Maatilojen biokaasuntuotannosta, sosiokulttuurisista tekijöistä ja kiertotalouden edistämisestä

Suvi Huttunen
YTT, Suomen ympäristökeskus

 

Onko maatilojen biokaasuntuotannosta tulossa kiertotalouden hukattu mahdollisuus, vai avaavatko hallituksen biotalouspanostukset vihdoin oven myös maatilapohjaiselle tuotannolle? Biokaasuntuotanto on jo pitkään tuntunut kiteyttävän kaikki mahdolliset maaseudun kehittämisen avainsanat, mutta toisaalta se näyttäytyy ikuisena väliinputoajana, jonka tueksi ei mobilisoidu yhteisiä resursseja tai edes maatalousyrittäjien suurta kiinnostusta. Maaseutututkimuksen näkökulmasta maatilojen biokaasuntuotannon edistämisellä on monta puolta.

Maatilojen biokaasuntuotanto ja kiertotalouden idea

Maatilalla tapahtuva biokaasuntuotanto on kiertotaloutta, joka tarjoaa etuja niin ilmastonmuutoksen torjumiseen kuin vesien suojeluunkin tehostamalla raaka-aineiden, kuten lannan ja kasvibiomassan hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä. Lisäksi se voi johtaa taloudellisesti parempaan tulokseen, ainakin mikäli tuotannon ulkoisvaikutukset huomioidaan. Suomessa maatilapohjaista biokaasuntuotantoa on ollut olemassa jo 1980–luvulta. Enemmän laitoksia perustettiin 2000-luvun alkupuolella, mutta sen jälkeen laitosten määrä ei ole lähtenyt merkittävään kasvuun useista suunnitelmista ja lisääntyvästä mahdollisuuksien tiedostamisesta huolimatta (Huttunen ym. 2005, Kuittinen ym. 2015).

Maatilapohjaista biokaasuntuotantoa tarkastellaan usein kiertotalouden lähtökohtien mukaisesti talouden ja ympäristön näkökulmista. Tällöin keskeisiksi nousevat tuotannon ympäristölle tuomat edut ja toisaalta sen ongelmallinen kannattavuus. Etenkin kannattavuuden heikkouden nähdään keskeisesti hidastavan biokaasuntuotannon yleistymistä suomalaisilla maatiloilla (esim. Winquist ym. 2013; Marttinen ym. 2013). Kannattavuutta voidaan parantaa poliittisilla päätöksillä, esimerkiksi erilaisilla tuilla, mutta maanviljelijän ja paikallisyhteisön näkökulmasta biokaasuntuotanto on paljon muutakin kuin taloutta ja ympäristöä. Näiden tarkastelun rinnalle tulisi nostaa maatalouteen ja maaseutuun liittyvien sosiokulttuuristen tekijöiden tarkastelu. Tätä kautta teknologian leviämisen ja myös sen maaseudulle tuottamien vaikutusten ymmärtäminen voisi edistyä.

Tarkastelin pari vuotta sitten julkaistussa väitöskirjassani 2000-luvun puolivälin biokaasuntuotannon pioneereja suomalaisilla maatiloilla (Huttunen 2013). Haastatelluilla tiloilla biokaasuntuotanto oli ennen kaikkea lähtöisin maanviljelijän omasta aloitteesta ja kiinnostuksesta. Kiinnostuksen taustalla vaikutti useita syitä, joissa ympäristön tilaan, talouteen ja viljelijään itseensä liittyvät tekijät kietoutuivat yhteen. Viljelijät näkivät biokaasuntuotannon katkaisevan tilan riippuvuuden ostoenergiasta ja sen hinnanvaihteluista, tuovan helpotusta lannan aiheuttamiin hajuhaittoihin sekä parantavan lannan käytettävyyttä ravinteena. Ennen kaikkea biokaasuntuotanto kuitenkin tarjosi viljelijöille uuden kiinnostuksen kohteen ja kehittämisalueen tilan toiminnassa. Biokaasuntuotannon leviämisen keskeiset esteet löytyivät heikosta institutionaalisesta tuesta suhteessa sekä maataloustuotannon että energiantuotannon lainsäädäntöön ja hallintoon, tuotannon vähäisestä verkostoitumisesta lähiympäristön kanssa ja huonosta kannattavuudesta. Tuolloista näkökulmaa olisi voinut laajentaa ja kysyä tarkemmin miksi biokaasutilat olivat yksittäisiä erityistapauksia?

Biokaasuntuotannon sosiokulttuuriset edellytykset

Tilan toiminta ja tavoitteet

Haastatellut biokaasuntuottajat olivat pioneereja ja roolissaan erityisiä. Viljelijä itse, hänen kiinnostuksensa, uskonsa biokaasun tuotantoon ja innovatiivisuutensa olivat avainasemassa biokaasuntuotannon syntymiselle. Tuottajat vertautuivat hyvin Saksan 1990-luvun ja 2000-luvun alkupuolen vastaavaan kehitykseen, jossa biokaasulaitoksia perustettiin tiloille viljelijän omana suunnitteluna ja tilojen tarpeisiin sovitettuna (Markad ym. 2016). Suomessakin biokaasuntuotanto maatiloilla vaati paikallista innovointia, kun teknologiaa sovellettiin tilan tarpeisiin. Kehittämistyötä tehtiin usein yhteistyössä oppilaitosten kanssa ja se jatkui pitkälle tuotannon käynnistämisen jälkeenkin.

Näin biokaasuntuotannon kehittäminen nousi helposti muun tilan toiminnan kehittämistä tärkeämmäksi ja tämän seikan voidaan nähdä olleen myös alkuvaiheen toiminnan ennakkovaatimus: tilan kehittämisestä tuli ainakin vähäksi aikaa biokaasun tuotannon kehittämistä. Havainto on tärkeä, sillä panostus biokaasuun on selvästi pois panostuksesta tilan muuhun kehittämiseen ja saattaa jopa heikentää tilan muuta toimintaa. Näin ei liene suurikaan ihme, että biokaasutiloja ei Suomeen noussut pilvin pimein. Vaikka biokaasuntuotanto tukee maataloustuotantoa tehostamalla lannan käsittelyä ja tarjoamalla energianlähteen, se ei kuitenkaan kuulu maatilan toiminnan ytimeen, ruuan tuotantoon. Harva viljelijä on valmis panostamaan merkittävästi aikaa ja resursseja varsinaisen viljelyn ulkopuoliseen toimintaan, etenkin kun biokaasun tuotannon vaatimuksena on kohtuullisen suuri karjamäärä, joka jo sinällään työllistää merkittävästi.

Lisäksi jos biokaasulaitosta verrataan esimerkiksi hakelämpölaitokseen, erona on se, että helppoja, valmiita ja toimintavarmoja ratkaisuja on ollut vähän saatavilla. Biokaasulaitos myös vaikuttaa tilan päivittäisiin rutiineihin hakelaitosta enemmän. Näin energiantuotanto biokaasulaitoksen avulla ei ollut vain oheistoimintaa, vaan siitä oli oltava erityisesti kiinnostunut ja vieläpä harrastusmielessä, koska taloudellinen kannattavuus ei ollut hyvä.

Ammatti-identiteetti, arvot ja asenteet

Biokaasuntuotanto on istunut myös huonosti ajatukseen siitä, mitä on olla maanviljelijä ja mitä maanviljelijän kuuluu tehdä. Etenkin tuotannon varhaisvaiheessa paikallisyhteisö saattoi suhtautua toimintaan epäillen ja oudoksuen. Biokaasulaitos oli erikoinen osa maatilaa, aivan samoin kuin luomutuotanto oli varhaisvuosinaan. Näin sekä omat että muiden vakiintuneet ajatusmallit ja ammatti-identiteetti voivat aiheuttaa ennakkoluuloja ja hidastaa uudenlaisen toiminnan aloittamista. Vastaavien tekijöiden on esimerkiksi Itävallassa havaittu vaikuttaneen biokaasulaitosten yleistymiseen ja siihen, minkä tyyppisiä laitoksia on perustettu (Wirth ym. 2013).

Biokaasuntuotantoon kannustetaan painottamalla energiantuotannon päästöttömyyttä ja ilmastonmuutoksen hillintää. Monille viljelijöille nämä seikat olivat toissijaisia verrattuna lannan käsittelyyn ja sen ympäristövaikutuksiin ja toisaalta tuotetun energian kotimaisuuteen ja omavaraisuuteen. Ilmastoasioiden tiedostaminen ja niiden merkityksen arvostus oli lisääntynyt vasta toiminnan aloittamisen myötä.

