Aapo Jumppanen
YTT, FM, tutkijatohtori

 

Pertti Rannikko, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa ja Mikko Simula (2016). Kotona, kylässä, liikkeellä – Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1426. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Sivuja 253. ISBN 978-952-222-832-1

Itä-Suomen yliopistossa on tutkittu Pohjois-Karjalan Valtimon kunnan pohjoisosissa sijaitsevia Sivakan ja Rasimäen kyliä jo viiden vuosikymmenen aikana. Kyseessä on yksi yliopiston pitkäikäisimpiä tutkimushankkeita, ja tuskin muuallakaan Suomessa on toteutettu kovin montaa näin pitkää yhteiskuntatieteellistä hanketta. Syksyllä 2016 julkaistiin Pertti Rannikon, Maarit Sirenin, Päivi Härkinin, Hannu Itkosen, Seppo Knuuttilan, Maria Lähteenmäen ja Mikko Simulan kirjoittama teos Kotona, kylässä liikkeellä – Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina.

Muuttuva paikallisuus

Kirjoittajien mukaan viides tutkimusraportti keskittyy kylän käsitteen uudelleen määrittelyyn, sillä paikallisuuden merkitys on voimakkaasti muuttumassa. Samalla perinteinen paikkaperustainen tutkimusasetelma on tullut tiensä päähän. Sivakan ja Rasimäen kylien alueella liikkuu nykyisin yhä enemmän erilaisia ihmisryhmiä, jotka eivät asu vakituisesti sen alueella. Tämä on seurausta mobiiliksi käänteeksi kutsutusta monipaikkaisuuden ja liikkuvuuden lisääntymisestä ihmisten elämässä. Satunnaiset liikkujat muodostavatkin nykyisin alueen väestön suurimman osan. Käytännössä on kysymys esimerkiksi vapaa-ajan asukkaista, kalastajista, thaimaalaisista marjanpoimijoista, retkeilijöistä, metsästäjistä ja luonnonvara-alan työntekijöistä. Jokainen kylän alueella liikkuva ryhmä antaa sille hiukan erilaisia merkityksiä. Vakituisesti asuville kylä voi edelleen olla tärkein osa elinpiiriä, johon kiinnytään voimakkaasti ja useilla elämän osa-alueilla, kun taas siellä satunnaisesti työskentelevälle kyseessä voi olla vain pelkkä työn tila.

Kirjan kappaleiden kertomaa

Kirja koostuu seitsemästä artikkelista, johdannosta sekä epilogista. Artikkelit on puolestaan jäsennetty kolmen teeman: kotona, lähtö ja paluu sekä liikkeellä. Sisällöiltään artikkelit vastaavat teemoja hyvin. Pääosin ne on toteutettu erilaisin laadullisin haastattelumenetelmin. Yksilöt ja heidän subjektiiviset kertomuksensa nostetaan käsitteisiin nojaavan tulkinnan jälkeen keskiöön. Rakenteelliset ja määrälliset tarkastelut on jätetty lähinnä taustakontekstin asemaan.

Kotona – kertomuksia kulttuurista

Kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia käsittelevät karjalaisuuden merkitystä rasimäkeläisten elämässä. Karjalaisilla tarkoitetaan teoksessa karjalan kieltä puhuneita ortodoksikarjalaisia ja heidän jälkeläisiään, jotka asutettiin nykyisen Rasimäen kylän alueelle sotien jälkeen. Maarit Sirenin ”Suvun maantiede Rasimäen kodeissa” -artikkelissa pureudutaan siihen, kuinka karjalaisuus näkyy siirtokarjalaisten sukujen hallussa olevin talojen interiööreissä. Karjalaiset ovat tuoneet asuntoihinsa entisestä kotiseudusta muistuttavia esineitä: käyttötavaroita, ikoneita, valokuvia, karttoja, käsitöitä, lehtileikkeitä ja niin edelleen. Karjalaisuuden muistoa on vaalittu myös tarinoiden kautta, ja esineet sekä kertomukset yhdessä ovat olleet tärkeitä rakennettaessa kuvaa menetetystä kotiseudusta. Artikkelissa tarkastellaan myös laajemmin ortodoksikarjalaisten sopeutumista elämään yhdessä savokarjalaisen luterilaisen kantaväestön kanssa, mikä ei aina sujunut kitkatta. Koti omasta kulttuurista kertovine esineineen antoi turvapaikan, jonka suojissa saattoi säilyttää omat tapansa ja kielensä. Osa karjalaisista tosin myös aktiivisesti piilotteli omia juuriaan suomalaistamisen paineen alla. Sittemmin yhdenmukaistamisen paine on helpottanut ja tänä päivänä karjalaisia juuria vaalitaan kylällä aktiivisesti.

Päivi Härkinin artikkelissa ”Karjalan kieli kylän murroksessa” pääpaino on karjalan kielen roolissa Rasimäen elämässä. Kieli säilyi kylässä voimakkaana vielä pitkään sotien jälkeen, sillä sen asukkaat olivat voittopuoleisesti karjalaisia. Myös monet Rasimäellä sotien jälkeen syntyneistä lapsista oppivat karjalan kotonaan. Suomenkielinen koululaitos, kaveriporukoiden ja työpaikkojen paine saivat kuitenkin monet nuoret luopumaan karjalankielestä. Toisaalta yhä edelleen karjalan kielellä on kylässä oma merkityksensä. Sitä taitavia löytyy edelleen ja kieltä käytetään mm. kesätapahtumien yhteydessä, tuttujen ja sukulaisten kohtaamisissa sekä ortodoksisten jumalanpalvelusten yhteydessä. Koko maan tasolla karjalan kielen asema on kuitenkin kriittinen, sillä sitä hallitsee Suomessa enää vain 11 000 henkilöä.

Teeman kolmannessa artikkelissa Seppo Knuuttila pureutuu sivakkalaisen Hannes Häkkisen rooliin haastateltavana ja kotikylänsä puolestapuhujana. Artikkelina ”Hannes Häkkisen perimätieto” poikkeaa muista kirjassa julkaistuissa siinä, että se keskittyy osallistavaan antropologiaan ja kulttuuriseen yksilöntutkimukseen liittyviin metodologisiin kysymyksiin ja taustaoletuksiin sangen perusteellisesti. Osallistavan antropologian mukaan haasteltavat ovat tutkimuksen teon kumppaneita ja kanssatutkijoita sen sijaan, että he vain välittäisivät tietoa haastattelijalle. Knuuttilan mukaan Häkkisen merkitys sivakkalaisen perinnetiedon tuottajana ja tulkitsijana on ollut poikkeuksellisen suuri. Hän oli tyypillinen poikkeus, yksilö joka kykeni omaehtoisesti arvioimaan paikallisen perimätiedon merkityksiä, niiden uskottavuutta ja suhdetta historiallisiin lähteisiin. Myös lukijalle välittyy elävästi kuva laajalti lukeneesta ja asioita pohtineesta kansanmiehestä, joka kykeni tasavertaiseen dialogiin ammattitutkijoiden kanssa.

Lähdön ja paluun merkityksiä etsimässä

Jukka Oksa tarkastelee artikkelissaan ”Lähteneiden Rasimäki” ihmisten muuttoa Rasimäestä. Kylästä on lähdetty töiden perässä sekä opiskelemaan. Erityisen runsaasti väkeä lähti 1960–70-luvuilla. Niin sanotut suuret ikäluokat muuttivat Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin, kun taas vuoden 1955 jälkeen syntyneet siirtyivät ennen kaikkea lähiseudun kasvukeskuksiin. Lähteneitä tukivat jo kylästä aiemmin muuttaneiden sukulaisten ja ystävien verkostot. Osa muualle muuttaneista on palannut kotikyläänsä asumaan, jotkut ovat muutoin pitäneet yhteyden kotikylään tiiviinä. Sitten on vielä niitä, joiden yhteydenpito on satunnaisempaa, sekä ne, jotka eivät halua olla kotipaikkansa kanssa enää missään tekemisissä. Lähteminen ei siis aina johda kaipaukseen ja eripituisiin palaamisiin kotikylään, joskin suurimmalle osalle lapsuuden kotipaikka näyttäisi säilyvän merkittävänä osana identiteettiä läpi elämän.

Maria Lähteenmäki keskittyy omassa artikkelissaan ”Ikävä, kotiinpaluu ja sentimentaalinen hellyys” yksilön tunnehistoriaan tarkastelemalla Sivakan kylästä 15-vuotiaana maailmalle lähteneen Maila Mustosen kokemuksia ja tuntemuksia paluusta Suomeen ja Sivakkaan, jossa hän yhä viettää kesäkaudet. Kotiinpaluun voidaan Lähteenmäen mukaan nähdä rakentuvan neljästä elementistä: kodista, lähdöstä, paluusta sekä paluuta edeltävästä kaipuusta tai koti-ikävästä eli nostalgiasta. Fyysisen paluun lisäksi emotionaalinen paluu on vielä merkittävämpi. Tullessaan takaisin lapsuuden tuttuun ympäristöön ihminen luo henkisen yhteyden menneen ja nykyisen minuuden välille. Mustosen lähtemisen syitä pohtiessaan Lähteenmäki tuo esille mielenkiintoisen näkemyksen: monet nuoret olisivat todennäköisesti lähteneet syrjäisestä Sivakasta myös ilman 1960- ja 70-lukujen rakennemuutosta, sillä maailma veti nuoria ihmisiä puoleensa. Tämä on näkökulma, joka on usein jäänyt lähtemisen pakkoa ja vaikeutta koskevan diskurssin jalkoihin.

Liikkeen kasvava merkitys

Hannu Itkosen ja Mikko Simolan artikkelissa ”Paikallisen liikkumisen jatkuvuudet ja murrokset” tarkastellaan liikuntasosiologisesta näkökulmasta maaseutuasumista ja olemista Rasimäen kylässä. Artikkelissa tuodaan esille ulkotilojen ja luonnon keskeinen merkitys kyläläisten liikkumisessa. Kun rakennettuja liikuntapaikkoja on ollut vähän, on ohjatun sisäliikunnan sijaan harjoitettu runsaasti ulkoliikuntaa sekä luonnossa liikkumista kuten kalastusta, marjastusta ja metsästystä. Aiempina vuosikymmeninä työn ollessa fyysisempää saatiin suurin osa liikunnasta ansiotyön ohessa. Kylässä liikunnan harrastaminen on pääosin organisoitu omaehtoisesti. Kävelyä, hiihtoa, pyöräilyä ja frisbee-golfia harrastetaan, samoin kyykkää ja geokätköilyä. Pienissä määrin on tukea saatu esimerkiksi Valtimon kunnan liikuntatoimelta sekä urheiluseura Valtimon Vasamalta. Myös opettajilla on ollut oma roolinsa liikunnan organisaattoreina.

Pertti Rannikon artikkeli ”Täyttyvä syrjäseutu” pureutuu kylän muutokseen osana mobiilia yhteiskuntaa, jossa yhteisön roolina on olla osa ylipaikallisia yksittäisistä paikoista riippumattomia verkostoja. Kylää onkin hänen mukaansa jokseenkin mahdotonta määritellä perinteisellä tavalla fyysisesti tai sosiaalisesti. Vakituisten asukkaiden lisäksi metsät, suot ja järvet houkuttelevat kasvavia määriä luonnossa eri syystä liikkuvia, joille tietyt paikat kylissä voivat muodostua yhtä lailla tärkeiksi kuin siellä vakituisesti asuville. Rannikon arvion mukaan esimerkiksi Sivakan ja Rasimäen ympäristöstä 10 kilometrin säteellä liikkuu vuosittain jopa 10 000 erilaista ei-vakituista kulkijaa, joita houkuttelevat erityisesti valtion maiden tarjoamat virkistysmahdollisuudet kuten retkeily. Tämä ”näkymätön kansa” tulisikin hänen mukaansa lukea osaksi maaseutuyhteisöjen sosiaalista rakennetta. Sivakka ja Rasimäki lienevät kuitenkin jossain määrin poikkeuksia metsiensä ”ruuhkaisuudessa”, niiden lähistöllä sijaitsevat Tiilikkajärven ja Hiidenportin kansallispuistot sekä Peurajärven virkistysalue. Tavanomainen talousmetsä tuskin loisi tällaista vierailijavirtaa. Vuosikymmenten saatossa kylät ovat saaneet myös paljon mediahuomiota osakseen, mikä on myös vaikuttanut siellä liikkuvien määrään. Toisaalta molemmissa kylissä on oltu myös aktiivisia kehittämisessä ja tiedottamisessa. Sekä Sivakalla että Rasimäellä on esimerkiksi omat kotisivunsa.

