dokumentaristi Jouko Aaltonen kutsuu Pälsin linjaa tieteellis-pragmaattiseksi, jossa tiede on esteettisyyttä tärkeämpää ja suhtautumien taltioimiseen hyvin käytännöllistä. Tästä linjasta hyvä esimerkki on syksyllä 1938 kuvattu elokuva Tammelan sianteurastus. Siinä elokuvan teurastaja ja suoltenpuhdistaja käsittelevät sikaa vanhoilla, nuoruudessaan oppimillaan tavoilla. Korvennetun sian puhdistaminen, kaapiminen ja kalttaaminen on kuvattu kaikkine vanhanaikaisine vaiheineen. Neljänkymmenen kohtauksen avulla tehdään selkoa toimenpiteistä, joita vaaditaan, jotta sianruho saadaan oikeaoppisesti käsitellyksi ruokatarvikkeiksi ja tarpeellisten esineiden materiaaliksi. Elokuva edustaa Pälsin luonnehtimaa realistisista, ”rumaakin” elokuvaa.

Hautautunut arkeologi

Pälsi tunnetaan yhtenä suurena suomalaisena tutkimusmatkailijana. Hän pääsi 26-vuotiaana keväällä 1909 arvostetun kielitietieteilijä ja tutkimusmatkailija Gustaf Ramstedtin mukaan tutkimusmatkalle Mongoliaan, jossa oli tarkoituksena etsiä muinaishautoja ja kirjoituskiviä. Vaikka Pälsin matkalla tekemät arkeologiset tutkimushavainnot eivät koskaan tulleet julkaistuksi, matka oli tärkeä hänen arkeologisen dokumentoinnin osaamisensa ja valokuvaamisensa kannalta. Mongolian matka kuului ”suomalaisten alkukodin” etsimisen viimeiseen aaltoon. Aiheesta kirjoittanut arkeologi ja maantieteilijä Oula Seitsonen toteaa Pälsin tehneen Mongoliassa erinomaisia arkeologisia huomioita, mutta hänen oman aikansa Mongolian kulttuurista ja politiikasta antamansa käsitykset olivat epäasiallisia, sovinistisia ja suorastaan rasistisia.

Koillis-Siperiaan ulottunutta Pälsin tutkimusmatkaa tarkastelee kokoomateoksessa prof. Juha Janhunen. Keväällä 1917 alkanut ja pari vuotta kestänyt matka tapahtui Venäjän ollessa poliittisen ja yhteiskunnallisen kuohunnan tilassa. Siperian perukoille Pälsiä ajoi hänen halunsa päästä mahdollisimman lähelle kivikautisia kulttuureja. Paitsi että hän havainnoi siperialaiskansojen aineellista kulttuuria, kuvasi Pälsi seudun monenkirjavaa merenkävijöiden, kalastajien, hylkeenpyytäjien, kullankaivajien, tukkimiesten ja kauppiaiden joukkoa. Siperian seikkailijoiden joukossa oli myös suomalaisia.

Pitkän matkan tieteelliset tulokset jäivät kuitenkin keskeneräisiksi. Koillis-Siperiaan ei Venäjän tilanteen vuoksi ollut enää menemistä ja monitoimisen miehen ajatukset olivat pitkän Siperia-vaiheen jälkeen jo muissa hankkeissa. Pälsin Siperiassa tekemät filmit olivat pitkään unohduksissa ja kateissa. Rahapulassaan 1930-luvulla Pälsi oli pantannut ne lankomiehelleen, joka varastoi filmit Helsingin Hankkijan talon vintille. Sieltä ne löydettiin sattumalta 1975, ja niistä restauroitu Arktisia matkakuvia -filmi sai ansaitsemansa kansainvälisenkin huomion.