Yhteiskunnan rakenteet ja tuet

Väitöstutkimuksessani tunnistin maatilapohjaisen biokaasun keskeiseksi ongelmaksi huonon institutionaalisen tuen. Selkeimmin tämä näkyi siinä, että biokaasuntuotanto oli viranomaisille vierasta. Toiminnan alkuvuosina uudenlaisen tuotantomuodon istuttaminen energiantuotannon, maataloustuotannon ja ympäristön tilaa koskeviin säädöksiin ja lupaprosesseihin oli pitkälti toimijoiden oman aktiivisuuden varassa. Tämä hankaloitti myös rahoituksen ja vakuutusten järjestämistä. Eri sektorien lainsäädännön ristiriidat ja biokaasun linkittyminen energiantuotantoon, jätehuoltoon ja maatalouteen etenkin uusien lannoitetuotteiden tuottamisen kautta ovat olleet ongelmana kaiken kokoisten biokaasulaitosten perustamisessa (Huttunen ym. 2014).

Saksan maatilapohjaisen biokaasun kehitys näyttää, että muutos on mahdollinen. Siellä vahva yhteiskunnan tuki kannusti viljelijöitä panostamaan biokaasuntuotantoon, ja vähitellen siitä muotoutui tavallista maatilan toimintaa. Samalla biokaasuntuotanto muutti maatiloja, ja sen sijaan että biokaasulaitos olisi istutettu maatilan käytäntöihin, maatilan muuta toimintaa alettiin sovittaa paremmin istumaan biokaasuntuotantoon. (Markad ym. 2016.)

Suomessa biokaasun tuotannon kehitys kulki osin toiseen suuntaan. Maatilapohjaisen biokaasuntuotannon rinnalle ja sen ohi on Suomessa noussut biokaasuteknologian hyödyntäminen jätesektorilla (ks. esim. Huttunen ym. 2014). Nämä laitokset ovat saattaneet pohjata toimintansa myös maatalousperäisten jätteiden hyödyntämiselle, ja muutamissa käytetään esimerkiksi lantaa tai kasvinosia osana syötteistä. Laitosten toiminta perustuu kuitenkin kotitalouksista, teollisuudesta ja kaupasta peräisin olevien biojätteiden ja jätevedenpuhdistamojen lietteiden hyödyntämiselle. Molemmissa maissa yhteiskunnan tukien suuntaamisella on suuri rooli kehitysten selittäjänä.

Muutos on mahdollinen

Biokaasuntuotanto vaatii siis enemmän tai vähemmän totuttujen rutiinien ja ajatusmallien muutosta sekä viljelijän itsensä osalta että yhteiskunnassa laajemmin. Tällaisten kynnysten ylittäminen edellyttäisi, että biokaasuntuotanto tarjoaisi niin merkittävän ratkaisun maataloustuotannon aiheuttamiin ja tilan laajentamista hankaloittaviin ongelmiin, että tuotantoon panostaminen tilan näkökulmasta alkaisi vaikuttaa kannattavalta. Samalla tuotannon tulisi olla helppoa, maataloustuotantoon sopivaa ja vain kohtuullisen määrän paneutumista vaativaa. Jonkin verran kehitystä onkin tapahtunut. Uudet konseptit, esimerkiksi bioGTS:n jatkuvatoiminen kuivamädätys, mainostavatkin helppoutta (bioGTS 2016). Tällaisten ratkaisujen lisääntyminen on avainasemassa maatilapohjaisen biokaasuntuotannon lisääntymiseen, samoin kuin erilaiset yhteistuotantoratkaisut, joissa yksittäisen viljelijän panosta biokaasuntuotantoon voidaan pienentää.

Toinen vaihtoehto on Saksan tie, jossa biokaasuntuotanto on niin kannattavaa, että varsinainen ruuantuotanto kannattaakin uhrata sen tieltä pois. Suomessa on viime vuosina tapahtunut selkeää edistymistä siinä, miten hyvin viranomaiset tuntevat biokaasun ja miten tuotannon aloittamista tukevaa neuvontaa on saatavilla. Näin institutionaalinen ympäristö on asettunut kannustamaan biokaasun tuotantoa, vaikka maatilamittakaavan biokaasun tuotanto ei päässyt syöttötariffien piiriin, eikä tuotannon taloudellinen kannattavuus ole kohonnut.

Biokaasuntuotannon sosiaaliset vaikutukset maaseudulla

Sosiokulttuuriset tekijät ovat tärkeitä myös toiminnan käynnistymisen jälkeen. Mitä biokaasuntuotantolaitosten lisääntymisestä maaseudulla oikeastaan seuraa? Olennaista on pohtia, millaista biokaasuntuotantoa maaseudulle halutaan ja millaisia maatiloja ja maaseutua erilaiset tuotantomuodot tarkoittavat?

Viljelijän näkökulma

Biokaasun tuotannon aloittaneiden tilojen näkökulmasta tuotanto vaikutti viljelijöiden elämään, mutta ympäröivään maaseutuun sillä ei tässä muodossa ollut suurta vaikutusta. Toiminta keskittyi tiloille ja vaikutukset paikallisyhteisöön jäivät vähäisiksi. Biokaasun tuotannon raaka-aineet ovat pääsääntöisesti peräisin tilalta, vain muutamassa tapauksessa raaka-aineen ympärille oli syntynyt laajempia verkostoja. Samoin tuotettu energia käytettiin lähinnä tilan omiin tarpeisiin. Myös laitosten muunlainen paikallinen verkostoituminen oli vähäistä. Sosiaaliset verkostot tilojen biokaasuntuotannossa liittyivätkin enemmän yhteistyöhön läheisten yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja maatalousoppilaitosten kanssa. Näiltä tahoilta viljelijät ovat myös saaneet tärkeää vahvistusta ja tukea biokaasuntuotantoajatuksilleen.

Toiminnan kehittämiseen suuntautunut verkostoituminen poiki uudenlaisia mahdollisuuksia tiloille. Kehitystoiminta johti jopa patentteihin ja uuden yritystoiminnan käynnistämiseen biokaasulaitteistojen suunnitteluun, konsultointiin ja jälleenmyyntiin liittyen. Näin biokaasun tuotanto voi edelleen johtaa uudenlaisiin yritysmahdollisuuksiin maaseudulla, mikä voi heijastua esimerkiksi uusina työpaikkoina.

Biokaasun tuottaminen vahvisti viljelijöiden tietoja ja taitoja, mikä johti jopa heidän elinkeinomahdollisuuksiensa laajenemiseen maatalouden ulkopuolelle. Myös heidän sosiaaliset verkostonsa laajenivat tutkimuslaitosten, oppilaitosten ja alan yritystoimijoiden suuntaan. Uusi toiminta ja kehittymismahdollisuudet lisäsivät viljelijöiden merkityksellisyyden kokemuksia ja sitä kautta elämänlaatua. Toisaalta tuotanto myös lisäsi työmäärää ja aiheutti taloudellisia huolia.

Maaseudun kehitys

Jos perspektiiviä avataan biokaasua tuottavan viljelijän näkökulmasta maaseudulle laajemmin, huomataan, että toistaiseksi biokaasun tuotanto on herättänyt varsin vähän kritiikkiä esimerkiksi muuhun bioenergian tuotantoon verrattuna (Mol 2014). Suomessa maatilojen biokaasulaitokset eivät herätä eläinsuojia kummempaa vastustusta naapurustossa. Biokaasuntuotanto kuitenkin muuttaa maataloustuotantoa, ja yleistyessään sillä on seurauksia maaseudun kehitykselle.

Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa paikallisyhteisö ja luonnonsuojelujärjestöt ovat heränneet vastustamaan laajamittaista tuotantoa. Biokaasuntuotannon kritiikki liittyy enennen kaikkea kasvien, lähinnä maissin, käyttöön biokaasuntuotannon raaka-aineena (Sperling 2012), ja kehitykseen, jossa maatilan päätuotantosuunta on energiantuotanto kasveista (Markad ym. 2016). Laajamittaisen maisiin pohjaavan biokaasuntuotannon nähdään johtavan liian yksipuoliseen viljelyyn ja uhkaavan perinteistä maaseutumaisemaa sekä laitosten suuren koon että maissinviljelyn kautta, olevan uhka ruuan tuotannolle ja kannustavan liian intensiiviseen maatalouteen. Tällä tavoin se voi haitata maaseudun muita elinkeinoja, kuten turismia. Kasvintuotanto biokaasulaitoksen tarpeisiin on johtanut esimerkiksi pellon hinnan nousuun, jolloin pellonvuokraus ruuantuotantoon on kannattamatonta (Sperling 2012).