Rannikon mukaan suomalaisella maaseudulla on toteutumassa kolme tulevaisuuden skenaarioita: liikkuva uustuotanto, vapaa-ajan idylli, sekä radikaali maaseutu. Näistä ensimmäisen kytkeytyy aktiiviseen yksityiseen maanomistukseen sekä luonnonvaratalouden nousuun, toinen vapaa-ajan käytön lisääntyvään merkitykseen maaseutualueilla ja kolmas vaihtoehtoisiin ekologisesti kestävämpiin elämäntapoihin.

Maaseudun mosaiikki

Kotona kylässä, liikkeellä päättyy epilogiin, jossa Seppo Knuuttila, Jukka Oksa ja Pertti Rannikko käyvät itsearvioinnin keinoin läpi Sivakka-Rasimäki -tutkimusten sarjan viittä vuosikymmentä. Tässä luvussa kylätutkimuksen historiaa tuntemattomalle lukijalle tarjoutuu mahdollisuus saada nopea poikkileikkaus eri vuosikymmenten menetelmällisistä ja tutkimuskysymyksellisistä painotuksista. Myös poikkitieteellisyyden merkitystä tutkimusraporttien tuottamisessa pohditaan, samoin tutkimusten mahdollista hyötyä kylien asukkaille.

Kirjoittajien epilogissa (ja osin johdannossa) esittämän pohdinnan mukaan tällä hetkellä kylätutkimuksessa on keskeistä pureutua paremmin siihen moninaisuuteen, jota maaseudun käsittäminen kokemukselliseksi tilaksi edellyttää. Kyse on siitä, ettei ihmistä sinällään nähdä paikkaan kuuluvana, vaan ihmisten paikkakokemukset ovat merkittäviä. Tästä seuraa kirjoittajien mukaan se haaste, ettei kylätutkimuksen puitteissa ole enää nykykäsityksen mukaan mahdollista luoda kaiken kattavaa kokonaiskuvaa paikallisuudesta tai sen historiasta, vaan sen on korvannut monien merkitysten mosaiikki. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paikkaan kuuluminen ja kiinnittyminen olisivat tulleet merkityksettömiksi. Monipaikkaisen elämäntavan maailmassa ihmisillä voi olla useita paikkoja, joihin kiinnitytään elämän eri osa-alueilla ja eri elämänvaiheissa. Nämä ajatukset ovat mielestäni hyvin linjassa esimerkiksi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkijoiden Sulevi Riukulehdon, Timo Suutarin ja Katja Rinne-Kosken Etelä-Pohjanmaalla 2010-luvulla toteuttamien kokemuksellisten kotiseutututkimusten kanssa, joissa kotiseudun on havaittu jäsentyvän keitaisena ja usein virallisesta käsityksestä poikkeavalla tavalla. Se, että erilaisista tutkimuksellisista lähtökohdista ja maantieteellisestä alueesta huolimatta päädytään suhteellisen samankaltaisiin tulkintoihin, kertoo siitä, että Kotona, kylässä, liikkeellä -kirjassa esitetyillä näkemyksillä ja teoreettis-metodologisilla välineillä on paljon annettavaa myös kahta pohjoiskarjalaista kylää laajemmalla alueella. Kirjaa voikin suositella kaikille maaseutututkimuksesta ja -kehittämisestä kiinnostuneille, jotka haluavat löytää uusia näkökulmia työhönsä. Teos tarjoaa myös mielenkiintoista tietoa karjalaisesta kulttuuriperinnöstä.

Harri Mattila

Dosentti, TkT, Tutkijayliopettaja, Hämeen ammattikorkeakoulu, Biotalouden tutkimusyksikkö

 

Tapio S. Katko, Finnish Water Services, Experiences in Global Perspective. Suomen Vesilaitosyhdistys, KTMP Group Oy Ab, Mustasaari 2016. Sivuja 288. ISBN 978-952-6697-26-0

 

Kirjoitan tätä sateisena keskiviikkoaamuna 2.8.2017. Ikkuna on auki ja sade ropisee valtoimenaan puihin ja pensaisiin. Vaikka on kovasti odotettu kesäkausi, sateesta tulee riemuita. Sade tuo lisää vettä jokiin ja järviin. Ilman sadetta myös kaivot ja isotkin pohjavesiesiintymät ehtyvät.

Katko aloittaa kirjansa johdantoluvun kirjoittamalla: ”Water and wastewater systems are of fundamental importance to the development of communities and the well-being of people and nature.” Valitettavasti vesihuolto otetaan Suomessa – kuten kaikkialla, missä se toimii luotettavasti – itsestäänselvyytenä. Maailmassa on noin 670 miljoonaa ihmistä vailla puhdasta juomavettä ja peräti 2,4 miljardilta puuttuu asiallinen sanitaatio (eli uloste-/jätevesihuolto ja käsihygienia).

Vesihuollon tärkeys nostetaan useassa yhteydessä jalustalle. Samoin vesihuollon näkymättömyys (pääosa vesihuollon infrastruktuurista on verkostoissa, piilossa maan alla) korostuu. Koska vesihuollon asiakkaat pitävät palvelua itsestään selvänä ja koska vanheneva vesihuollon infrastruktuuri on isolta osalta näkymättömissä, Katko päättää luvun 1 ingressin toteamalla, että vesihuollon avainhaaste on lisätä tämän välttämättömän palvelun painoarvoa päätöksenteossa.

En muista nähneeni vertailevaa tutkimusta siitä, suhtaudutaanko vesihuoltoon ja sen toimivuuteen eri tavoin kaupungeissa ja maaseudulla, jossa vesihuollon järjestäminen on usein hajautettua ja siten paremmin näkyvissä. Kiinteistön itsensä tai pienen osuuskunnan järjestämänä itse kukin pääsee osallistumaan palvelun järjestämiseen. Ehkä tällainen tutkimus pitäisi tehdä?

Lukuun 1.2 on koottu tietoa maailman vesihuollon ja sanitaation tilasta. Mikäli nykyinen meno jatkuu – väestönkasvu, ilmastonmuutos, vesien pilaantuminen, vesivarojen ja vesilaitosten huono hallinta – kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä kärsii kroonisesta vesipulasta vuoteen 2050 mennessä. Kaikista jätevesistä yli 80% päätyy luontoon käsittelemättömänä. Puutteellinen vesihuolto ja hygienia johtavat valtavaan lapsikuolleisuuteen: tilastojen mukaan joka 20 sekunti maailmassa kuolee yksi alle 5-vuotias lapsi veden välityksellä leviävään sairauteen. Kaiken kaikkiaan sanitaation puutteet aiheuttavat vuosittain menetykset, jotka vastaavat noin 260 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.

Suomessa vesivaroja on ennusteiden mukaan jatkossakin riittävästi. Meillä vesihuollon ikuisuuskysymykset näyttäisivät liittyvän parhaiden raakavesilähteiden valintaan (pohjavesi, tekopohjavesi, pintavesi), vesien pilaantumisen ehkäisyyn ja pitkien siirtolinjojen rakentamisen järkevyyteen (luku 1.6). Tästä syystä Katkon kirja keskittyy neljään kysymykseen:

1. Miten ja miksi vesihuollon toimintaympäristö on muuttunut vuosien saatossa? Miten se on vaikuttanut vesihuoltopalveluiden kehittymiseen?
2. Kuinka vesihuollon rooli on muuttunut yhteiskunnassamme ajan kuluessa? Miksi se on muuttunut?
3. Mitkä ovat kohtien 1 ja 2 kehityskulkujen vaikutukset seuraavan 20–30 vuoden kuluessa? ja
4. Mitkä periaatteet ja käytännöt voisivat olla kansainvälisesti sovellettavia?

On hyvä huomata, ettei yksikään noista kysymyksistä suoraan liity vesihuollon tekniikkaan.

Kirjan luku 2 kuvaa vesisektorin toimintaympäristön kehittymistä. On hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään vesihuoltoon liittyvä tutkimus ja kehitystyö on virinnyt. Suomessa keskitetty vesihuolto on ollut olemassa noin 150 vuoden ajan ja varsinainen kehitys on alkanut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurin osa Suomen nykyisestä vesihuollon infrastruktuurista on 1960- ja 1970-luvuilta. Kehitys on luonnollisesti kytköksissä teollistumisen mukanaan tuomaan kaupungistumiseen.

Luku 2.3 käsittelee 1980-luvulla toimeenpantua vesihuollon vuosikymmentä. Tuolloin painopiste oli etenkin kehitysmaiden maaseudun vesihuollossa, ja kaivojen ja käsipumppujen kehitystyötä edistettiin. Vaikka Katko ei sitä teoksessaan tuokaan esille, vesihuollon vuosikymmenen aikana Suomessakin kiinnitettiin erityistä huomiota kiinteistökohtaisen vesihuollon tilaan. Osa kunnista palkkasi erityisen vesineuvojan kiertämään maaseudun talouksissa selvittämässä kaivojen kuntoa ja neuvomassa kiinteistöomistajia vedenlaadun turvaamisessa. Tällaiselle työlle olisi varmasti tarvetta tänäänkin. Yllättävän moni kaivo on huonossa kunnossa.

Luvussa 2 on myös listattu lähes 30 suurta kansainvälistä kokousta, symposiumia ja konferenssia, joissa vesi, vesihuolto ja sanitaatio ovat olleet fokuksessa. Näiden lisäksi voitaisiin luetella muutamia satoja pienempiä ko. aiheiden ympärillä järjestettyjä kansainvälisiä ja kansallisia tapahtumia. Olisivatko vesisektorilla toimivat voineet tehdä jotakin paremmin, kun kaikkien näiden tapahtumien jälkeen vielä todetaan, että vesihuolto ja sanitaatio pitäisi saada paremmin esille päätösten teossa eri tasoilla?

Yksi Katkon olennaisista esiin nostamista seikoista on niin sanottu polkuriippuvaisuus (luku 3.3). Vesihuollossa kerran tehtyjen päätösten mukanaan tuoman kehityksen suuntaa on hankala radikaalisti muuttaa. Koska esimerkiksi viemäriverkoston sitoma pääoma on suuri, vaikuttaisi huuhtelukäymälöiden korvaaminen vedettömillä käymälöillä ja jollakin toisella jätteiden keräysjärjestelmällä tuhlaukselta. Yksi mainituista vesihuollon ikuisuuskysymyksistä liittyy pitkiin siirtolinjoihin ja polkuriippuvaisuuteen. Kun kahden taajaman välille rakennetaan viemärilinja, pyritään sen varrella sijaitseva maaseutuasutus kytkemään samaan kokonaisuuteen. Näin huuhtelukäymälöistä tulee automaattisesti pysyvä ulostehuollon ratkaisu kyseisille alueille.

Suomen vesihuollossa on yksi merkittävä piirre verrattuna muiden maiden vesihuoltoon. Meillä on runsaasti – noin 1400 – etenkin maaseutujen asukkaiden perustamia vesiosuuskuntia. Näihin viitataan kirjassa useaan otteeseen (sivuilla 45, 131–132 ja 198). Vesihuoltopalveluita käyttävien itsensä omistamat osuuskunnat ovat tuottaneet luotettavaa vesihuoltoa jo yli sadan vuoden ajan. Koska osuuskuntatoiminta on perinteisesti nojannut talkootyöhön, jota nykyinen elämäntapamme ei samassa määrin tue, osuuskunnat ovat murrostilassa. Toiminnan jatkaminen edellyttää ammattimaisempaa otetta.

Luvussa 4 Katko käsittelee vesihuoltosektorin ammattilaisten verkottumista. Luku ei ole kuin muutaman sivun mittainen, mutta valaisee hyvin sitä, miten ja mistä vesihuoltotietoutta on Suomeen ammennettu. Mainituista tiedonhaku- ja opintomatkoista lienee suora kytkös myös yllä mainittuun polkuriippuvuuteen. Ne ovat osaltaan ohjanneet maamme vesihuollon kehitystä.