Pälsi matkusti muutenkin aikaansa nähden paljon. Hän matkasi kenttätyössä arkeologina, tutkimusmatkailijana Aasiassa ja muilla matkoilla kotimaassa, rajan takaisessa Karjalassa, Euroopassa ja Kanadassa. Matkakuvauksiaan hän julkaisi ensin lehtijuttuina ja sitten kirjoina ja sisällytti niihin itse ottamiaan valokuvia. Talvella 1921–22 Pälsi oli Vienan Karjalassa sotakirjeenvaihtajana. Seuraavina vuosina hän seurasi Lapissa metsätöitä ja tukinuittoa, ja Suomenlahdella hylkeenpyyntiä. Lapista ja Petsamosta hän löysi samanlaisia piirteitä kuin Kanadassa, johon hänellä oli ristiriitainen suhde. Hän piti Kanadan luonnosta ja alkuperäiskansojen elämästä, mutta maan nykykulttuuria hän ei matkakuvauksissaan kiittele. Euroopassa Pälsi tunsi vetoa varsinkin Balkanille sen monikulttuurisuuden vuoksi ja toi sieltä suuret kokoelmat esineistöä Kansallismuseon kokoelmiin.

Tilannekuvauksen uranuurtaja

Pälsi kehittyi työnsä ja matkojensa myötä erinomaiseksi valokuvaajaksi. Hän kuvasi tutkimus-kohteiden lisäksi perhe-elämää ja luovutti 1935 useiden satojen kuvien Helsinki-aiheisen kokoelman kaupunginmuseolle. Kuvaamisessa Pälsi arvosti nopeutta. Kameran laukaus oli tehtävä ”sukkelaan ja siekailematta sekunninosaistatakaan hukkamaatta”. Valokuvauskokemuksensa mestari tiivisti kirjaansa Näppäilkää hyviä kuvia (1930). Siinä hän varoitteli valokuvaamisessa taiteellisuuden tavoittelusta eikä itsekään saanut aikanaan arvostusta taidevalokuvaajien piirissä. Nyttemmin Pälsiä arvostetaan Suomen valokuvauksen historiassa tilannekuvauksen uranuurtajana. Valokuvaaja oli kuin metsästäjä ja alituisesti vaihtuvat elämänilmiöt olivat hänen otuksiaan.

Pälsin kirjan koonneet tutkijat tuovat esille myös Pälsin luonteenominaisuudet, jotka antoivat leimansa hänen tieteelliselle työlleen ja virka- ja perhe-elämälle. Hän oli ravintoloissa ja tunnettujen taiteilijoiden, tiedemiesten ja lehtimiesten porukoissa viihtyvä maailmanmies ja maalaismies, joka toi mieluusti esille talonpoikaisen taustansa. Hän oli perustamassa Talonpoikaiskulttuurisäätiötä ja oli myöhemmin sen oltermanni. Pälsi oli levoton sielu, joka halusi alati lähteä eteenpäin näkemään uusia seutuja maailmasta. Tiedemiehenäkin impulsiivinen Pälsi veti tarvittaessa mutkat suoriksi, sanoo arkeologi Kerkko Nordqvist. Epäsovinnaisesta, whiskylle persosta boheemista ja jatkuvassa rahapulassa olevasta tutkija-taiteilijasta ikävät valtion arkeologin toimistotehtävät eivät aina tuntuneet kutsumustyöltä. Pälsistä sanottiin, että hän oli ”tasavallan huonoin virkamies”. Pälsi oli kuitenkin selviytyjä. Siperiassa hän maalaistalon kasvattina teki itse tarvekaluja tunkiolapiosta lähtien, ja Helsingissä hän pula-aikana kasvatti perunaa kerrostalon pihalla. Rahaongelmia helpottivat elämän ehtoopuolella lukuisat eri säätiöiden myöntämät palkinnot ja tunnustukset.

Tämän selviytyjän monivaiheisen elämän kiteyttää hyvin Jukka Relas. Pälsi ei ollut hetken muotivirtausten perässä juokseva teoreetikko. Hän oli omaperäinen ajattelija, jonka elämäntyöllä on pysyvä arvo. Pälsi on klassikko.