Toisaalta myös lannan hyödyntämiseen perustuva biokaasuntuotanto on kohdannut kritiikkiä nimenomaan sen vaikutuksista maatalouden tilakokoon. Biokaasuntuotannon on nähty mahdollistavan tilakoon kasvattamisen ja sitä kautta muuttavan koko maaseudun rakennetta ja uhkaavan pienempien tilojen toimintakykyä (Magnani 2012). Myös Suomessa voidaan nähdä biokaasun kytkeytyvän helposti suurten karjatilojen ratkaisuksi ja mahdollistavan koon kasvattamisen entisestään. Toisaalta biokaasuntuotanto voi toteutua myös usean tilan yhteisenä ja laitoksia on rakennettu varsin pienillekin tiloille.

Paikallisesti maatilojen biokaasulla on hyvät mahdollisuudet säilyä hyväksyttynä energiantuotantoratkaisuna ja kehittyä tuottamaan positiivisia vaikutuksia lähiympäristöönsä. Sen sijaan toiminnan laajentaminen esimerkiksi biojätteiden ja energiakasvien käsittelyyn pitää sisällään konfliktoitumisen mahdollisuuksia, joihin on syytä varautua (Mol 2014).

Lopuksi

Kiertotalouden edistäminen on monisyinen asia, johon maaseutututkijoilla on paljon annettavaa. Jotta biokaasuntuotannon mahdollisuudet toteutuisivat ja uhkia voitaisiin ehkäistä, tuotanto kannattaa kytkeä paikallistoimijoiden tarpeisiin ja sopeuttaa paikallisiin olosuhteisiin. Tämän mahdollistamiseksi tarvittaisiin lisää tutkimusta siitä, miten totutut rutiinit ja ajattelumallit hidastavat innovaatioiden leviämistä ja miten muutosta voisi nopeuttaa. Vastapainoksi tarvitaan ennakoivaa tutkimusta muutosten mahdollisista vaikutuksista maaseudun kehitykseen. On siis syytä tarkastella biokaasun ja muun energiantuotannon aiheuttamaa muutosta ihmisten elämässä ja ympäristössä. On myös mietittävä tarkemmin sosiokulttuurisia esteitä, joita uudet innovaatiot voivat kohdata nimenomaan maaseutuympäristössä.

Lähteet

BioGTS, 2016. Biokaasun tuotanto maataloudessa. Saatavilla osoitteessa: http://biogts.fi/asiakkaat/maatalous/ [Viitattu 19.1.2016].

Huttunen, Markku. J. & Ville Kuittinen 2015. Suomen biokaasulaitosrekisteri no 18. Tiedot vuodelta 2014. Publiscations of the University of Eastern Finland. Reports and studies in forestry and nautural sciences no 21. University of Eastern Finland. Grano, Joensuu.

Huttunen, S. 2013. Sustainability and meanings of farm-based bioenergy production in rural Finland. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 458. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Huttunen, Suvi, Paula Kivimaa & Venla Virkamäki 2014. The need for policy coherence to trigger a transition to biogas production. Environmental Innovation and Societal Transitions 12, 14–30.

Kuittinen, Ville, Markku J. Huttunen, & Simo Leinonen 2006. Suomen biokaasulaitosrekisteri IX. Tiedot vuodelta 2005. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja 3/2006. Yliopistopaino. Joensuu.

Magnani, Natalia 2012. Exploring the local sustainability of a green economy in Alpine communities. A case study of a conflict over a biogas plant. Mountain Research and Development 32, 109–116.

Marttinen, Sanna, Heikki Lehtonen, Sari Luostarinen & Saija Rasi 2013. Biokaasuyrittäjän toimintaympäristö Suomessa. Kokemuksia MMM:n investointutkijärjestelmästä 2008–2010. MTT Raportti 103. MTT, Jokioinen. 44s.

Markad, Jochen, Steffen Wirth & Bernhard Truffer 2016. Institutional dynamics and technology legitimacy – A framework and a case study on biogas technology. Research Policy 45, 330–344.

Mol, Arthur P. J. 2014. Bounded biofuels? Sustainability of global biogas developments. Sociologia Ruralis 54, 1–20.

Sperling, Franziska 2012. The Angry countryside- the installation of biogas plants as a contested issue in a German region. Teoksessa Welz, Ggisela, Franziska Sperling & Eva Maria Blum (toim.) Negotiating environmental conflicts: local communities, global policies. Kulturanthropologie Notizen, Die Schriftenreihe des Instituts für Kulturanthropologie und Europäische Ethnologie, Goethe-Universität Frankfurt am Main. s. 145–162.

Winquist, Erika, Sari Luostarinen, Pellervo Kässi, Ville Pyykkönen & Kristiina Regina 2015. Maatilojen biokaasulaitosten kannattavuus ja kasvihuonekaasujen päästövähennys. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 36/2015. Luonnovarakeskus. Helsinki.

Wirth, Steffen, Jochen Markard, Bernhard Truffer & Harald Rohracher 2013. Informal Institutions matter: Professional culture and the development of biogas technology. Environmental Innovation and Societal transitions 8, 20–41.

Myllyistä vesivoimalaitoksiin

Vanhat kohteet odottavat kunnostajaansa

 

Peter Reiter
Asiantuntija, PR Vesisuunnittelu Oy
Toiminnanjohtaja, Pienvesivoimayhdistys ry

 

Myllyt ja pienvesivoimalat ovat yksi maaseudun uusiutuvan energian voimavaroista, mutta nykyään käyttämätön mahdollisuus. Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni käyttämättömänä olevan myllyn, vesivoimalan tai padon omistaja alkaisi tuottaa ja hyödyntää uusiutuvaa vihreää vesisähköä. Käyttämättömät kohteet, joita on EU:ssa n. 50 000 ja Suomessa 1820, löytyvät RestorHydro-hankkeen tuottamasta myllysatelliittikartasta ”Mills Map” (Reiter 2015b). Tietojärjestelmä tarjoaa myös kaikista kohteista perustiedot, kuten paikkatiedot, kohteen nimen, tyypin, tehon ja kuntoarvion. Tämän puheenvuoron kirjoittaja tarjoaa myös mielellään lisätietoja kohteista (Reiter 2015c). Puheenvuoron tarkoitus on herätellä keskustelua pienvesivoimalaitosten mahdollisuuksista osana maaseudun uusiutuvaa energiantuotantoa ja kestävää energiahuoltoa.

Myllyjen ja vesivoimalaitosten kehitys Suomessa

Myllyjen kehittäminen ja sen myötä vesivoiman hyödyntäminen alkoi Suomessa jo keskiajalla. Parhaana myllykautena, 1700-luvun alkuaikoina, Suomessa oli vesimyllyjä yli 4000 kappaletta. Vesimylly tai -saha oli maaseudun arvokas voimavara, joka antoi alueille leimansa. Yleiset paikannimet kuten Myllykylä, Myllykoski, Myllyjoki, Myllytie, Myllylä ja niin edelleen viittaavat siihen, että paikkakunnalla oli tai on mylly tai myllystä syntynyt vesivoimalaitos.

Myllyt olivat alkuaikoinaan ensimmäisiä vesivoimaa hyödyntäviä ja maataloutta palvelevia laitoksia ja niin ovat nykyisetkin harvalukuiset leipäjauhoa tuottavat myllyt (noin 40). Hyvälaatuinen leipäjauho oli tuolloin tuotannon mitta, eikä silloin vielä tuntematon sähkö. Vesivoimakoneistona käytettiin silloin pääasiallisesti puisia, vaaka-akselisia vesirattaita tai turbiineja muistuttavia pystyakselisia jalkamyllylaitteita. Myllykauden alkuaikana koskivoiman omistusoikeus perustui maanomistukseen. Myllyillä ja jauhotuotannolla oli myös poliittista ja valtiovallallista arvoa. Näin kehittyi Suomen ja muiden Pohjoismaiden ainutlaatuinen koskivoiman omistus- ja vesilupajärjestelmä, joka on muuttunut ajan myötä vesivoiman pääasiallisten käyttäjien vaikutusten mukaan. Tärkein sääntö on kuitenkin pysynyt aina samana: vesilupa on oikeuden myöntämä ja pysyväisluonteinen. Sen purkaminen voi tapahtua ainoastaan oikeuden päätöksellä ja luvan haltijan hakemuksesta.