Yksi suomalaisen vesihuollon historian virstanpylväistä asettuu 1970-luvun alkuun. Yhtäältä energiakriisi ja toisaalta jätevesimaksujen perinnän aloittaminen vaikuttivat radikaalisti vedenkulutukseen. Kirjan luku 6 käsittelee tätä olennaista asiaa. Kun siihen saakka oli oletettu vuorokautisen vedenkulutuksen kasvavan jatkuvasti, vedenkulutus kääntyikin laskuun. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia vesihuollon järjestämisessä.

Kirjan luku 7 kuvaa vesihuollon tekniikan kehitystä. Jotakin vesihuollon järjestämisestä kertoo se, että luku seitsemän on vain 10 sivun mittainen, kun kirjassa on kaikkiaan lähes 300 sivua. Vesihuollon järjestäminen edellyttää huomattavan paljon muitakin kuin perinteisiä insinööritaitoja. Tässä suhteessa luku 13 on mielenkiintoinen. Kun vesihuollon koulutusta on Suomessa eri yhteyksissä tarkasteltu, painopiste on ollut insinööritieteissä. Pitäisikö jatkossa vesihuoltoa käsitteleviä aiheita sisällyttää entistä enemmän esimerkiksi talous-, sosiaali-, oikeus- ja yhteiskuntatieteiden opintoihin?

Luku 15 on Suomen vesihuollon menestystarinan kannalta opiskelemisen arvoinen. Keskitetyn vesihuollon järjestäminen on luonnostaan monopolin kaltaista toimintaa, koska infrastruktuuri ei mahdollista useita toimijoita samalle alueelle. Tästä syystä laitosten on hyvä olla julkisessa omistuksessa. Julkinen omistus ja demokraattinen päätöksenteko esimerkiksi vesihuoltolaitosten toiminta-alueiden määrityksessä takaavat palveluiden mahdollisimman tasapuolisen jakautumisen myös niille alueille, joissa on harvaa asutusta. Kun erilaiset rakentamis-, saneeraus- tai esimerkiksi analyysipalvelut puolestaan kilpailutetaan yksityisillä yrityksillä, taataan niiden edullisuus.

Luku 16 muistuttaa, että kansainvälinen yhteistyö on aina molemminpuolista. Tarkastellaanpa sitten mitä hyvänsä yhteiskunnan sektoria, pelkästään omiin varpaisiinsa tuijottaminen ei vie kehitystä eteenpäin. Tätä korosti aikoinaan jo silloisen Tampereen teknillisen korkeakoulun professori Matti Viitasaari, jota Katko referoi kirjansa luvun 4 lopussa: ”It is worth going behind a mountain – there is always something new to be learnt.”

Luvuissa 17 ja 18 Katko tekee kirjansa yhteenvetoa. Suomi on rankattu useissa selvityksissä aivan maailman kärkimaiden joukkoon vesihuoltopalveluiden järjestämisessä. Tilanteeseen ei kannata kuitenkaan tuudittautua. Viimeaikaiset selvitykset osoittavat merkittäviä puutteita vesihuoltosektorin opetuksen tarjonnassa. Rakennetun omaisuuden tilaa punnitsevissa ROTI-selvityksissä, joihin Katko viittaa sivulla 142, vesihuollon infrastruktuuri on saanut vain tyydyttäviä arvioita. Vesihuollon verkostojen korjausvelka kasvaa kaiken aikaa. Erityistä huolta aiheuttaa vesihuolto-osuuskuntien aktiivisten toimijoiden ikääntyminen. Miten turvataan osuuskuntien tuottamine palveluiden jatkuvuus?

Kaiken kaikkiaan Suomen vesihuollon kehityksen historia on kannustava. Toivottavasti Katkon kirja päätyy monen sellaisen henkilön luettavaksi, jonka kotimaassa vesihuollon palveluissa on toivomisen varaa. Suomen esimerkki kertoo, että muutamassa vuosikymmenessä iso osa puutteista saadaan korjatuiksi, jos vain todellista halua riittää. Vesihuoltoon panostaminen maksaa itsensä takaisin nopeasti.

Tapio S. Katkon kirja Suomen vesihuollon kehittymisestä on lukemisen arvoinen. Se avaa lukijalleen taustoista riippuen uuden tai uusia näkökulmia elintärkeän palvelun taustoihin, kehityskulkuihin ja tulevaisuuteen. Eikä kirja ole yksistään kirjoittajansa mielipiteiden varassa. Lähdeluettelo on kerrassaan hengästyttävän pitkä ja kun taustalla on peräti 80 tutkimusprojektia, tusina väitöskirjoja, noin 25 maisteri- ja/tai DI-tutkintotyötä ja paljon erilaisia selvityksiä, kirjan sanoman uskottavuus nousee korkealle tasolle.

YK:n yleiskokous julisti puhtaan veden ihmisoikeudeksi vuonna 2010. Tämä kirja on omiaan edistämään YK:n antaman julistuksen täytäntöönpanoa.

Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

 

Marko Kelahaara ja Markku Mattila 2017. Onneen ei ole oikotietä tässä maassa. Kauhava ja Kauhavan vastaanottokeskus. Siirtolaisuusinstituutti, Turku. Sivuja 101, värikuvitus. ISBN 978-952-7167-25-0 (painettu), ISBN 978-952-7167-26-7 (verkkojulkaisu).

 

Vuoden 2015 aikana Suomeen saapui 32 476 turvapaikanhakijaa. Määrä oli kymmenkertainen aiempiin vuosiin verrattuna. Äkillinen ihmistulva pakotti perustamaan nopeasti uusia vastaanottokeskuksia, peräti 150 yksikköä. Marko Kelahaaran ja Markku Mattilan kirjassa tarkasteluun on otettu niistä yksi, runsaasti julkisuutta saanut Kauhavan vastaanottokeskus, jonka vaiheita seurataan tiedotusvälineiden, haastattelujen ja oman havainnoinnin vuoropuheluna vuoden 2017 alkuun.

Kirjoittajat löytävät Kauhavan julkisuudelle monia syitä. Suomen Punainen Risti perusti vastaanottokeskuksen entisen lentosotakoulun kasarmirakennuksiin. Alue oli ja on valtakunnallisesti tunnettu, Etelä-Pohjanmaalla sillä on erityinen imagollinen merkitys, ja Kauhavalle se on suorastaan ikonisessa asemassa. Vastaanottokeskuksen tuominen juuri tähän paikkaan herätti voimakkaita tunteita. Keskustelu levisi kyliltä kaupunginvaltuustoon, maakuntalehtien palstoille ja lopulta valtakunnanuutiseksi, kun maahanmuuttovastaiset mielenosoitukset alkoivat Kauhavan lentokenttäalueella. Ei turvapaikanhakijoille! Älkää auttako!

Tilanne näytti rauhoittuvan, kun vastaanottokeskuksen johtajaksi valittiin oma mies, lentosotakoululla työskennellyt, yrittäjä- ja armeijataustainen Ilkka Peura. Hän nautti kaikkien osapuolten luottamusta. Peuran johdolla Kauhavan vastaanottokeskus otti käyttöön joukon innovatiivisia, ennakkoluulottomia ja turvapaikanhakijoita aktivoivia toimintamalleja. Vastaanottokeskukseen perustettiin vaaleilla valittava parlamentti ja työosuuskunta Mamulandia. Turvapaikanhakijoita haluttiin osallistaa toiminnan suunnitteluun ja työllistää jo turvapaikanhakuprosessin aikana.

Saatiin lisää otsikoita. Uusi, innovatiivinen ja inspiroitunut Kauhava herätti ihastusta. Turvapaikanhakijat tekivät urakkatöitä maatiloilla, vastaanottokeskukseen tuli matonkutomo, suunniteltiin vaatteiden uudelleenkäsittelylaitosta ja metallialan kokoonpanolinjaa. Parlamentti opetti tulijoille suomalaista demokratiaa ruohonjuuritasolla. Se löysi myös kehittämistarpeita vastaanottokeskuksen toiminnasta. Epäkohtia nähtiin vapaa-ajan ohjauksessa, mielenterveyspalveluissa sekä varsinkin ruokahuollossa, jonka uudelleenjärjestely johti lopulta Peuran irtisanoutumiseen heinäkuussa 2016. Seuraajaksi nimitettiin entinen varajohtaja Juha Mäki-Rajala. Silloin kiihkein uudistuksenpalo oli jo laantumassa. Parlamentti oli epäselvän asemansa lamauttama ja osuuskunta vararikon partaalla. Kauhavan kokeiluja pidettiin yleisesti tärkeinä, mutta taloudellisista, toiminnallisista ja institutionaalisista syistä niitä oli mahdoton ylläpitää. Opettavainen tarina. Moni olisi osannut ennustaa tämän etukäteen. Silti kokeiluihin kannatti ryhtyä.

Markku Mattilaa on syytä onnitella hyvästä reaktiokyvystä. Hän tunnisti poikkeuksellisen tilanteen nopeasti. SPR:n, Kauhavan kaupungin, Etelä-Pohjanmaan kauppakamarin ja Into Seinäjoen yhteisrahoituksella polkaistiin käyntiin seurantahanke. Tutkijat ehtivät paikalle, kun rautaa vielä taottiin. He tekivät vastaanottokeskukseen useita vierailuja, liikkuivat havainnoijina ja haastattelivat työntekijöitä, sidosryhmien edustajia ja turvapaikanhakijoita (yhtensä 24 haastattelua kesäkuusta 2016 helmikuulle 2017). Itseluodun aineiston lisäksi tutkijat käyttivät sanomalehtiaineistoa, suurimmassa roolissa oli paikallislehti Komiat.

Kelahaaran ja Mattilan kirja Onneen ei ole oikotietä tässä maassa on sujuvasti kirjoitettu kuvaus tapahtumista. Eri osapuolten ääni tulee mukavasti kuuluviin. Umpisolmun syntymistä katsellaan monesta suunnasta. Kirjaa hallitsee yhteiskuntatieteen raportointiperinne. Tämäntyyppiseen tutkimukseen olisi voitu valita myös syvempi etnografinen ote. Tähän muotoon on epäilemättä päädytty harkitusti: näin raportti on tiiviimpi ja iskevämpi.

Kirjan ilme on Siirtolaisuusinstituutin julkaisusarjan mukainen. Omien havaintojen, haastattelujen ja uutisoinnin vuoropuhelu kuitenkin luo siihen tutkimusraportille epätyypillistä jännitettä ja juonenkaarta. Asioita dokumentoidaan, kun ne vasta tapahtuvat: kun kukaan ei tiedä seuraavaa käännettä. Viimeinen, seitsemäs luku sisältää yhteenvedon ja suositukset. Niitä ei ole numeroitu, mutta leipätekstin seasta erottuu kursivoituina 16 asiakohtaa. Tutkijat uskaltavat siis antaa politiikkasuosituksia. Sitä pidän onnistumisen merkkinä.

Kauhavan vastaanottokeskuksen tarina ei ole vielä pääteasemalla, ei edes väliseisakkeella. Kelahaaran ja Mattilan kirja on siis eräänlainen välitarkastelu. Johdannossa kirjoittajat kertovat, että työekonomisista syistä heillä ei ole ollut mahdollisuutta laajentaa lähteistöä sosiaalisen median aineistoihin. Tällaisessa maailmassa elämme: tuloksista raportoidaan projektin aikataulussa. Itse en jäänyt kaipaamaan sosiaalisen median keskustelukuvauksia, pikemminkin laajempaa kirjallisuustyöskentelyä. Kauhavan tapaus voisi saada uusia sävyjä, jos se suhteutettaisiin muiden vastaanottokeskusten tilanteeseen tai jopa kokemuksiin muissa maissa. Kirjassa korostetaan Kauhavan neitseellisyyttä vastaanottokeskuksen sijaintipaikkana, mutta ei Etelä-Pohjanmaakaan ihan turvapaikanhakijoiden koskematon vyöhyke ole: Alavudella toimi vastaanottokeskus vuosina 1999–2001. Se tarjoaisi yhden mahdollisen vertailukohdan. Tosin Alavuskaan ei ole Kauhava.