Reiter kuva 1Maataloutta palvelevasta myllykaudesta siirryttiin 1800-luvulla teollisuuslaitoksia palvelevaksi ja puisien vesirattaiden tilalle tuli teräsrakenteisia ja useat pyörät vierekkäin asennettuja ratkaisuja. Pyörien halkaisijat olivat Suomessakin huomattavan suuria, kertomusten mukaan halkaisijaltaan yli 8 metriä. Teollisen aikakauden alkuajan keksintöihin kuuluu myös sähkö. Teollisen mittakaavan mukaiset vesivoimaturbiinit syntyivät 1850-luvulla. Vesivoiman hyödyntäminen kehittyi siihen aikaan Suomessa hyvin nopeasti ja dynaamisesti. Vuonna 1879 Yhdysvalloissa patentoitu Thomas Alva Edisonin generaattori hankittiin jo vuonna 1882 Tampereelle Finlaysonin kutomasalien valaisemiseksi sähkövalolla, ensimmäisenä Skandinaviassa. Kutomakoneet pyörivät silloin vielä valta-akseliston ja hihnojen välityksellä. Pian sekin muuttui, kun generaattorit ja moottorit keksittiin. Hyvä esimerkki tämän ajan kehityksestä on, että Helsingin vesilaitos kehitti Vanhankaupunginkosken myllyn tilalle turbiinipumppuvesivoimalan ja rakensi muuratun padon vuonna 1876 kosken läntiselle haaralle helsinkiläisten vedensaantia varten.

Suomen sähköistäminen tapahtui 1900-luvulta alkaen kooltaan alle 10 MW kokoisilla laitoksilla. Ensimmäinen suurvesivoimala rakennettiin vasta 1923 Imatrankoskeen. Sodan jälkeen Suomi tarvitsi kaikkea saatavissa olevaa energiaa ja silloin rakennettiin sekä pieniä että isoja voimaloita. Kustannustasojen muutokset – energianhintojen alennukset ja työvoimakustannusten nousu sekä myös sähköntuotantoa säätelevä sähkölaki – tekivät pienet pienvesivoimalaitokset kannattamattomaksi. Myös myllyjen muuttaminen sähköä tuottaviksi loppui 1950-luvulla.

Nykytilanne

Suurin osa myllyistä ja pienistä vesivoimalaitoksista on nykyään käyttämättömänä ja heikossa kunnossa. Eri aikakausien vesilakien pohjalta myönnetyt vesiluvat ovat kuitenkin pääsääntöisesti voimassa ja omistajien on pidettävä myllyn yläaltaan vedenpinta luvan mukaisessa tasossa. Näin myllyt ”hengittävät vielä unessa”, odottaen herättäjää viemään ne uuteen kukoistukseen.

Reiter kuva 2Nykytilanteen kehitys voidaan katsoa alkavan vuonna 1980, jolloin julkaistiin Vesihallituksen Tiedotus 188, koski-inventointi (Vesihallitus 1980). Inventoinnin laadintaan osallistui koko silloinen vesipiiriorganisaatio, jolle oli määrätty tehtäväksi ”edistää vesivoimaa”. Pienvesivoimalaitosten lukumäärän tiedettiin pienentyneen 1950-luvulta alkaen ja vuonna 1980 käynnissä olevien voimalaitosten lukumäärä saatiin edellä mainitusta koski-inventoinnista, niin kuin myös paljon muuta tärkeää vesistö- ja vesivoimateknillistä tietoa. 1980-luku oli muutenkin vesitalouden kannalta tapahtumarikas, mutta ei pienvesivoiman kannalta ruusuinen. Tuli koskensuojelulaki, joka rajoitti silloin vapaana olleen vesivoimapotentiaalin rakentamista. Koskensuojelualueella käynnissä ja käyttämättöminä olevien vesivoimalaitoksien ja myllyjen satojen vuosien takaisen vesiluvan tai siihen rinnastettavissa olevan toimiluvan todettiin olevan voimassa. Moni myllyn ja pienvesivoimalaitoksen omistaja olisi vapaaehtoisena kauppana luopunut laitoksestaan, mutta koskiensuojelulain mukaiset koskilunastukset koskivat ainoastaan koskivoimaomistuksia, ei myllyjä ja voimaloita lupineen.

Koski-inventoinnissa (Vesihallitus 1980) tunnistettiin yhteensä 399 toimivaa vesivoimakohdetta, koosta riippumatta, ja 922 käytössä olevaa patoa, myllyä tai sahaa. Käytössä olevia kohteita oli siis yhteensä 1321. Käyttämättöminä olevia (käytöstä poistettuja) laitoksia oli 843 kappaletta ja luonnonkoskia 2250. Koskien lukumäärä oli yhteensä 4414. Luku vahvistaa historiallisen tiedon yli 4000:sta myllystä Suomessa. Koski on ikuinen, mutta kokonaislukuun voidaan vaikuttaa peräkkäisten koskien yhdistämisellä ja hukuttamalla osa niistä muun muassa suurvesivoiman tarpeisiin. Vuoden 1980 aikana oli suurvesivoimaa jo rakennettu ja hukkuneita koskia ei näy koski-inventoinnissa.

Vuonna 2004 sain tehtäväkseni laatia kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM; nykyään työ- ja elinkeinoministeriö) toimeksiannosta selvitystyön. ”Pienvesivoimakartoitus minivesivoimasektorilla <1 MW”, KTM Dnro 58/804/2004 julkaistiin vuonna 2005 (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoima ry, 2009). Tausta-aineistoksi tarjoutui Vesihallituksen vuonna 1980 laatima erinomainen koski-inventointi. Koski-inventoinnin vesivoimatuotannolliset parametrit tarkistettiin myös 30 minivesivoimalan tuotannollista tietoa ja vesistöparametrejä käyttäen. Tällöin saatiin voimalaitostyyppisiä- ja kokoonsidottuja parametrejä, joiden avulla voitiin päivittää vanhat tiedot. Myös koskensuojelulain nojalla suojellut koskikohteet käsiteltiin.

Reiter kuva 3Myllyn ja pienvesivoimalaitoksen toiminta liittyy tiiviisti patoon, jolla säännöstellään ylävedenpintaa ja virtaamaa. Näin ollen oli itsestään selvää, että käsittelin myös padot KTM:n raportissa (ks. myöhemmässä vaiheessa julkaistu aineisto, Reiter 2008). KTM:n raportissa tuli selväksi, että pienvesivoimapotentiaalia on olemassa runsaasti, mutta myös, ettei pienten vesivoimakohteiden uudelleen käynnistäminen voi tapahtua suurvesivoiman kannattavuuskriteerein. Ongelma on kansainvälinen. ”Pienvesivoima on kaunis, mutta valitettavasti kallis”, totesi kerran ystäväni Christer Söderberg, Ruotsin uusiutuvan energian kattojärjestön Sero:n entinen puheenjohtaja. Valitettavasti näin on asia maailmanlaajuisesti ja myös Suomessa. Raportin (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys 2005) ennusteiden mukaan olisi voitu saada käyttöön noin 100–120 MW lisätehoa ja 500–600 GWh lisäenergiaa, mutta toteutuakseen tämä olisi tarvinnut valtion tuen nostoa kannattavuuden vaatimalle tasolle, mitä ei ole toteutettu. Pienvesivoimasektori odottaa edelleen uusiutuvan energian valtiontukien uusimista.

KTM-raportin (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys 2005) mukaan 25 vuodessa (v. 1980–2005) on tilanne kiristynyt edelleen. Käynnissä olevia vesivoimalaitoksia oli 269 (25 vuoden aikan vähennys 130 kohdetta) ja käytössä olevia patoja ja myllyjä oli noin 100 (vähennys 822 kohdetta). Kokonaisluku oli siis alentunut 369:een vuodesta 1980 käytössä olevista 1321 kohteesta. Vastaavasti käyttämättömien kohteiden lukumäärä on kasvanut 1795 kohteeseen.

Luonnonkoskia oli vuonna 1980 koski-inventoinnissa 2250 kpl. Koskensuojelulaki ja muita erikoislakeja säädettiin vasta vuoden 1980 jälkeen. KTM-raportissa jaettiin luonnonkosket niihin, joilla ei ole lain tasoista suojelua (1664 koskea) ja sellaisiin joilla on (586 koskea). Ilman lain suojelua olevia vapaita koskia on olemassa runsaasti, mutta pienten kohteiden rakentamisen heikko kannattavuus ja uusrakentamisen kireät vesilupavaatimukset tulevat estämään vapaiden koskien energiataloudellisen kehittämisen.

Suomen vesivoimatilastosta (ET 2014) voidaan nähdä, että käytössä olevien vesivoimalaitosten lukumäärä on Suomessa vakiintunut 209 laitokseen, joista 58 on teholtaan suurempi kuin10 MW, 83 1–10 MW, ja 68 pienempi kuin 1MW. Vesivoimatilastossa tilastoidaan vuosittain sektorikohtaisesti laitosten lukumäärät, tehot sekä brutto- ja nettovuosienergia (verkkosyöttö) generaattorilla mitattuna. Tilastot löytyvät myös EUROSTAT-palvelusta. Tilaston ulkopuolella olevat pienet kohteet on arvioitu 30 kotitaloussähköä tuottavaksi laitokseksi.

Vuonna 2012 sain kutsun osallistua Ruotsin vesivoimayhdistyksen konsulttina eurooppalaiseen, Intelligent Energy Europe:n rahoittamaan Restor Hydro-hankkeeseen (IEE/11/957/S12.616381). Hankkeen tarkoitus oli kartoittaa myllyt, pienvesivoimalat ja patojen ohijuoksutuskohteet koko EU:n jäsenmaiden alueelta, ja siihen liitettiin Suomen pienvesivoimasektorin tiedot käyttämättömistä kohteista. Hankkeen alullepanija ja koordinaattori oli ESHA, Euroopan pienvesivoimayhdistys Brysselistä. Haasteelliseksi hankkeen teki tavoite arvioida kohteiden teho ja kunto Googlen satelliittikartan avulla. Googlen kartan resoluutio on erinomainen Suomen etelä-, lounais-, ja länsiosissa, mutta itäisillä ja pohjoisilla alueilla erittäin heikko. Metsäisillä alueilla on muutenkin vaikeaa nähdä jokien uomissa olevat pienet rakennukset. Googlen kartan rinnalla jouduttiin käyttämään Maanmittauslaitoksen Kansalaisen Karttapaikan hyvälaatuisia ilmakuvakarttoja ja yleiskarttoja, joista löytyy yllättävän paljon vesivoimaan liittyvää nimitietoa ja muuta paikkatietoa. EU-RestorHydro-hankkeen (Reiter 2015b) tulos oli vain kohteiden perustietojen keruu, mutta em. taustalähteistä, jo aikaisemmin keräämieni tietojen pohjalta ja Maa- ja vesitekniikan Tuki ry:n avustuksella sain koottua EU:n perustietojen täydentämiseksi laajan, 1826 kohdetta koskevan aineiston, joka käsitti kaikki Suomessa kartoitetut kohteet. Työ saatiin päätökseen 31.5.2015 (Reiter 2015c).

Tiedot kohteiden lukumäärästä ja potentiaalista

Suomen vesivoimakohteiden kehitys neljässä pääsektorissa on esitetty taulukossa 1.

Reiter taulukko 1

 

Johtopäätökset ­– mitä pitäisi tehdä?

Pienvesivoimasektori tarjoaa perinteisiä käytössä olevia kohteita, joiden koko on sellainen, että suurin osa niiden vuosituotannosta myydään verkon kautta ostajille. Energiantuotannon hinta on sidottu käytössä olevaan tasoon (Nordpool). Pienvesivoimasektorin laitokset rakennettiin 50–90 vuotta sitten ja kauan kestänyt heikosti kannattava toiminta on pakottanut omistajat tekemään vain välttämättömät kunnostukset, kuten patoturvallisuuslain vaatimat patojen kunnostustyöt. Tämän sektorin, johon kuuluvat 130 minivesivoimalaa ja 243 isompaa myllyä ja patoa, koko tulevaisuus on täysin uusiutuvan energian uusien valtiontukien kattavuudesta kiinni. Sama tilanne on vesivoimalan kalatie- ja ympäristövirtaaman osalta. Ympäristövaatimukset ovat edelleen vesivoimatuotannon kannattavuutta heikentävä tekijä, mutta toisaalta ne ovat tärkeitä vesivoiman kestävyyden takaamiseksi. Uusiutuvan energiantuotannon rinnalla valtionavustuksen olisi tuettava myös ympäristöinvestointeja.

Restor Hydro-hankkeessa kartoitettiin 1453 kohdetta, jotka paikkatietojen perusteella sijaitsevat edelleen osana paikallista pieninfrastuktuuria ja lähellä maataloa tai kylää. Pieni koko tekee ne sopiviksi yksityistalon uusiutuvan energian tuottajiksi, mahdollisesti muiden uusiutuvien pienenergiatuotantomuotojen kanssa. Näin ollen ne sopivatkin erinomaisesti ”lähienergian” eli käyttäjää lähellä tuotetun energian konseptiin. Lähienergia tarkoittaa uusiutuvaa energiaa ja pienet vesivoimakohteet kuten myllyt, sahat, padot ja vesivoimalat sopivat mainiosti tähän konseptiin. Uusiutuvan energian pientuotanto on verkkoon syötettynä kannattamatonta nykyisten pientuottajalle maksettujen alhaisten hintojen takia. Lähienergian tuottaja säästää kuitenkin omasta sähkölaskustaan energiankulutuksen, energian siirtomaksut, energiaveron ja arvonlisäveron.

Lähienergiakonseptin kannalta sopivan kokoisia pienvesivoimalakohteita kannattaa etsiä pienistä kohteista, jotta energiantuotantopotentiaali olisi suhteessa aiotun vesivoimalan läheisyydessä olevan maatalon tai kyläyhteisön tarpeisiin. Kaikille pienvesivoimaloille on ominaista, että vesilupa on aikoinaan myönnetty ja vaikka luvat voivat olla 200 vuotta vanhoja, on lupien todettu olevan voimassa vuoden 2012 uudessa vesilaissa. Kansallisessa ja kansainvälisessä suurenergiantuotannossa on vesivoima suuressa arvossa säätömahdollisuuksiensa takia. Useimmissa pienissä kohteissa yläpuolinen järvi tarjoaa samoja mahdollisuuksia.

Pienvesivoima voisi toimia lähienergiaklusterissa uusiutuvan energian osatuottajana niin kutsutussa hybridiratkaisussa. Tällaisessa ratkaisussa osatuottaja ei toimi yksin ja puuttuvaa energiaa ei tarvitse ostaa kalliilla hinnalla verkosta, vaan sitä voidaan tuottaa itse muilla pientuotantojärjestelmillä, eikä toisaalta tarvitse myydä ylimääräistä tuotantoa kannattamattomalla hinnalla verkon kautta sähkölaitokselle. Klusteriin voivat osallistua kaikki uusiutuvan energian pientuottajat eli pienvesivoimayksikön lisäksi aurinkoenergia-, pientuulivoima- ja bioenergiayksiköt. Energian käytön hyötysuhteen nostossa voidaan lämmöntuotantoa varten myös lämpöpumput liittää hybridiratkaisuun.

Kirjoitukseni tarkoitus on ollut selventää myllyjen ja pienvoimaloiden tilannetta ja arvioida mahdollisuuksia kohteiden uudelleenkäynnistämiseen maaseudun uudeksi voimavaraksi. Tärkein asia on saada tieto kulkemaan maaseudulle, jossa käyttämättömät myllyt ja muut kohteet sijaitsevat, ja herättää niiden omistajien kiinnostus ottamaan tämä uusiutuva voimavara käyttöön.

Reiter kuva 4

Kiitokset

Kiitän tässä Euroopan pienvesivoimayhdistystä ja Ruotsin vesivoimayhdistystä hyvästä yhteistyöstä ja erityisesti Maa- ja vesitekniikan tuki ry:tä kiinnostuksesta hanketta kohtaan ja myönnetystä avustuksesta. Suuret kiitokset esitän myös vaimolleni Arja-Liisalle kirjoitukseni lukemisesta, korjaamisesta ja kommentoimisesta.