Kaikilla osapuolilla on Kauhavan tarinasta paljon opittavaa. Miten kannattaa toimia, miten ei, mikä vaatii vielä jatkokehittelyä? Tutkimuksen avulla Maahanmuuttovirasto, vastaanottokeskusten ylläpitäjät ja kunnat voivat saada tietoa toimintansa kehittämisen tueksi. Toivottavasti Siirtolaisuusinstituutin tutkimus saa myös jatkoa. Vaikka asioita jo tehdään, niitä kannattaa edelleen myös jauhaa. Tämän lausuu omalla tavallaan julki myös kirjan nimi: onneen ei ole oikotietä

Seppo Sivonen

 

Merja Metsola & Jukka Relas (toim.): Sakari Pälsi. Elämä ja työt. (2017) Into Kustannus 2017. 383 sivua. ISBN 978-952-264-745-0

Sakari Pälsistä (1882–1965) oli moneksi. Hän oli kirjailija, lehtimies, tutkimusmatkailija, arkeologi, kansatieteilijä, valokuvaaja ja kansatieteellisten elokuvien tekijä. Tiedemiehenä hän teki virkauran Muinaistieteellisessä toimikunnassa, nykyisessä Museovirastossa. Professorin arvonimen Pälsi sai vuonna 1962. Olipa hänellä aikaa vielä vilkkaaseen seura- ja yhdistyselämäänkin. Hänen muistoaan ja työtään kunnioittava Sakari Pälsin seura on tehnyt suururakan ja koonnut usean asiantuntijan voimin kokoomateoksen eteläisen Hämeen suuren miehen elämänvaiheista ja työstä, jota määrittelivät vahvalla tavalla hänen talonpoikaisjuurensa.

Sakari Pälsi syntyi Lopen Sajaniemen Pälsin talossa 9.7.1882. Hänen vanhempansa olivat talollinen Jooseppi Joosepinpoika Pälsi ja kansakoulunopettaja Ida Hällfors. Pälsi kävi kansakoulunsa Lopella ja oppikoulun Helsingissä ja opiskeli Helsingin yliopistossa arkeologiksi. Isä Jooseppi isännöi melko suurta ja vaurasta taloa, joka oli ollut saman suvun hallussa useita miespolvia. Pälsin maalaiskylän lapsuudenympäristö oli virikkeellinen, mikä antoi leimansa Pälsin kansatieteellisiin kirjoituksiin, elokuviin ja kaunokirjallisuuteen.

Fallesmannin Arvo ja minä

Fallesmannin-Arvo ja minä –poikajutelmat ovat Pälsin kirjallisen tuotannon kärkeä. Aaro Hellaakoski ennusti vuonna 1950, että vuosikymmenien päästä Pälsin poikakirjoja palvellaan ”pylvään nenässä”. Näissä jutuissa Pälsi kuvaa humoristisesti ja omintakeisesti lapsuusmuistojaan 1880-luvun Lopella. Jo juttujen otsikot kertovat siitä, mistä on kysymys: Fallesmannin-Arvo ja minä ongimme kilpaa kaloja ja onki meni Fallesmannin-Arvon huuleen tai Fallesmannin-Arvo ja minä ammuimme kaaripyssyllä toisen talon sikoja ja siat menivät suoläpeen. Uudessa kokooma-teoksessa kirjan toinen toimittaja ja dokumentaristi Marja Metsola kertoo Fallesmannin Arvon ja minän synnystä. Pälsi luki jo poikasena mielellään isoa, kuvitettua Perheraamattua, koska siinä oli ”tappeluita kovasti”. Samoin hän piti Seitsemästä veljeksestä, koska siitä puuttui kaikenlainen herttaisuus ja opettavaisuus. Lopullisesti ajatus poikakirjasta syntyi junassa Mongolian matkalla 1910, kun matkamies luki Mark Twainia toisen luokan lavitsalla. Poikajutuissa Sakari Pälsi esiintyy omana itsenään ja Arvo on Pälsien naapurissa asustaneen nimismiehen Arvo-niminen pojanviikari.

Metsola toteaa, että vaikka kosketuspinta suomalaiseen agraariyhteiskuntaan on ohentunut, eivät Pälsin poikajuttujen menneen ajan murteellinen kieli ja oudot sanat ole este tarinoiden ymmärtämiselle. Näillä jutuilla on yhä ihailijakuntansa. Yksi niiden arvostajista on teatterimies Juha Hurme, joka ei pidä niitä lainkaan lastenkirjallisuutena. Poikakirjoissa Pälsin kerrontatapa edustaa Suomessa uutta tajunnanvirtaa ennen Volter Kilpeä. Tässäkin päädytään Pälsin lapsuuden kasvupaikoille Lopen Sajaniemeen. Kun Pälsi kerran turhautuneena päästi alitajuntansa valloilleen ja antoi tulla tekstiä lapsuudesta tutun ”Sepän muorin” tapaan, syntyi neljäntoista liuskan mittainen virke. Kun kustannustoimittaja Otavassa vielä jätti pilkut pois, oli syntynyt Pälsin tyyli.

Kaukomatkojen tekijä Pälsi viihtyi hyvin myös kotimaisemissaan Lopella. Hänen kotikyläänsä Sajaniemeen liittyviä kirjoituksia on Pälsin kynästä lähtenyt peräti noin 230. Ne olivat esseitä ja kaunokirjallisia kertomuksia. Laajempia julkaisuja olivat vuonna 1921ilmestynyt Vanhaa ja katoavaa ja Sukupolvien perintö vuodelta 1937. Loisteliaimpana Pälsin kotiseutukertomuksista kansatieteilijä Jukka Reles pitää vuonna 1947 julkaistua esseekokoelmaa Omaa työtä. Se on kirjoitettu vapaamuotoisesti ja on yhtäaikaisen konkreettisuutensa ja syvällisyytensä takia helppo ankkuroida talonpoikaiskulttuurin mestarilliseksi esitykseksi. Teos kuvaa antaumuksella talonpoikaisten ihmisten työtä sukupolvien aikana ja tuo esille Pälsin omakohtaisen kokemuksen maalaiselämästä. Eräs Pälsin kotiseutuesseiden piirre on etäännyttäminen, niin ajallinen kuin paikallinenkin. Niissä lukija ikään kuin näkee kuvatut asiat ja ilmiöt kaukoputken päästä tarkasti, mutta kaukaa. Siten arkinen työ muuttuu yleväksi ja ihmisten yksilölliset piirteet pelkistyvät hämäläiseksi kansankuvaukseksi.

Intohimona puukot

Pälsi oli intohimoinen puukkojen harrastaja. Aiheesta kirjoittaa arkeologi Janne Rantanen. Hänen mukaansa Pälsin vuonna 1955 julkaisema kirja Puukko oli maailman ensimmäinen erityisesti puukkoihin keskittynyt tietokirja. Se käsitteli suomalaisia puukkoja ja muita veitsiä aina esihistorialliselta ajalta asti. Kirja on lennokkaasti kirjoitettu ja silti analyyttinen. Tässä näkyy Pälsin tutkijaluonne. Arkeologina ja kansatieteilijänä hän oli funktionalisti, jota kiinnostivat typologista luokittelua enemmän esineiden funktionaaliset ominaisuudet: miten ja mihin puukkoa käytettiin. Pälsi kuitenkin luokitteli huonot ja hyvät puukot. Hän halveksi oman aikansa uuden puukkomuodin mukaista terän käyristyvää keikkakärkeä sekä veriuraa, väistintä ja kahvan riippaperää. Hänestä sen hetkinen puukkomaailma oli kovin hermostunut ja siellä vallitsi kriisi. Hän ei vastustanut kehitystä mutta puukonteon alalla nykyinen uusi oli vanhaa paljon huonompaa. Hän itse arvosti eniten 700-luvun pronssikahvaista Turun (ent. Kaarinan) Ristimäen väkipuukkoa ja oman aikansa Härmän puukkoa. Härmäläinen helapuukko edusti puukon tuhatvuotisen historian huipentumaa.

Kun Pälsin läheistä ystävää F. E. Sillanpäätä on pidetty maalaiselämän kuvaajana henkilöidensä sielunelämän ja inhimillisten heikkouksien kertojana, on Pälsi kiinnostunut talonpoikien aktiivisuudesta ja toimeliaisuudesta. Tämä näkyi hyvin Pälsin tekemissä kansatieteellisissä dokumenttifilmeissä. Hän oli kiinnostunut elävästä elämästä kuvauskohteena ja kirjoitti, että kaupunkilaisnuorison olisi terveellistä tutustua maalaisoloihin vaikka vain filmiä katsellen, ja vielä parempi olisi, jos tämä kuvallinen korvike herättäisi heissä halua päästä näkemään ja kokemaan alkuperäistä elämääkin. Hänen kansatieteellisiä ja maaseutuaiheisia elokuviaan olivat mm. Puukolla ja kirveellä, Kutunjuusto ja Tammelan sianteurastus. Pälsin elokuvien käsityöläismäinen ote näkyi elokuvien tarkassa ja huolellisessa taltioimisessa. Pälsiä luonnehditaan elokuvien tekijänä omaa maalaistaustaansa korostavana pragmaatikkona. Dokumentaristi Jouko Aaltonen kutsuu Pälsin linjaa tieteellis-pragmaattiseksi, jossa tiede on esteettisyyttä tärkeämpää ja suhtautumien taltioimiseen hyvin käytännöllistä. Tästä linjasta hyvä esimerkki on syksyllä 1938 kuvattu elokuva Tammelan sianteurastus. Siinä elokuvan teurastaja ja suoltenpuhdistaja käsittelevät sikaa vanhoilla, nuoruudessaan oppimillaan tavoilla. Korvennetun sian puhdistaminen, kaapiminen ja kalttaaminen on kuvattu kaikkine vanhanaikaisine vaiheineen. Neljänkymmenen kohtauksen avulla tehdään selkoa toimenpiteistä, joita vaaditaan, jotta sianruho saadaan oikeaoppisesti käsitellyksi ruokatarvikkeiksi ja tarpeellisten esineiden materiaaliksi. Elokuva edustaa Pälsin luonnehtimaa realistisista, ”rumaakin” elokuvaa.

Hautautunut arkeologi

Pälsi tunnetaan yhtenä suurena suomalaisena tutkimusmatkailijana. Hän pääsi 26-vuotiaana keväällä 1909 arvostetun kielitietieteilijä ja tutkimusmatkailija Gustaf Ramstedtin mukaan tutkimusmatkalle Mongoliaan, jossa oli tarkoituksena etsiä muinaishautoja ja kirjoituskiviä. Vaikka Pälsin matkalla tekemät arkeologiset tutkimushavainnot eivät koskaan tulleet julkaistuksi, matka oli tärkeä hänen arkeologisen dokumentoinnin osaamisensa ja valokuvaamisensa kannalta. Mongolian matka kuului ”suomalaisten alkukodin” etsimisen viimeiseen aaltoon. Aiheesta kirjoittanut arkeologi ja maantieteilijä Oula Seitsonen toteaa Pälsin tehneen Mongoliassa erinomaisia arkeologisia huomioita, mutta hänen oman aikansa Mongolian kulttuurista ja politiikasta antamansa käsitykset olivat epäasiallisia, sovinistisia ja suorastaan rasistisia.

Koillis-Siperiaan ulottunutta Pälsin tutkimusmatkaa tarkastelee kokoomateoksessa prof. Juha Janhunen. Keväällä 1917 alkanut ja pari vuotta kestänyt matka tapahtui Venäjän ollessa poliittisen ja yhteiskunnallisen kuohunnan tilassa. Siperian perukoille Pälsiä ajoi hänen halunsa päästä mahdollisimman lähelle kivikautisia kulttuureja. Paitsi että hän havainnoi siperialaiskansojen aineellista kulttuuria, kuvasi Pälsi seudun monenkirjavaa merenkävijöiden, kalastajien, hylkeenpyytäjien, kullankaivajien, tukkimiesten ja kauppiaiden joukkoa. Siperian seikkailijoiden joukossa oli myös suomalaisia.

Pitkän matkan tieteelliset tulokset jäivät kuitenkin keskeneräisiksi. Koillis-Siperiaan ei Venäjän tilanteen vuoksi ollut enää menemistä ja monitoimisen miehen ajatukset olivat pitkän Siperia-vaiheen jälkeen jo muissa hankkeissa. Pälsin Siperiassa tekemät filmit olivat pitkään unohduksissa ja kateissa. Rahapulassaan 1930-luvulla Pälsi oli pantannut ne lankomiehelleen, joka varastoi filmit Helsingin Hankkijan talon vintille. Sieltä ne löydettiin sattumalta 1975, ja niistä restauroitu Arktisia matkakuvia -filmi sai ansaitsemansa kansainvälisenkin huomion.

Pälsi matkusti muutenkin aikaansa nähden paljon. Hän matkasi kenttätyössä arkeologina, tutkimusmatkailijana Aasiassa ja muilla matkoilla kotimaassa, rajan takaisessa Karjalassa, Euroopassa ja Kanadassa. Matkakuvauksiaan hän julkaisi ensin lehtijuttuina ja sitten kirjoina ja sisällytti niihin itse ottamiaan valokuvia. Talvella 1921–22 Pälsi oli Vienan Karjalassa sotakirjeenvaihtajana. Seuraavina vuosina hän seurasi Lapissa metsätöitä ja tukinuittoa, ja Suomenlahdella hylkeenpyyntiä. Lapista ja Petsamosta hän löysi samanlaisia piirteitä kuin Kanadassa, johon hänellä oli ristiriitainen suhde. Hän piti Kanadan luonnosta ja alkuperäiskansojen elämästä, mutta maan nykykulttuuria hän ei matkakuvauksissaan kiittele. Euroopassa Pälsi tunsi vetoa varsinkin Balkanille sen monikulttuurisuuden vuoksi ja toi sieltä suuret kokoelmat esineistöä Kansallismuseon kokoelmiin.

Tilannekuvauksen uranuurtaja

Pälsi kehittyi työnsä ja matkojensa myötä erinomaiseksi valokuvaajaksi. Hän kuvasi tutkimus-kohteiden lisäksi perhe-elämää ja luovutti 1935 useiden satojen kuvien Helsinki-aiheisen kokoelman kaupunginmuseolle. Kuvaamisessa Pälsi arvosti nopeutta. Kameran laukaus oli tehtävä ”sukkelaan ja siekailematta sekunninosaistatakaan hukkamaatta”. Valokuvauskokemuksensa mestari tiivisti kirjaansa Näppäilkää hyviä kuvia (1930). Siinä hän varoitteli valokuvaamisessa taiteellisuuden tavoittelusta eikä itsekään saanut aikanaan arvostusta taidevalokuvaajien piirissä. Nyttemmin Pälsiä arvostetaan Suomen valokuvauksen historiassa tilannekuvauksen uranuurtajana. Valokuvaaja oli kuin metsästäjä ja alituisesti vaihtuvat elämänilmiöt olivat hänen otuksiaan.

Pälsin kirjan koonneet tutkijat tuovat esille myös Pälsin luonteenominaisuudet, jotka antoivat leimansa hänen tieteelliselle työlleen ja virka- ja perhe-elämälle. Hän oli ravintoloissa ja tunnettujen taiteilijoiden, tiedemiesten ja lehtimiesten porukoissa viihtyvä maailmanmies ja maalaismies, joka toi mieluusti esille talonpoikaisen taustansa. Hän oli perustamassa Talonpoikaiskulttuurisäätiötä ja oli myöhemmin sen oltermanni. Pälsi oli levoton sielu, joka halusi alati lähteä eteenpäin näkemään uusia seutuja maailmasta. Tiedemiehenäkin impulsiivinen Pälsi veti tarvittaessa mutkat suoriksi, sanoo arkeologi Kerkko Nordqvist. Epäsovinnaisesta, whiskylle persosta boheemista ja jatkuvassa rahapulassa olevasta tutkija-taiteilijasta ikävät valtion arkeologin toimistotehtävät eivät aina tuntuneet kutsumustyöltä. Pälsistä sanottiin, että hän oli ”tasavallan huonoin virkamies”. Pälsi oli kuitenkin selviytyjä. Siperiassa hän maalaistalon kasvattina teki itse tarvekaluja tunkiolapiosta lähtien, ja Helsingissä hän pula-aikana kasvatti perunaa kerrostalon pihalla. Rahaongelmia helpottivat elämän ehtoopuolella lukuisat eri säätiöiden myöntämät palkinnot ja tunnustukset.

Tämän selviytyjän monivaiheisen elämän kiteyttää hyvin Jukka Relas. Pälsi ei ollut hetken muotivirtausten perässä juokseva teoreetikko. Hän oli omaperäinen ajattelija, jonka elämäntyöllä on pysyvä arvo. Pälsi on klassikko.

 

Aapo Jumppanen
YTT, FM, Tutkijatohtori, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

 

Eira Varis (toim.) Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa. Mediapinta Oy Tampere 2016. Sivuja 98. ISBN 978-952-236-044-1

 

Koivuselän kylää Venäjän Karjalassa on tutkittu 1990-luvulta saakka joensuulaisten ja petroskoilaisten yliopistojen tutkijoiden voimin. Viimeisen laajempi kenttätyöjakso toteutettiin vuonna 2014, eli kaksikymmentä vuotta ensimmäisen tutkimushankkeen alkamisesta. Mukana näissä tutkimushankkeissa ovat alusta alkaen olleet suomalaisista Eira Varis, Pertti Rannikko, Minna Piipponen, Katri Karkinen ja Esa Lehto. Venäläisistä puolestaan Inna Kopoteva, Nadezda Polevshikova sekä Jevgenyi Klementijev.

Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa ei ole varsinainen tutkimus vaan tietokirja, jossa kuvataan elämän muuttumista Koivuselässä. Teos koostuu johdanto-osuuksien ja päätännön lisäksi viiden eri kirjoittajan laatimista luvuista. Kirja on selkeästi jäsennelty ja helppolukuinen. Itse luin sen yhdeltä istumalta reilussa viidessä tunnissa. Kirjoitusasuun on jäänyt joitakin lipsahduksia, mutta ne eivät merkittävästi haittaa lukijaa.

Kirjan luvuissa on jonkin verran päällekkäisyyttä. Esimerkiksi Neuvostoliiton romahduksen aiheuttamia vaikutuksia kuvataan hyvin samankaltaisesti useita kertoja. Myös kylän asukasrakenne tulee esitellyksi useamman kerran. Päällekkäisyyksiä poistamalla lukujen keskeiset havainnot olisivat tulleet vahvemmin esille. Runsas kuvitus havainnollistaa kylässä tapahtunutta muutosta ja antaa käsityksen nykytilasta.

Johdannosta selviää, että Koivuselkä perustettiin alun perin vuonna 1949 metsätyökyläksi, lähelle vanhaa Koivuselän karjalaiskylää. Metsätyökylien roolina oli tarjota työvoimaa valtiojohtoisen metsäteollisuuden tarpeisiin. Kylää oli tarkoitus asuttaa vain 25 vuotta, eli niin kauan kuin alueen metsävarojen oletettiin riittävän. Koivuselkä oli siis ylhäältä käsin suunnittelutalouden oppien mukaan perustettu kylä, jonka kaltaisia rakennettiin Venäjän Karjalaan satoja toisen maailmansodan jälkeen. Olihan Karjalan Neuvostotasavallan tehtäväksi määritelty metsäteollisuustuotteiden tuotanto.

Parhaimmillaan Koivuselässä asui yli 1000 asukasta, mutta vuoteen 2010 mennessä heitä oli jäljellä vain parisataa. Väestön lasku on seurausta metsäteollisuuden 1960-luvulta alkaneesta rakennemuutoksesta. Sille leimallista ovat olleet työvoiman tarvetta laskenut koneellistuminen ja Neuvostoliiton romahdettua tapahtunut siirtyminen markkinatalouteen. Sen myötä valtiojohtoinen metsäteollisuus alkoi korvautua yksityisillä yrityksillä, jotka karsivat kannattamattomaksi käyneitä toimintojaan. Koivuselästä lakkautettiin metsäteollisuuden organisaatio viimein vuonna 2005. Kokonaan puunkorjaaminen ei ole kylästä loppunut, vaan siitä huolehtii suhteellisen pieni joukko ukrainalaisia siirtotyöläisiä. Tällä hetkellä Koivuselkä ei kykene tarjoamaan siellä asuville työtä ja toimeentuloa.

Pertti Rannikon kirjoittamassa luvussa ”Metsäkylän muodonmuutos” pureudutaan venäläisen yhteiskunnan määrittelyn vaikeuteen länsimaisen yhteiskuntatieteen näkökulmasta. Venäjää on kuvattu esimerkiksi ”puolimoderniksi” valtioksi, jossa markkinat eivät ole niin merkittävä yhteiskuntaa muovaava voima kuin länsimaissa, vaan erilaiset epäviralliset verkostot ja suoranainen vaihdantatalous näyttelevät merkittävää roolia. Modernia ovat olleet lähinnä ase- ja avaruusteknologiateollisuus. Erityisesti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä vuosina 1990-luvulla palattiin pitkälti omavaraistalouteen, jossa elintarvikkeiden saaminen saattoi olla itseviljeltyjen juuresten tai niitä maalta toimittavien sukulaisten varassa. Venäjän talouden kohentuessa 2000-luvun alusta lähtien tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Rahatalous alkoi korvata omavaraistalouden ja kaupungistuminen jatkui nopeana. Maaseutu alkoi muuttua yhä leimallisemmin jälkituotannolliseksi tilaksi länsimaiden tapaan myös Venäjän Karjalassa. Ruuan ja raaka-aineiden sijaan maaseutu ja luonto palvelevat nykyisin entistä enemmän yksilöiden kulutus- ja elämyshakuisuutta. Venäläinen elämäntapa on myös muuttunut monipaikkaiseksi ja liikkuvaksi. Kaupunkilaiset hakevat maaseudun kesämökeiltään elämyksiä ja virkistystä. Maaseudun kylien asukkaat hakevat puolestaan kaupungeista palveluita. Myös työn ja paikan välinen sidos on muuttunut. Esimerkiksi Koivuselässä puunkorjuun hoitavat paikallisen työvoiman sijaan vierastyöläiset. Rannikon mukaan venäläisen yhteiskunnan modernisaatio ei monilta keskeisiltä osiltaan poikkea länsimaisesta. Merkittäviä eroja on toki esimerkiksi demokratiakäsityksessä sekä elinkeinorakenteessa. Rannikon mukaan vuoden 2014 Ukrainan kriisin jälkeen Venäjällä on tietoisesti hylätty länsimainen yksilön vapauteen ja edustukselliseen demokratiaan pohjautuva malli, ja alettu korostaa venäläisten omaa tietä yhteiskunnan modernisoimisessa.

Minna Piipponen tarkastelee luvussa ”Kylän asukkaat ja asuminen” Koivuselän asukkaiden elämää ja elinoloja. Venäjällä maaseutuväestönlla määrä on pienentynyt huomattavasti viimeisen 50 vuoden aikana. Esimerkiksi Koivuselkään on jäänyt asumaan lähinnä eläkeläisiä, työikäisen väestön muuttaessa pääosin kaupunkeihin. Työssäkäyvät saavat elantonsa ennen kaikkea paikallishallinnon palveluksesta. Erilaisilla tilapäis- ja kausitöillä kuten marjanpoiminnalla on merkitystä erityisesti työttömille. Kylässä asuvien ja sieltä kaupunkiin muuttaneiden raja on kuitenkin elämäntavan monipaikkaistumisen myötä käynyt entistä häilyvämmäksi. Maaseudulla asuvat käyvät usein kaupungissa töissä ja toisaalta kaupunkilaiset virkistyvät säännöllisesti maalla. Kylässä asuu nykyisin myös sellaisia kesämökkiläisiä, joilla ei ole sukulaissuhteita alueeseen. Koivuselässä on myös kirjoilla asukkaita, jotka todellisuudessa asuvat kaupungeissa. Oman mausteensa monipaikkaiseen elämään tuovat ukrainalaiset metsätyömiehet, joiden kodit ovat kokonaan toisessa maassa.

Asuminen kylässä tapahtuu pääosin ilman mukavuuksia. Taloissa on sähkö, mutta juoksevaa vettä tai viemäröintiä ei ole. Matkapuhelin- ja tietoliikenneyhteydet ovat heikot. Julkista liikennettä ei ole, eivätkä kylän vakituiset asukkaat juuri omista juuri omia autoja. Merkittävä osa kylän rakennuksista on huonokuntoisia. Paikallishallinto on suunnitellut vielä omistamiensa kiinteistöjen kunnostamista ja toisaalta yksityiset kiinteistöjen omistajat ovat tehneet omia remonttejaan ja rakentaneet kokonaan uusia taloja. Monista aineellisista puutteista huolimatta kylän iäkkään väestön pääosa on tyytyväinen voidessaan jatkaa elämäänsä Koivuselässä.