Lähteet

Ekholm, Matti 1993. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisu 126, Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallitus, Helsinki.

Energiateollisuus ry (ET). Vesivoimatilastotiedot v. 1989 lähtien, julkaisematon aineisto saatu kirjoittajan pyynnöstä vuosittain alkaen v. 2010.

Lähienergialiitto. Saatavissa: http://www.lahienergia.org/ [Viitattu 30.8.2016]

Pienvesivoimayhdistys. Saatavissa: http://pienvesivoimayhdistys.com/ [Viitattu 30.8.2016]

PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys ry 2005. Pienvesivoimakartoitus, Minivesivoimasektori <1MW. Dnro 58/804/2004. Kauppa- ja teollisuusministeriö, Helsinki.

Reiter, Peter 2008. Pienvesivoima ja padot. Esitys Tulva- ja patopäivässä 14.10.2008, Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Reiter, Peter & PR Vesisuunnittelu Oy 2009. Pienvesivoima-alan investointien kustannusselvitys. Motiva, Helsinki.

Reiter, Peter 2015a. Pienvesivoiman nykytilasta ja mahdollisuuksista lähienergiatuotannossa. Esitys Pienvesivoimayhdistyksen vuosikokousseminaarissa, 21.5.2015, Helsinki.

Reiter, Peter 2015b. Aineisto EU-IIE hankkeeseen IEE/11/957/S12.61638, 2012-2015, Pr Vesisuunnittelu Oy & Ruotsin vesivoimayhdistys, 1820 suomalaisen käyttämättömän myllyn, pienvesivoimalan ja padon kartoitustyö ja perusaineiston lataus MillsMap datapankkiin 31.5.2015. Saatavissa: http://54.245.112.104/index.php?page=/main.php [Viitattu 15.6.2015]

Reiter, Peter 2015c. EU:n IEE-Hankkeen RestorHydro Suomen osuuden täydentävä aineisto, vesistöparametrit sisältävä Excel-taulukko ja tutkimusraportti Maa ja vesitekniikan tuki ry:lle.

Vesihallitus 1980. Tiedotus 188, Koski-inventointi. Vesihallitus, Helsinki.

 

Aurinkosähkön mahdollisuudet maaseudulla

Jouni Haapaniemi
DI, Nuorempi tutkija, Lappeenrannan teknillinen yliopisto

Ville Tikka
DI, Nuorempi tutkija, Lappeenrannan teknillinen yliopisto

Juha Haakana
TkT, Tutkijatohtori, Lappeenrannan teknillinen yliopisto

Jukka Lassila
TkT, Tutkijaopettaja, Lappeenrannan teknillinen yliopisto 

Jarmo Partanen
Professori, Lappeenrannan teknillinen yliopisto

 

Klikkaa artikkeliin!

Klikkaa artikkeliin!

Ihmisten viimeaikaisen ympäristötietoisuuden lisääntymisen johdosta kiinnostus aurinkosähköjärjestelmiä kohtaan on lisääntynyt merkittävästi. Tämä on alkanut näkyä myös pohjoisilla-alueilla, kuten Suomessa. Arvioimme tässä artikkelissa aurinkosähkötuotannon potentiaalia suomalaisen maaseutuympäristön näkökulmasta. Vaikka auringosta saatavaa energiaa voidaan hyödyntää ja hyödynnetään eri muodoissa (aurinkosähkö, aurinkolämpö, vesivoima, tuulivoima, biopohjainen energia, aaltoenergia), keskitymme tässä artikkelissa aurinkosähkön hyödyntämismahdollisuuksiin Suomen maaseutualueilla. Tutkimus perustuu pääosin julkisiin, vapaasti saatavissa oleviin tietoaineistoihin, kuten karttamateriaaleista laskettuihin kattopinta-aloihin. Tutkimuksen tuloksena havaittiin, että maaseutuympäristö on aurinkosähköntuotannolle suotuisa ympäristö.

 

 

Puun energiakäytön julkinen ohjaus maaseudun sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta

Marjatta Hytönen

 

Klikkaa katsaukseen!

Klikkaa katsaukseen!

Suomessa on pitkä metsien monikäytön perinne. Viime vuosina metsien monikäyttöön perustuvat elinkeinot ovat monipuolistuneet ja vahvistuneet maaseudulla. Ministeriöiden ja maakuntahallintojen strategioissa mainittuja maaseutuoloihin sopivia pienimuotoisia metsäelinkeinoja ovat pitkään olleet puunjalostus, keräilytuotteiden hyödyntäminen ja metsien matkailukäyttö. Viime vuosina niiden rinnalle on tullut puun energiakäyttö.

Puun energiakäytön suuret linjat tunnetaan kansantalouden näkökulmasta hyvin. Myös pienimuotoista puun energiakäyttöä on tutkittu teknis-tuotannollisesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisia ja paikallistaloudellisia kysymyksiäkin on selvitetty (esim. Åkerman & Jänis 2005). Puuenergian tuotannon sosiaalista kestävyyttä on tarkasteltu ainakin kahdessa artikkelissa (Leskinen ym. 2006; Huttunen 2009). Tämä katsaus täydentää aiempaa yhteiskunnallista selvitystoimintaa päivittämällä puun energiakäytön nykytilaa, kuvaamalla lyhyesti julkisen hallinnon käyttämiä energiapolitiikan ohjauskeinoja ja tarkastelemalla sosiaalista kestävyyttä hyvinvointiteorian avulla.

Maaseutualueiden ja niiden yrityksien mahdollisuudet paikallisen hajautetun energiantuotannon liiketoimintaan

Ville Tuomi
KTT, Vaasan yliopisto, Levón-instituutti

Ari Haapanen
KTM, Vaasan yliopisto, Levón-instituutti

 

tuomi_haapanen

Klikkaa katsaukseen!

Hajautettu biotalous ja energiantuotanto nähdään monessa tutkimuksessa alue- ja paikallistason vaikutuksiltaan sekä erityisesti harvaan asuttujen ja maaseutualueiden elinvoimaisuuden kannalta merkityksellisenä.

Hajautetussa energiantuotannossa aluekehityksen näkökulmasta keskeistä on biotalouden jalostusarvon nostaminen ja maksimointi ennen materiaalien, jalosteiden tai tuotteiden kuljetusta suuremmille markkinoille. Oleellista on lisäksi alueiden omien ominaispiirteiden ja vahvuuksien huomiointi ja arvostaminen, yhteisen tulevaisuusvision ja -tavoitteen etsiminen, sekä toimijoiden avoin ja määrätietoinen yhteistyö näiden saavuttamiseksi.

Meidän tutkimuksessamme tavoitteena oli selvittää sekä välittää tietoa kansalliselle, alue- ja paikallistasolle siitä, millaisia mahdollisuuksia erityyppisillä maaseutualueilla ja niiden yrityksillä on paikallisen hajautetun energiantuotannon liiketoimintaan.

Maaseutuakatemiassa suunnattiin katse maaseudun energiseen tulevaisuuteen

Jari Lyytimäki, Suomen ympäristökeskus
Kati Pitkänen, Maaseutupolitiikan neuvosto, Ekosysteemipalvelut-verkosto
Hanna-Liisa Kangas, Suomen ympäristökeskus

 

Maaseutupolitiikan vuoden kärkitapahtuma Maaseutuakatemia järjestettiin 12.–13.4.2016 Porvoossa. Toista kertaa järjestetty akatemia kokosi Sannäsin kartanoon lähes 60 suomalaista vaikuttajaa ja asiantuntijaa politiikasta, kansalaisjärjestöistä, yrityksistä, mediasta, korkeakouluista, tutkimuslaitoksista ja hallinnosta. Akatemiassa kannustettiin osallistujia etsimään ennakkoluulottomasti ratkaisuja maaseudun ajankohtaisiin kysymyksiin – kravatit jätettiin naulaan ja työryhmiin jalkauduttiin villasukat jaloissa.

Akatemian viidessä työryhmässä pohdittiin monipuolisesti ajankohtaisia kysymyksiä maahanmuutosta älyliikenteeseen. Mitä julkisen palvelulupauksen määritteleminen tarkoittaa maaseudulle? Miten hyödynnämme maahanmuuttoa maaseudun kansainvälistyvässä elinkeinotoiminnassa ja uusien yritysten synnyttämisessä? Liikenteen älykkäitä ratkaisuja kehitetään, mutta onko niitä mietitty maaseudun näkökulmasta? Entä millainen voisi olla tulevaisuuden kumppanuusyhteiskunta?