Luvussa ”Kommunistisesta maataloudesta kotitarveviljelyyn” Katri Karkinen esittelee maatalouden muutosta 1990-luvulta tähän päivään. Koivuselässä valtion metsäyhtiö huolehti neuvostoaikana kommunistisesta maataloudesta osana työntekijöidensä ruokahuoltoa. Tämän lisäksi harjoitettiin perhepohjaista kotitarvemaataloutta. Neuvostoliiton romahduksen myötä kommunistinen maatalous loppui, mutta kotitarvemaatalous kasvatti merkitystään. Tänä päivänä senkin rooli on heikentynyt. Yksikään kesällä 2014 haastatelluista kotitalouksista ei ollut valmis rakentamaan tai remontoimaan mitään maatalouteen liittyvää.

Venäjän Karjalan haastavista arkipäivän olosuhteista selviytymisestä vuosina 1994–2014 kirjoittaa Eira Varis otsikolla ”Arkipäivän selviytymisen muutokset”. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet johtivat Venäjällä suuriin sosiaalisiin ongelmiin kuten työttömyyteen, palveluiden heikkenemiseen ja hyperinflaatioon. Ihmiset joutuivat turvautumaan omavaraistalouteen selviytyäkseen. Positiiviset poliittiset uudistukset jäivät arkielämän kannalta toissijaisiksi. Koivuselän kylän asukkaat hyödynsivät kolmea selviytymisstrategiaa: kotitarvetyötä tai ”puolustavaa reaktiivisuutta”, jossa omien puutarhapalstojen anti auttoi selviytymään vaikeista ajoista. Passiivisen sopeutumisen strategian omaksuneet puolestaan jatkoivat töissään niin kauan kuin niitä riitti ja sen jälkeen he sinnittelivät työttöminä eläkeikään asti. Innovatiivisen proaktiivisuuden strategiassa ihmiset lähtivät puolestaan etsimään uuden järjestelmän tarjoamia mahdollisuuksia. Esimerkiksi pienyrittäjyys oli neuvostoaikana kiellettyä. Neuvostojärjestelmän romahdettua osa kyläläisistä ryhtyi harjoittamaan maatalouteen ja puunjalostukseen liittyvää yritystoimintaa. Tätä nykyä Koivuselässä toimii yksi maitoa tuottava kotitalous sekä kauppa, muuta yritystoimintaa ei ole. Variksen mukaan Koivuselän asukkaat ovat tyytyväisiä Putinin ja Medvedevin kauden tuomaan vakauteen, sillä eläkkeet tulevat ajoillaan ja niillä tulee toimeen toisin kuin 20 vuotta sitten.

Venäjällä ja aiemmin Neuvostoliitossa julkishallinto on vastannut kylien kehittämisestä. Esko Lehdon kirjoittaman ”Paikallisen kehittämisen potentiaali”-luvun mukaan paikallishallinto on edelleen avainasemassa Koivuselän kaltaisten kylien kehittämisessä. Karjalan tasavallassa on esimerkiksi tarjolla paikallishallinnon alaisuudessa toimiva paikallisen aloitteellisuuden ohjelma. Monissa muissa Venäjän tasavalloissa on myös käytössä hyvin paljon Leader-ohjelmaa muistuttava TOS-ohjelma, jonka puitteissa on paikallisten asukkaiden aloitteesta esimerkiksi rakennettu leikkikenttiä, urheilukenttiä, viemäriverkostoja ja niin edelleen. Venäjällä on myös vuonna 2014 käynnistetty erityinen ”maaseudun kestävän kehityksen ohjelma”, jossa maaseudun kehittämistä lähestytään maa- ja metsätalouspainotusta kokonaisvaltaisemmin ja paikallinen kehittämistoiminta huomioiden. Koivuselän asukkaat toivovat aktiivista kehittämistä kylässään. He tahtovat lisää työpaikkoja, parempaa tietä sekä matkapuhelin- ja tietoliikenneyhteyksiä. Paikallishallinnossa kylän kehittymisen mahdollisuudet nähdään erityisesti matkailussa ja metsätaloudessa. Suomalaistyyppinen kylä- tai Leader-toiminta ei sellaisenaan istu kovin hyvin Venäjälle, sillä sieltä puuttuu Suomen kaltainen voimakas järjestökenttä. Toisaalta paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna siitä on Lehdin mukaan saatu myös hyviä kokemuksia esimerkiksi Läskelässä.

Kirjan viimeisessä luvussa ”Uudistumista romahdusten varjossa” piirretään Venäjän Karjalan ja Koivuselän kylän kehityskaari viimeisen 20 vuoden ajalta. Erityisen mielenkiintoinen on tieto siitä, että Karjalan maaseudulla 1990–2010-luvuilla koettu väestöpako kaupunkeihin on ollut suhteessa suurempi kuin Suomessa 1960–1970-luvuilla tapahtunut. Venäjällä maa- ja metsätalouden työvoiman tarpeen vähentyminen myös tapahtui 20–30 vuotta Suomea myöhemmin. Kirjoittajien mukaan Koivuselän kylään ei ole onnistuttu luomaan viimeisen 20 vuoden aikana uusia toimeentulonlähteitä hiipuneen metsäteollisuuden tilalle. Sen sijaan omaehtoinen paikalliskehittäminen yhdistettynä kasvavaan vapaa-ajan asumisen kehittämiseen voisi tarjota kylälle uusia kehittymisen mahdollisuuksia.

Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa on monella tapaa mielenkiintoinen teos Venäjän Karjalan maaseudun paikallisista olosuhteista kiinnostuneelle lukijalle kuten itselleni. Alueella käydessäni olen ihmetellyt miten sen asukkaat ylipäätään tulevat toimeen. Kirjan antama vastaus ainakin Koivuselän kylän tapauksessa on, että siellä pärjätään, koska vanhempi väki on tottunut niukkuuteen ja työikäiset ovat pääosin muuttaneet kaupunkeihin. Paikallisen tason ilmiöiden tarkastelu kytketään säännöllisesti myös Venäjän yleiseen kehitykseen ja maailmanpolitiikkaan. Nykyisen autoritäärisen hallinnon suosiota Koivuselässä selitetään ihmisten arkikokemusten näkökulmasta. Samoin Ukrainan kriisin mahdolliset vaikutukset kylän asukkaiden elämään ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan tutkimuksellisesti merkittävintä antia ovat kuitenkin 20 vuoden seurantajakson pohjalta tehdyt havainnot muutoksesta kylässä ja venäläisessä yhteiskunnassa. Nykyisinä pätkätutkimusprojektien aikana on hyvin harvinaista päästä lukemaan näin pitkällä ajallisella perspektiivillä tehtyä analyysiä. Pitkälti talkoovoimin tehty kirja on myös hieno osoitus sen kirjoittajien sitoutumisesta aiheeseensa.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tietämään lisää elämästä Venäjän Karjalan maaseudulla.

 

Markku Mattila
FT, dosentti
Erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti

 

Sulevi Riukulehto (toim.), Kunnat, rajat, kulttuuri: Muutoskokemuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1418. Helsinki: SKS, 2016. Sivuja 307, ISBN 978-952-222-695-2.

Viime vuosina Sulevi Riukulehto on ansioitunut erityisesti kotiseutua, kotiseututunnetta ja alueita koskevan tutkimuksen saralla. Tälle kentälle asemoituu myös vuonna 2016 ilmestynyt, Riukulehdon toimittama artikkelikokoelma Kunnat, rajat, kulttuuri. Se koostuu kaikkiaan kymmenestä artikkelista ja toimittajan johdantoartikkelista. Kirjoittajia on artikkeleita enemmän, sillä osa artikkeleista on kahden kirjoittajan tekemiä. Usean kirjoittajan yhteistyö on viime vuosina yleistynyt yhä enemmän myös suomalaisessa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa.

Nyt käsillä olevaa kirjaa voidaan pitää viime vuonna Riukulehdon toimittamana ilmestyneen teoksen Between Time and Space sisarteoksena. Siinä missä Between Time and Space käsitteli aluehistoriaa ja purki näkemystä valtion keskeisestä roolista alueiden muodostumisessa, Kunnat, rajat, kulttuuri purkaa kunnan liian keskeiseksi ymmärrettyä roolia esimerkiksi kotiseudun kokemisessa, kuntaliitosten käsittämisessä ja niiden merkityksessä kuntalaisille. Kyse on puhtaasti hallinnollisten systeemien merkityksen ja painoarvon tarkistamisesta, silloin kun kyse on ihmisen kokemuksesta.

Meduusamainen kunta

Suomalainen kunta näyttää olevan meduusa, se laajenee ja supistuu. Kun maallinen hallinto erotettiin kirkollisesta hallinnosta ja poliittis-hallinnollinen kunta syntyi vuoden 1865 kunnallisasetuksessa, kuntien lukumäärä alkoi lisääntyä. Sittemmin kuntia on yhdistelty ja lakkautettu, joten kuntien määrä on supistunut. Suomen itsenäistyessä kuntia oli 532 kappaletta: väestöä oli tuolloin kolmisen miljoonaa ja pinta-ala nykyistä suurempi. 1960-luvulta lähtien kuntien määrää on pyritty vähentämään. Vuonna 2016 Manner-Suomessa on 297 kuntaa.[1] Kuntien lukumäärän muutos on kytkeytynyt kunnallisten palveluiden määrään ja palveluverkon tiheyteen. Tiheämpi palveluverkko lisäsi kuntien lukumäärää. Sittemmin palveluiden tuottamisen nähtiin vaativan suurempia yksiköitä ja kuntien määrä alkoi supistua. Oman mausteensa kehitykseen on viime vuosina tuonut se, että kunnat ja eritoten kaupunkiseudut on alettu nähdä toistensa kilpailijoina. Kuntaliitosten on ajateltu tuottavan kilpailullista etua. Kuntien lukumäärän vähentäminen ei ole ollut yksin suomalaista politiikkaa. Samaa on tehty esimerkiksi Iso-Britanniassa, Uudessa-Seelannissa, Japanissa ja Tanskassa.

Teoksen toimittaja Riukulehto tiivistää, että kirjassa tarkastellaan poliittis-hallinnollisten muutosten vaikutusta kulttuurisiin ilmiöihin. Miten aluerakenteen muutos vaikuttaa kotiseutuun, yhdistystoimintaan, kulttuuripalveluihin. Keskeisiä lähtökohtia on kaksi. Kaikki kirjoittajat pitävät paikkaa henkilökohtaisesti ja kokemuksellisesti rakentuvana: paikallisuudella on aina henkilökohtainen merkitys. Yksilöiden kokemuksesta voidaan kuitenkin tehdä myös kollektiivinen tulkinta, sillä samat paikat kokemuksiinsa liittävien ihmisten kokemuksissa on yhteisiä piirteitä. Tällöin voidaan puhua paikkaperusteisuudesta, alueidentiteetistä, kotiseudusta. Toinen lähtökohta on se, että kaikki kirjoittajat käsittelevät kulttuuria aluemuutostilanteessa.

Temaattisesti kirja on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Ne käsittelevät paikallisuutta ja identiteettiä (osio Paikat, alueet ja identiteetti), paikallisia kulttuurityön toimijoita ennen kaikkea kunnallisina murrosaikoina (osio Kulttuurityön toimijat kuntamuutoksissa) ja sitä, miltä aluemuutokset ja alueellisuus tuntuvat kokijoissaan (osio Aluemuutosten arkiset kokemukset).

Kaj Zimmerbauer ja regionalismi

Kaj Zimmerbauer tarkastelee vanhaa ja uutta regionalismia eli alueellista ajattelua tai alueen ajattelua eli käsittämistä. Zimmerbauerin mukaan vanha regionalismi painotti suljettua aluetta (territorio), sen vakiintuneita instituutioita, alueen väestöä ja sen juurtumista alueeseen sekä alueen historiaa ja sillä oli kulttuurisia tavoitteita. Uusi regionalismi liittyy avoimeen, alati uudelleen määriteltävissä olevaan, verkostomaiseen olemisen tapaan, projektimaisuuteen (hetkellisyyteen), tulevaisuuteen suuntautumiseen (mitä se sitten projektimaisuuden hetkellisyydessä tarkoittaakaan), dynaamisuuteen (muuttuvaisuuteen) ja sen tavoitteet ovat taloudellisia. Kärjistän: vanhassa regionalismissa ollaan sitä, miksi ollaan tietyssä paikassa tultu ja muovauduttu, uudessa regionalismissa ollaan sitä ja siten, mistä kunakin hetkenä ounastellaan olevan saavutettavissa maksimaalista taloudellista hyötyä.

Zimmerbauer nostaa esiin kaksi esimerkkiä. Toinen on Suomen Etelä-Pohjanmaalla tapahtunut Nurmon ja Seinäjoen kuntaliitos ja toinen Pohjoisen Jäämeren rannalle muotoiltu Barentsin alue. Zimmerbauerin tulkinnassa Nurmon ja Seinäjoen kuntaliitoksessa kyse on uuden ja vanhan regionalismin kamppailusta ja ennen kaikkea nurmolaisten halusta pitää kiinni omasta perinteisestä alueestaan ja identiteetistään, seinäjokisiksi sulautumisen vastustamisesta. Barentsin alueella kyse on tyylipuhtaasta uudesta regionalismista: sellaisen alueen luomisesta tai synnyttämisestä, jota sellaisenaan ei ennen ole ollut olemassa. Se ulottuu kansallisvaltioiden rajojen yli ja sen keskeinen ponnin on alueen taloudellisen kilpailukyvyn vahvistaminen. Vaikka kirjoittaja ei asiaa tuo esiin, Barentsin alueen taloudellisen merkityksen kasvua edistää – mainitun kylmän sodan päättymisen ohella – myös ilmastonmuutos. Jäätön Pohjoinen Jäämeri avaa purjehdusreittejä ja mahdollistaa meren ja maa-alueen resurssien hyödyntämisen aivan uudella tavalla.

Torsti Hyyryläinen ja Sirkku Piispanen: resilienssi eli muutoskestävyys

Torsti Hyyryläinen ja Sirkku Piispanen keskittyvät artikkelissaan yhteisön muutoskestävyyteen, jota he kutsuvat resilienssiksi. Resilienssi on viime vuosikymmeninä alkanut muodostuva sateenvarjokäsitteeksi, jota käytetään usealla tieteenalalla ja myös melko huolettomasti. Kirjoittajien mukaan identiteetti – tässä tapauksessa paikallisidentiteetti – on muutoskestävyyden keskeinen osa. Kirjoittajien kohteena on Iitin kunta. Kunnassa on suhtauduttu kielteisesti valtiovallan ajamaan kuntaliitospolitiikkaan. Esimerkiksi kun kuusi naapurikuntaa liittyi yhteen vuoden 2009 alussa muodostaen uuden Kouvolan, piti Iitti kiinni itsenäisyydestään. Vanhastaan raja-alueella sijaitsevana Iitti valitsi strategiakseen yhteistyön tekemisen aina siihen suuntaan, mikä itsenäisen Iitin pirtaan kulloinkin parhaiten sopii: esimerkiksi sosiaali- ja terveysasioissa Päijät-Häme. Maankäytöstä vastaavan ympäristöministeriön mukaan Iitti kuitenkin suuntautuu selvästi Kymenlaaksoon ja Kouvolan seutuun, ja näin ollen Valtioneuvosto epäsi iittiläisten toiveen. Toukokuussa 2016 valtioneuvosto kuitenkin hyväksyi Iitin siirtymisen Päijät-Hämeen maakuntaan vuoden 2019 alussa.[2]

Hyyryläinen ja Piispanen tarkastelevat sitä, miten Iitissä on systemaattisesti tukeuduttu omaan paikalliseen identiteettiin näissä hallinnon ristipaineissa. Esimerkiksi vuonna 2012 perustettiin Iitti-säätiö, jonka tarkoitus on paikallisen identiteetin suojaaminen ja säilyttäminen sekä identiteetin ydinkäsitysten uusintaminen tulevaa varten. Lisäksi Iitissä on tukeuduttu kyliin yhteisen kunnallisen identiteetin rakentamisessa ja vahvistamisessa. Kirjoittajien mukaan heidän aineistonsa antaa viitteitä siitä, että Iittiin kunnan ulkopuolelta muuttava identifioituu ennen kaikkea kylään (paikalliseen yhteisöön). Kyliä käyttämällä voidaan myös alun perin muualta tulleet sekä kesäasukkaat vetää mukaa ”iittiläiseen” identiteettiin. Muutoskestävyys lepää yhteisöllisellä perustalla. Kirjoittajien mukaan Iitin tapaustutkimus osoittaa, että identiteetillä ja kulttuurillisilla arvoilla on suuri merkitys, kun pakalliset toimijat ratkaisevat suhtautumisensa muutokseen ja hahmottelevat tulevaa.

Ilkka Luoto ja Tankar aluetieteellisenä laboratoriona

Ilkka Luodon artikkelissa tarkastellaan meille kaikille radion merisääkatsauksesta nimenä tuttua Tankaria – suomenkieliseltä nimeltään Tankokaria. Kyseessä on pieni majakkasaari Kokkolan edustalla, parikymmentä kilometriä merelle päin. Saari on suhteellisen eristynyt ja hankalasti tavoitettava paikka. Hallinnollisesti saarta on viimeisen sadan vuoden aikana palloteltu kädestä käteen. Viime vuosisadan alussa Tankar oli osa Kokkolan maalaiskuntaa (eli Kaarlelaa). Vuonna 1932 perustettiin Öjan kunta, johon Tankar kuului. Vuonna 1969 Öja liitettiin Kaarlelaan ja vuonna 1977 Kaarlelan liitoksen myötä Kokkolan kaupunkiin.

Kirjoittajalle Tankar on ”eräänlainen aluetieteellisen havainnoinnin mahdollistava laboratorio” (s. 79). Siellä voidaan havainnoida hyvin monenlaisia asioita ja ilmiöitä: esimerkiksi ylipaikallisia rihmastoja, ihmisen teknologiaa luontoa (meri ja merellisyys) kesyttämässä, paikan tekemistä ja näkemistä, hallinnollisia muutoksia, yhteisöllisen elämän verkostoja, paikallista kulttuuriperintöä ja sen esittämisen tapoja, paikan tunnettuutta ja markkinointiviestintää, tunteiden sijainnillisia kiinnikkeitä sekä paikkatunnetta ja paikan henkeä (genius loci). Edellä mainitut asiat kirjoittaja tiivistää neljään näkökulmaan: paikkaperusteista ajattelua voidaan tarkastella teknologian, hallinnon, kertomuksen ja tunteen näkökulmista. Artikkelissa käsiteltyjen aiheiden runsaudesta seuraa, että kirjoittaja tulee paremminkin todentaneeksi, että kaikkia edellä mainittuja seikkoja voidaan havainnoida Tankarissa kuin analysoineeksi saati selittäneeksi niitä ja niiden merkitystä.

Pirkko Lindberg ja Terttu Kortelainen kartoittavat kirjastolaitosta kuntaliitoksissa

Vuoden 2013 alussa Oulun seudulla toteutettiin iso kuntaliitos. Tuolloin Oulu, Oulunsalo, Haukipudas, Kiiminki, Yli-Kiiminki ja Yli-Ii yhtyivät samaksi kunnaksi (Oulun kaupunki). Samaan aikaa sattui myös talouden lama ja IT-alan irtisanomisaalto, joka kohteli kovin kourin entistä Nokian valta-aluetta. Pirkko Lindberg ja Terttu Kortelainen kartoittavat sitä, miten kuntaliitos vaikutti alueen kirjastopalveluihin. Vertailukohtana käytetään Tanskan massiivisen kuntaliitoksen vaikutusta sikäläiseen kirjastolaitokseen. Tanskassa 271 kuntaa yhdistyivät 98 kunnaksi vuonna 2007. Seurauksena kirjastojen palvelupisteiden määrä supistui kahdella viidesosalla, yhteenlaskettu aukioloaika supistui yksitoista prosenttia, henkilökunnan määrä väheni neljätoista prosenttia ja kustannukset laskivat kymmenen prosenttia. Suomessa kirjastot ovat olleet yhteistoiminnassa jo pitkään sekä keskenään että esimerkiksi oppilaitosten kanssa. Näin toimintaa on jo tehostettu ja säästöjä on saatu aikaan.

Kirjoittajien mukaan Oulussa ei ole käynyt kuten Tanskassa. Oulussa lähikirjastojen ja palvelupisteiden verkko ei ole merkittävästi harventunut. Toisaalta Oulussa tavoitteena on ollut säilyttää jopa kaikki kirjastot nykyisillä alueillaan. Niiden paikallinen merkitys on siis tunnustettu sekä hallinnossa että asukkaiden taholla. Meneillään olevat kireän talouden vuodet tulevat kuitenkin aiheuttamaan kirjastoverkolle ja -laitokselle haasteita, joiden lopputulosta ei vielä tiedetä. Kaikkiaan Oulun kuntaliitos on ajallisesti niin läheinen tapahtuma, että kirjoittajien mukaan sen kaikki vaikutukset alueen kirjastolaitokselle eivät vielä ole havaittavissa.

Janne Vilkuna ja kuntaliitoksen seuraukset paikallismuseoille

Janne Vilkuna tarkastelee tekstissään ennen kaikkea sitä, mitä kuntaliitoksen seurauksena tapahtuu paikallismuseoille. Tarkastelunsa hän pohjaa kokemuksiin Kokkolan, Kouvolan, Hämeenlinnan, Joensuun, Salon ja Äänekosken kuntaliitoksista. Vilkuna perustelee paikallismuseoiden tärkeyttä sillä, että niiden perustaminen kytkeytyi Suomen Venäjään liittämisestä alkaneeseen kansalliseen ylösrakennukseen, jonka yksi ilmenemismuoto oli kotiseututyö. Oman kielen lisäksi kansakunta tarvitsi myös oman mielen, jonka keskeinen rakennusaines oli yhteinen menneisyys. Ensimmäinen paikallismuseo eli ”maaseutumuseo” perustettiin Raaheen vuonna 1862. Kotiseututyö alkoi järjestäytyä vuonna 1894, kun Lohjalle perustettiin maamme ensimmäinen kotiseutuyhdistys. Vuonna 1919 kotiseutuaktivistit esittivät, että jokaiseen kuntaan on saatava kotiseutumuseo: tämä tavoite alkoi täyttyä 1950-luvulla. Vuonna 2011 toimeenpannun kyselyn tulos oli, että maassamme oli 730 ei-ammatillisesti hoidettua paikallismuseota. Ammatillisesti hoidettuja museoita oli 160.

Esiteltyjen kuntaliitosten vaikutukset paikallismuseoihin vaihtelivat. Yhteistä niissä oikeastaan oli vain se, että yleensä kuntaliitoksessa uuden kunnan museotoimi huomaa vastuittensa ja volyyminsa lisääntyneen. Toimintatapoja on monia: museoita saatetaan yhdistellä, pilkkoa, lakkauttaa tai siirtää pois kunnan hoidosta. Vilkuna pitää paikallisen muistin ja identiteetin säilyttämistä arvona sinänsä ja merkityksellisenä myös koko kansakunnalle. Hän muistuttaa, että etnisissä sodissa yhtenä strategiana on usein vihollisen kulttuuriperinnön ja -omaisuuden tuhoaminen. Vaikka kirjoittaja ei niin sanallisesti suoraan sanokaan, kirjoituksen konteksti rinnastaa kuitenkin hätkähdyttävästi toisiinsa etnisen sodankäynnin ja kuntaliitoksissa käytävän kamppailun identiteetistä ja hegemoniasta. Vilkuna toteaa, että ”Rauhan oloissakin kulttuuriperinnön, esimerkiksi yhteisön identiteetille olennaisten paikannimien ja rakennusten, merkitys ymmärretään valitettavasti vasta, kun kohdetta jo hävitetään” (s. 142).

Niina Koskihaara kylä- ja kotiseutuyhdistysten merkityksestä

Kylä- ja kotiseutuyhdistysten merkitystä paikallisidentiteetin rakentajina ja ylläpitäjinä perkaa artikkelissaan Niina Koskihaara. Kuntaliitokset näyttävät usein aktivoineen paikallistason organisaatioita toimimaan paikallisuuden puolesta. Kirjoittaja antaa tästä esimerkkejä. Hän toteaa myös, että kuntaliitoksissa ei ole kyse paikkojen fyysisestä menettämisestä, vaan kuntaan liittyvien symbolien menettämisestä. Nämä menetetyt symbolit ovat hyvin usein oma vaakuna, viiri ja perinteinen nimistö, kärjessä kunnan nimi ja sitä seuraten vaikkapa katujen ja teiden nimistö. Kuntaliitoksissa yhtyvät kunnat asetetaan vastakkain vähintään näiden symbolien tasolla. Koskihaaran mukaan tämä välttämättä politisoi tilanteen. Kunta on asukkailleen muutakin kuin hallintorakenne. Se on mentaalinen paikka täynnä tapoja, kokemuksia ja muistoja. Ne eivät häviä, tuhoudu tai pyyhkiydy pois hallintorakennetta muutettaessa tai kunnan rajoja siirrettäessä.