Yksi työryhmistä keskittyi maaseudun mahdollisuuksiin biotalouden ja kestävän energianhuollon murroksen näkökulmasta. Työryhmää edelsi Suomen ympäristökeskuksen tutkijan Hanna-Liisa Kankaan asiantuntijapuheenvuoro. Kangas korosti, että suomalaisen maaseudun energiakysymykset ovat osa globaalia energiamurrosta. Kyse ei ole pelkästä puusta tai bioenergiasta.

Puupohjainen bioenergia on Suomen maaseudulle tärkeä kysymys. Muiden uusiutuvien energiamuotojen kehitystä ei silti kannata unohtaa. Uusiutuvan energian markkinoiden, etenkin aurinko- ja tuulivoiman kansainvälinen kasvu on todella nopeaa. Eri energiatuotantomuotojen kehitys avaa uusia mahdollisuuksia esimerkiksi energian tuotannon ja kulutuksen piikkejä tasoittavalle älyteknologialle, energian varastoinnille ja energiapalveluille. Avautumassa olevat energiamarkkinat tuovat uudenlaisia mahdollisuuksia myös suomalaiselle maaseudulle.

Työryhmässä suomalaisen maaseudun energiantuotannon mahdollisuuksiin eläydyttiin konkreettisten esimerkkien kautta: eteläsuomalaisen maitotilan sekä pienehkön energiatekniikkaa valmistavan ja myyvän yrityksen näkökulmista. Näiden esimerkkien kautta päästiin keskustelemaan energiamurroksen eri puolista: tuottajien ja kuluttajien muuttuvista rooleista, teknologian kehityksestä, osaamisen, markkinoinnin ja verkostoitumisen merkityksestä, investointimahdollisuuksista, sääntelyn kehittämisestä ja monista muista kysymyksistä.

Esteitä ylitettäväksi

Itse työryhmätyöskentely aloitettiin synkistelemällä. Keskustelussa rakennettiin yhteinen ymmärrys esteistä, jotka on ylitettävä energiamurroksen haasteiden kääntämiseksi suomalaisen maaseudun mahdollisuuksiksi. Esiin nousivat erityisesti taloudellisiin edellytyksiin, osaamiseen ja sääntelyyn liittyvät kysymykset. Nykytilanteessa ongelmalliseksi koettiin riittävän rahoituksen saaminen, taloudellinen kannattavuus ja kyky tehdä investointeja sekä mahdollisuudet löytää maksavia asiakkaita energiatuotteille. Kansallista energiapolitiikkaa moitittiin poukkoilevuudesta, jonka katsottiin vaikeuttavan pitkäjänteistä suunnittelua ja vähentävän halua energiainvestointeihin. Myös liian jäykän sääntelyn ja kahlitsevien tukien arvioitiin estävän toiminnan kehittämistä.

Osa maaseudun energia-alan yrittäjistä on löytänyt hyviä yhteistyökumppaneita, mutta yhteistyön puutetta pidettiin silti merkittävänä esteenä alan kehittymiselle. Toisistaan hyötyvät toimijat eivät läheskään aina löydä toisiaan tai pysty toimimaan hedelmällisellä tavalla yhdessä. Yhteistyön puute kärjistää osaamisen puutetta. Monimutkaisen energiateknologian, sääntelyn ja tukipolitiikan hahmottaminen ja hallinta on vaikeaa varsinkin, jos toimijat eivät saa käyttöönsä parasta mahdollista osaamista eivätkä pysty hyötymään muiden kokemuksista. Pohjimmiltaan kyse on luottamuksesta: innovaatioihin, investointeihin ja yhteistyöhön tarvitaan aitoa luottamusta eri toimijoiden välille. Yhteistyön puute näkyy myös siinä, että vaikka yksittäisiä energiaratkaisuja kehittäviä ”pellepelottomia” löytyy, parhaita ratkaisuja ei saada tehokkaasti tuotteistettua.

Energiakysymyksiin kohdistuu maaseudulla paljon huomiota, mutta energian moniulotteisuutta ei hahmoteta riittävän hyvin. Energiakysymykset jäävät irralleen muista ongelmista ja monihyötyiset ratkaisut jäävät toteuttamatta. Energiaratkaisujen talous- ja ympäristövaikutuksia nostetaan usein esiin, mutta yhteydet vaikkapa kiertotalouteen, digitalisaatioon tai maahanmuuttoon jäävät herkästi unohduksiin.

Energiajärjestelmien laaja muutosdynamiikka luo myös vaikeasti ylitettäviä esteitä. Energiajärjestelmät muuttuvat monilta osiltaan hitaasti, eikä parhaimpia ratkaisuja saada välttämättä käyttöön ennen kuin taustalla olevat rakenteet ovat muuttuneet riittävästi. Myös erilaiset paikalliset mittakaavat tulisi pitää mielessä. Paikallisesti bioenergia voi olla kestävä ratkaisu, mutta kansantalouden tasolla tilanne voi olla toinen. Bioraaka-aineiden saatavuuteen ja kestävään käyttöön liittyy rajoitteita, etenkin kun kilpailu puubiomassasta kiristyy.

Fokus visioon ja mahdollisuuksiin

Maukkaan lähiruokaillallisen ja hyvin nukutun yön jälkeen akatemian osallistujat suuntasivat katseet ratkaisuihin. Selväksi tuli, että yhden suuren läpimurron sijaan tarvitaan rivakkaa edistymistä monilla eri rintamilla.

Puupohjaisen bioenergian rinnalle tarvitaan laaja-alainen energiapaletti ja erilaisia biotuotteita. Biomassan saatavuudessa on suuria alueellisia eroja eikä koko maan kaikkea energiaa ei kannata yrittääkään tuottaa biomassasta. Puubiomassan tuotannon kestävyyttä on parannettava muun muassa turvaamalla vapaaehtoisuuteen perustuvan METSO-ohjelman rahoitus. Puu ja muu biomassa on saatava parhaiten lisäarvoa tuottavaan käyttöön: joissakin tapauksissa käyttö voi olla polttoa energiaksi, toisissa tapauksissa vaikkapa metsän tarjoamaa virkistystä.

Yhteistyö on kaiken avain. Yhtenä ratkaisuna työryhmässä nousi esiin yhteisöllinen energia, joka voi tarkoittaa esimerkiksi energiaomavaraisia kyliä, energiaosuuskuntia, yhteistyötä energiantuotannossa ja yhteisiä jakelukanavia. Ratkaisujen löytämiselle tärkeää on sosiaalisen pääoman synnyttäminen ja hyödyntäminen, aito sitoutuminen, yhdessä oppiminen ja oivallusten jakaminen. Tarvitaan aktiivisia edelläkävijöitä näyttämään mallia. Paikallinen media – niin perinteinen kuin sosiaalinenkin media – voi olla tärkeä tiedon välittäjä ja ihmisten rohkaisija. Kansallista ja kansainvälistä viestintää taas tarvitaan myönteisen imagon rakentamiseen. Hiilineutraalisuutta pitää uskaltaa rummuttaa rohkeasti, varsinkin jos tarkoituksena on kehittää ja kaupallistaa energiaan liittyviä palvelukonsepteja.

Tarvitaan laaja-alaista ajattelua ja perinteisten ajatusmallien päivittämistä. Energiakysymykset pitää kytkeä laajasti uudenlaisen kiertotalouden kehittämiseen, erilaiset aikajänteet ja paikalliset erityispiirteet huomioiden Samasta ratkaisusta on saatava monia hyötyjä. Esimerkiksi biokaasu ei ole vain energiaratkaisu – se on myös jätehuoltoa, ravinteiden kierrätystä, hajuhaittojen vähentämistä ja imagohyötyjä ihan mille tahansa tuotteelle tai palvelulle, jossa on hyödynnetty ympäristöystävällistä biokaasua.

Maaseutu on täynnä energiaa, jota voidaan hyödyntää nykyistä monipuolisemmin ja tehokkaammin. Hyvistä esimerkeistä pitää pystyä oppimaan ja monistamaan niitä tehokkaasti muidenkin käyttöön. Energia ymmärretään usein konkreettisena polttoaineena tai teknologiana. Nykytaloudessa suurin arvo luodaan kuitenkin palveluilla. Energiasta on tehtävä uudenlainen palvelu, jolla on myös kansainvälistä kysyntää. Tavoitteeksi on otettava toimijoiden ennakkoluuloton verkottuminen paikallisesti ja globaalisti.

Kohti uudenlaista energiavaurautta

Energiapäätöksiä perustellaan usein pelkällä rahalla, mutta raha ei ole aina paras motivoija – eikä pakko sen paremmin. Vapaaehtoisuus on valtava mahdollisuus, varsinkin silloin kun haetaan uusia ratkaisuja, innovaatioita ja innostusta. Uuden energiavaurauden luonti vaatii uudenlaista vapaaehtoisuutta korostavaa ajattelua. Keskitettyjen energiaratkaisujen toteuttamisessa hyvin toimiva alamaisajattelu pitää kyseenalaistaa ja tarvittaessa kääntää ylösalaisin. Toimijoiden mahdollisuuksia kokeilla ja etsiä ratkaisuja on lavennettava. Ylhäältä päin sanellut ratkaisut tuottavat maaseudulla useimmiten parhaimmillaankin vain väkinäistä toimintaa.

Ehkä kaikkein tärkeintä on, että ongelmien ja uhkien sijaan huomio kiinnitetään pitkän aikavälin myönteisiin tavoitteisiin. Kokonaisvaltaisten ja pitkäjänteisten tavoitteiden hahmottaminen ja energiapolitiikan hyvä ennakoitavuus auttaa kaikkia toimijoita. Kun visio on kirkas, on helpompi kehittää sääntelyä vision mukaiseksi.

Energisiä uutisia tulevaisuudesta

Työryhmä kokosi tuloksensa tulevaisuuskuvaksi vuodelle 2025. Jos energiamurros saadaan alkuun parhaalla mahdollisella tavalla, on Suomi jo vajaan kymmenen vuoden päästä yhteisöllisen energian kärkimaa, uusiutuva energia tuo maaseudulle uusia työpaikkoja ja osana energiamurrosta ihmisten muuttovirta kääntyy kohti maaseutukuntia.

Konkreettisena osoituksena uudenlaisesta energiatodellisuudesta voi olla vaikkapa se, että ”seiti on vaihtunut järki-särkeen, öljy biokaasuksi ja kiertotalous on poistanut tuontilannoitteiden tarpeen”. Maaseutu on saavuttanut täyden energiaomavaraisuuden ja samalla koko Suomen huoltovarmuus on maailman kärkeä. Elintarvikeketjut toimivat tiiviissä yhteistyössä energiaketjujen kanssa ja biotalous ja cleantech ovat nousseet Suomen tärkeimmiksi vientialoiksi.

Työryhmän visiossa paljon huomiota sai myös energian brändäys. Kotimainen energiaosaaminen pitää saada niin vankalle pohjalle, että se voidaan nostaa kansainvälisesti tunnustetuksi tuotteeksi samaan tapaan kuin koulutussektorin osaaminen 2000-luvun alun PISA-vertailujen avulla. Jos tällaista tavoitetta pidetään epärealistisena, tähtäin on todennäköisesti aivan liian matalalla.

Maaseutuakatemian järjestelyistä vastasi Maaseutupolitiikan neuvosto (ent. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä). Akatemian verkkosivut: http://www.maaseutuakatemia.fi/

Maaseudulla on energiaa

Salla Rantala
Suvi Huttunen
Ville Tuomi

 

Kädessäsi pitelemäsi Maaseudun Uusi Aika lehden numero 2/2016 on maaseudun kestävään energiahuoltoon keskittyvä teemanumero. Numeron taustalla on vuoden 2015 maaseutututkijatapaamisessa pidetty työryhmä, jossa tarkasteltiin hajautetun uusiutuvan energiantuotannon muutoksia ja mahdollisuuksia maaseudulla. Teemanumerossa julkaistaan myös avoimen kirjoituskutsun kautta saatuja kirjoituksia.

Maaseudun uusiutuva energiantuotanto on ollut keskeinen teema Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR; nyk. Maaseutupolitiikan neuvosto) Ekosysteemipalvelut-verkoston vuosien 2014–2016 toiminnassa. Verkoston tarkoituksena on ollut tuoda yhteen asiantuntijatietoa ja toimijoiden kokemuksia keskeisistä hajautetun energiantuotannon haasteista sekä herättää keskustelua toimenpiteistä, joilla parannetaan pienten tuotantoyksiköiden toimintaedellytyksiä ja kannattavuutta. Nykyinen teemanumero on osa tätä kokonaisuutta. Asiantuntijoiden ja toimijoiden, kuten maaseudun pienenergiayrittäjien, lisäksi keskusteluun on saatu mukaan myös päättäjiä kunnalliselta valtakunnalliselle tasolle seminaarien, opintoretkien ja face-to-face-tapaamisten kautta. Esimerkiksi huhtikuisessa Maaseutuakatemia-tapahtumassa energia-asioista keskusteltiin vilkkaasti. Kooste keskusteluista ja niiden johtopäätöksistä löytyy Jari Lyytimäen ym. kirjoituksena Kohtaamisia-palstalta.

Lehden kirjoituksissa tarkastellaan monipuolisesti erilaisia uusiutuvan energiantuotannon muotoja. Aurinkoenergia, vesivoima ja bioenergia sekä puuenergiana että biokaasuna ovat kukin saaneet oman kirjoituksensa erilaisista näkökulmista. Lisäksi Ville Tuomen ja kumppaneiden katsauksessa tarkastellaan yleisemmin hajautetun energiantuotannon liiketoimintamahdollisuuksia maaseutualueilla.

Kirjoituksista käy hyvin ilmi, kuinka maaseudulta löytyy energiaa, tekniset ratkaisut ovat pitkälti olemassa ja uusiutuvaa energiantuotantoa on pyritty edistämään monella tasolla. Kuitenkaan monet esimerkiksi Marjatta Hytösen puuenergiaa käsittelevässä katsauksessaan luettelemista ohjauskeinoista eivät toimi erityisen hyvin nimenomaan maaseudun tai hajautetun energiantuotannon kannalta. Ohjauskeinot on usein suunniteltu vallitsevaan järjestelmään istuviksi ja vakiintuneita toimijoita tukeviksi, jolloin niiden muutosvaikutus jää helposti pieneksi. Kuitenkin on selvää, että maaseudun energiaa ei kannata jättää vain muualla hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi.

Tähän haasteeseen ovat aktiivisesti vastanneet monet maaseudun toimijat. Energian lisäksi maaseudulta löytyy myös paljon energisiä ihmisiä toteuttamaan ennakkoluulottomasti uusiutuvan energian tuotantoon liittyviä visioitaan. Omalla toiminnallaan he ovat osaltaan onnistuneet horjuttamaan Suomessa pitkälti yhä vallitsevaa keskitetyn energiantuotannon järjestelmää. Toisaalta maaseudun energiamurros ei leviä pelkästään pellepelottomien varassa.

Tulevaisuudessa olisi tärkeää nähdä energiantuotantoa pidemmälle siihen, kuinka energiantuotanto kytkeytyy useisiin muihin toimialoihin ollen osa biotaloutta ja kiertotaloutta. Tämä vaatii ennakkoluulotonta yhteistyötä yli vakiintuneiden toimialojen, kaupunkialueiden ja maaseudun ja paikallisen ja globaalin tason. Maaseutuakatemiassa nousi esiin energian näkeminen yhä enemmän palveluna ja tähän liittyvät brändäyksen mahdollisuudet sekä maaseudun aktiivisesti mukaan ottama energiantuotannon visio, jonka varaan ohjauskeinoja voisi pitkäjänteisesti kehittää.

Teemanumero tarjoaa osaltaan ponnahduslaudan maaseudun uusiutuvan energian tuotannon eteenpäin viemiselle. Tällä voi olla suuria vaikutuksia maaseutualueiden talouteen. On kaikkien alueen ihmisten etu, jos alueella tuotetaan itse nykyistä enemmän energiaa, sitä ostetaan vähemmän ulkopuolelta ja raha kiertää alueella eikä valu sieltä pois. Miksi jättää uusiutuvan energian resursseja käyttämättä, jos niitä on ja siitä on alueelle ja sen ihmisille hyötyä?