Heikki Uimonen ja Kemu ry

Heikki Uimosen tarkastelussa on Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys, Kemu ry ja erityisesti se, miten alun perin paikallisiin tarpeisiin perustetun kulttuurialan yhdistyksen oli mahdollista laajentua alueelliseksi, kansalliseksi ja kansainväliseksi musiikkialan ja muun kulttuuritoiminnan vaikuttajaksi. Tarinan selkärankana voidaan pitää Seinäjoen – tai paremminkin väittäisin Törnävän[3] – Provinssirock-tapahtuman syntyä ja nousua, ajallisesti ilmaistuna 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuvuosiin ulottuvaa ajanjaksoa. Tässä kontekstissa kirjoittaja muotoilee keskeisiksi, vastausta vaativiksi kysymyksiksi seuraavat: Kuinka Kemun toiminta Seinäjoella vaikutti paikalliseen musiikkikulttuuriin ja musiikin tarjontaan? Kuinka elävän musiikin puolustamisen aate (elmu-aate) tuli esiin ja vaikutti 1970- ja 1980-lukujen käytännöissä? Miten Kemu verkostoitui ajan poliittiseen ja kulttuurielämään, miten suhde rakentui ja muuttui? Miten poliittishallinnolliset rakenteet muovasivat Kemun toimintaa? Miten Kemusta ja sen seuraajasta Selmusta (Seinäjoen elävän musiikin yhdistys ry) tuli alallaan valtakunnallinen ja kansainvälinen toimija? Taitavasti ja yksityiskohtaisesti kirjoittaja kontekstualisoi käsittelemänsä ilmiön ajan suurempaan kehykseen. Kysymyksiä ja tarkastelukulmia on niin runsaasti, että aiheessa olisi aineksia artikkelia laajempaan esitykseen.

Minna Mäkinen ja Jorma Wilmi pienen ja suuren kuntaliitoksesta

Minna Mäkinen ja Jorma Wilmi tarkastelevat kuntaliitosta, jossa vahvasti omaleimainen pieni kunta (3 000 asukasta) liittyi yli kaksikymmentä kertaa väekkäämpään (70 000 asukasta) kaupunkiin. Kyseessä on Säynätsalon ja Jyväskylän kuntaliitos vuonna 1993. Säynätsalo on saari – itse asiassa kolme saarta – Päijänteen pohjoisrannalla. Säynätsalon tarina alkoi 1800-luvun lopulla, kun jyväskyläläinen kauppias osti asumattoman saaren ja perusti sinne ensin sahan ja myöhemmin vaneritehtaan. Saarelle syntyi tyypillinen suljettu ja sisäänpäin kääntynyt, hierarkkinen tehdasyhdyskunta, jossa koko elämä jäsentyi tehtaan ympärille. Sulkeutuneisuutta korosti vielä se, että kukin Säynätsalon kolmesta saaresta muodosti oman yhteisönsä. Saarten välille rakennettiin sillat vasta vuonna 1948 ja 1957.

Kunta itsenäistyi vuonna 1924, mutta tehdas hallitsi sen kunnalliselämää. Tultaessa 1970-luvulle tehtaan kiinnostus kunnan asioihin alkoi laimeta ja 1980-luvun alkupuolelta lähtien tehdas luopui maaomistuksistaan. Tällöin kuntaan alkoi muuttaa ihmisiä myös tehtaan ulkopuolelta. Kun vaneriteollisuus 1990-luvun alun lamassa joutui vaikeuksiin, oli edessä joko kuntaliitos Jyväskylään ja tehtaan toiminnan jatkuminen tai itsenäisenä pysyminen ja tehtaan lopetus. Lähes kolme neljästä asiasta äänestäneestä kannatti kuntaliitosta. Näyttää siltä, että tehtaan lakkauttaminen olisi ollut suurempi uhka säynätsalolaisuudelle kuin liittyminen Jyväskylään.

Kuntaliitos herätti tavanomaista huolta ja pelkoa. Huolestuttiin paikallisten palveluiden saatavuudesta ja riittävyydestä. Huolestuttiin asuinympäristön kohtalosta: mikä olisi lopputulos, kun kaupunki pääsisi kaavoittamaan luonnonläheistä ja väljää ”saarivaltakuntaa”? Uhkasiko kerrostalojen nousu ja avointen rantojen menetys? Lisäksi kannettiin huolta siitä, että päätösvalta jokapäiväiseen elämään vaikuttavista asioista etääntyisi kauas kaupunkiin. Pelätyt asiat eivät kuitenkaan näytä täysin toteutuneen. Jos vaikka omien asioiden hoito vaatiikin matkustamista Jyväskylän keskustaan, on saamapuolella esimerkiksi nykyisen ”paratiisisaarten” tai ”Jyväskylän Kauniaisten” arvostuksen nousu asuinalueena. Tilanne ei liene niin hyvä kuin voisi olla, mutta ei myöskään niin paha, kuin voisi kuvitella: asiat näyttävät olevan siedettävällä tolalla. Kirjoittajat arvelevat kuitenkin, että haikailu itsenäisen Säynätsalon perään sammuu vasta sitten, kun viimeinenkin sen kokenut siirtyy manan majoille.

Katja Rinne-Koski ja kesämökkiläiset

Suomea on joskus luonnehdittu kesämökkien luvatuksi maaksi. Vapaa-ajan asukkaat ovat monelle kunnalle merkittävä asukasjoukko, jolla kuitenkaan ei ole poliittista osallistumisvaltaa. Katja Rinne-Koski kartoittaa omassa artikkelissaan sitä, miten kuntalaisuus jäsentyy vapaa-ajan asukkaiden puhetavoissa. Välineenä on eteläpohjalainen Kuortaneen kunta, jonka kesämökkeistyminen alkoi – monen muun kunnan tapaan – 1960-luvulla. Kuortaneelle on määrä rakentua Puutarhakylä, josta tontin varanneita kesäasukkaiksi aikovia on haastateltu. Heidän keskuudessaan Kuortaneesta mökkikuntana puhuttiin kolmella tavalla: asukkaan omia odotuksia korostaen, toiminnallista kuntalaisuutta korostaen ja Puutarhakylän kunnalle tarjoamia mahdollisuuksia esiintuoden.

Omia odotuksia korostavassa puhunnassa odotukset liittyivät ennen kaikkea vapaa-ajan asumisen edellytyksiin: Puutarhakylän infrastruktuuriin, kunnan palveluihin ja paikallisten aktiivisuuteen ottaa kesäasukkaat huomioon. Toiminnallisen kuntalaisuuden puhunnassa huomio kiinnittyi osallistumiseen ja aloitteellisuuteen. Osallisuuteen sisältyi sekä paikallisiin tapahtumiin osallistuminen että myös oman osaamisen siirtäminen mökkikuntaan, vaikkapa harrastustoimintaa vetämällä tai satunnaisia palkkatöitä kunnassa tekemällä. Mahdollisuuspuhunta painotti ennen kaikkea niitä kunnalle koituvia taloudellisia mahdollisuuksia, joita Puutarhakylän asukkaiden lisäämä kulutus ja palveluiden käyttö toisi tullessaan.

Sulevi Riukulehto ja Timo Suutari: kunta vai kotiseutu?

Kirjan viimeisessä artikkelissa Sulevi Riukulehto ja Timo Suutari käsittelevät kuntaa ja kotiseutukokemusta. Kirjoittajat arvostelevat tapaa, jolla käsitteen kunta alaa on laajennettu. Poliittis-hallinnollisen rakenteen lisäksi se on alettu nähdä myös esimerkiksi yhteisönä. Kirjoittajien mukaan kunta on edelleen paras käsittää puhtaana poliittis-hallinnollisena toimijana. Kunnassa asuvien identiteettiä tai yhteisöllisyyttä voidaan parhaiten lähestyä käsitteellä kotiseutu eli paikkana, jossa ihminen kokee ympäristönsä itselleen läheiseksi, kotoisaksi. Kunta – yleisenä nimisanana, minä tahansa kuntana – tulee kotikunnaksi sen kautta, että asutaan jossakin tietyssä ja tietyn nimisessä kunnassa: tällöin termi kuvaa vain asumisen poliittis-hallinnollista paikkaa. Sen sijaan kotiseutu määrittyy ja muodostuu kokemusperäisesti.

Eri ihmiset kokevat ja muodostavat oman kotiseutunsa hyvin eri tavoin. Periaatteessa käsitykset voidaan jakaa kolmeen ryhmään: yksipaikkaisiin, monipaikkaisiin ja paikasta riippumattomiin kotiseutuihin. Yksipaikkainen kotiseutu ankkuroituu lujasti yhteen paikkaan. Kirjoittajien mukaan se on ominainen agraariselle elämäntavalle. Monipaikkaisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että osia kotiseudusta voi sijaita eri maantieteellisissä paikoissa: siihen voi samaan aikaan kuulua esimerkiksi asuinpaikka ja mökkipaikka tai vaikkapa kokijalle merkityksellinen mikä muu paikka tahansa. Monipaikkainen kotiseututunne lienee yhteydessä moderniin maailmaan ja sen teknisiin keksintöihin, jotka mahdollistavat matkustamisen ja oleskelun useassa paikassa suhteellisen lyhyen ajan kuluessa. Kotiseutu voi myös olla paikasta riippumaton: esimerkiksi kirjailija voisi hyvin määritellä kotiseudukseen äidinkielen tai älykkö taiteen tai filosofian tai nörtti virtuaalisen maailman, internetin.

Kirjoittajat korostavat, että ihmisen paikkaan kiinnittymistä tarkasteltaessa tutkijoilla on ollut taipumus ylikorostaa poliittis-hallinnollisten rakenteiden merkitystä. He painottavat, että kunta ja kotiseutu ovat eri asioita. Kunnalla ei myöskään ole erityisasemaa kotiseudun muodostumisessa. Jo kauan ennen koko kuntaorganisaation tai kansallisvaltion keksimistä ihmisellä on ollut kotiseutu. Kunta ei ole ihmisen kotiseudun rakentumisessa välttämätön ainesosa tai työkalu.

Artikkelikokoelmalle ominaiseen tapaan Kunnat, rajat, kulttuuri aukeaa monipuolisesti useaan suuntaan. Antoisimmillaan se lienee pienempinä annoksina nautittuna, esimerkiksi osio kerrallaan luettuna. Onnittelut kirjoittajakunnalle ja toimittajalle teoksen saattamisesta maailmaan.

 

---

Alaviitteet

[1] Ahvenanmaalla on 16 kuntaa. Niissä on asukkaita 28 000. Lähes 12 000 heistä asuu Maarianhaminassa.

[2] Iitti. Wikipedia-artikkeli (URL https://fi.wikipedia.org/wiki/Iitti, luettu 5.10.2016).

[3] Väite perustuu omakohtaisiin kokemuksiini sekä havaintoihini tuttavapiiristäni. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Seinäjoki oli meille aivan yhdentekevä paikka. Sen sijaan Törnävä, jossa Provinssirock järjestettiin, oli omasta kokemuksesta tuttu telttamajoituksineen ja uimisineen alueen läpi virtaavassa joessa. Kuten Provinssirock assosioituu Törnävään samoin Ruisrock assosioituu Ruissaloon, ei Turun kaupunkiin ja ÄMY Kaupunginpuistoon, ei niinkään itse kaupunkiin. Kuten Aki Sirkesalokin on tekstittänyt käännöksessään Van Morrisonin kappaleesta Brown Eyed Girl (Sirkesalolla Punatukkainen): ”Mukava muisto, kesä ja kaupunginpuisto, Ämy-festivaalit, rock, rauha, rakkaus”. Kappaleessa mainitaan myös toinen paikka – ”aamu Aulangolla”. Sen sijaan näiden paikkojen suurempaa kontekstia – Hämeenlinnan kaupunkia – ei mainita lainkaan. Joko se on irrelevantti seikka tai itsestäänselvyys. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.