Kategoria /Pääkirjoitukset

MUA-lehti

Keskusteluja Maaseudun uusi aika -lehden tulevaisuudesta

Kaisu Kumpulainen

Maaseudun uusi aika -yhdistyksen hallitus ja tuleva päätoimittaja Torsti Hyyryläinen kokoontuivat syyskokouksen yhteydessä Mikkelissä pohtimaan lehden tulevaisuutta ja mahdollisia kehittämisen painopisteitä. Aiempina vuosina keskustelua lehden kehittämisestä ovat hallinneet yhtäältä huoli lehden rahoituksen jatkumisesta ja toisaalta pohdinnat painetun lehden tulevaisuudesta. Nyt hallituksessa halutaan virittää keskustelua uudelle tasolle.

MUA ry:n hallitus valitsi uudeksi päätoimittajaksi Torsti Hyyryläisen (toisena vasemmalla). Hän on toiminut tehtävässä aiemminkin, vuosina 1998–2000.

Jäsenistössä on ilmennyt välillä huolta lehden numeroiden laihtumisesta ja vertaisarvioitujen artikkelien niukkuudesta verrattuna lehden alkuaikoihin. Vaikka lehden tieteellinen taso on säilynyt, kirjoittajien houkuttelemiseksi joudutaan tekemään yhä enemmän työtä. Tämä ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista. Tilannehan on samanlainen monessa muussa kansallisessa ja kansainvälisessäkin tiedejulkaisussa. Koska kilpailu kirjoittajista on kova, pitää lehden kehittämisen tavoitteet olla myös kunnianhimoisia.

Tulevaisuus ja digitalisaation tuoma nopea muutos haastavat myös tieteellisiä julkaisuja miettimään uudelleen esimerkiksi viestintää, markkinointia ja uusia julkaisemisen tapoja.

Lehden lukijakunnan laajentuminen erityisesti tieteen kentällä paranee ensi vuonna, kun siirrymme Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallinnoiman Journal.fi -sivuston alle. Sivustolla on tällä hetkellä 75 kotimaista tieteellistä julkaisua. Sieltä meidät löytävät toivottavasti myös ne tutkijat, jotka eivät ole ennen olleet lehdestämme tietoisia.

Koska Maaseudun uusi aika -lehti on ainoa kotimainen maaseutututkimukseen keskittyvä tiedejulkaisu, pitää maaseutututkijoiden yhteisön seurata aikaansa ja varmistaa, että lehden sisältö heijastaa aikansa tärkeitä maaseutututkimuksen teemoja ja tutkimusaloja. Toki historian tuntemuskin on tärkeää ja erityisesti maaseudun kehittämisen näkökulmasta myös vahva tulevaisuusorientaatio. Yhdistyksen hallitus ja Torsti Hyyryläinen uutena päätoimittajana aikovatkin tehdä kyselyn jäsenistölle ja kartoittaa, mitkä ovat ne ajankohtaiset ilmiöt, joihin maaseutututkimuksen halutaan pureutuvan. Tulosten pohjalta tehdään lehdelle kolmivuotissuunnitelma. Hyyryläinen haluaa viestittää, että olivatpa yksittäiset teemat tai painotukset mitä hyvänsä, on selvää, että maaseudun rooli osana kestävää kehitystä on se laaja tavoite, jota myös lehden toiminnalla pyritään edistämään.

MUA-lehti

Kuntatalous ja kaamosaika

Antti Puupponen

Olemme eläneet vuoden pimeintä ajanjaksoa. Valon puute väsyttää ja monet saattavat kärsiä kaamosmasennuksesta. Loppuvuoden uutisointia seuratessa on voinut huomata, että myös monissa kunnissa on eletty hämärää ja raskasta aikaa. Eri puolilta Suomea on kuulunut huolestuneita puheenvuoroja kuntatalouden tilasta. Syksyn aikana useat kunnat ovatkin joutuneet korottamaan veroprosenttejaan, monissa on myös käynnistelty yt-neuvotteluja. Kuntatalouden ongelmien syinä pidetään ainakin pitkittynyttä ja yhä toteutumatonta sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta sekä uudistuneen tulorekisterin ongelmia, jonka myötä kuntien verotulot ovat viivästyneet. (HS 18.10. 2019). Tilannetta on luonnehdittu jopa historiallisen surkeaksi.

Mitä siis lääkkeeksi? Esimerkiksi pohjoiskarjalaisen Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvonen on todennut blogissaan, että kuntien ongelmien juurisyyt ratkaistaan eduskunnasta käsin: kunnat eivät pysty ottamaan enempää lakisääteisiä tehtäviä ja tarvitsevat valtionosuutensa (Hirvonen 2019). Samoin Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen on väläytellyt ajatusta, että kaikilla kunnilla ei voisi jatkossa olla enää kaikkia samoja tehtäviä. Joidenkin kuntien resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Vaikka ehdotus on perusteltu, se voisi kuitenkin johtaa myös perustuslaillisiin ongelmiin esimerkiksi kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta (HS 12.9.2019).

Markus Hirvosen johtama Juuka on perinteinen maaseutumainen kunta. Erityinen huoli monien maaseutukuntien tilasta onkin ollut tiedossa jo pitkään. Niiden osalta ongelma on myös kehittynyt pitkän ajan kuluessa, ja se on varsin monimuotoinen. Aihetta on sivuttu vuosien varrella Maaseudun uusi aika -lehdessä. Ilmiön voinee yhtäältä liittää jo 1990-luvulta alkaneeseen politiikkaan, jossa on tavoiteltu yhä suurempia kuntia (ks. Katajamäki 2018, 129). Toisaalta jo lähes kymmenen vuotta sitten on uumoiltu keskittymiskehityksen heikentävän maaseutualueiden todellisia kehittymismahdollisuuksia (esim. Anttiroiko ym. 2010, 5-6). Tuomas Kuhmonen ja Irene Kuhmonen (2014, 18) ovatkin osuvasti huomauttaneet, että maaseudun kehittämisessä kaikkien poliittisten tasojen ja johtamisjärjestelmien tulisi edetä samansuuntaisesti, sillä ristiriitaiset toimenpiteet heikentävät politiikkatoimien vaikuttavuutta. Joka tapauksessa tehdylle politiikalle olisi toisenlaisiakin mahdollisuuksia. Maaseudun uusi aika -lehdessä on paljon puhuttu esimerkiksi paikallisuuden, paikkaperustaisuuden, paikkojen moninaisuuden ja edellytyksiä luovan politiikan puolesta (ks. esim. Katajamäki 2013; Vepsäläinen 2014; Riukulehto 2015).

Kunnat hakevat myös yrittäjyydestä ja uusista yrityksistä elinvoimatekijää, vaihtelevin tuloksin. Samalla myös yrittäjyyttä voidaan tarkastella paikkaperustaisesti. Paikkaperustaisen kehittämisen käsitteellä tarkoitetaan paikallisten resurssien, toimintamahdollisuuksien ja voimavarojen hyödyntämistä sekä toisaalta myös esteiden huomioimista (Lehtonen 2015; Luoto & Virkkala 2017). Siihen liittyy yhteinen, tavoitteellinen ja omaehtoinen tekeminen, joka liittyy paitsi paikkaan myös sen ulkopuolisiin toimijoihin, jotka ovat mukana kehittämisessä kumppanuuksien ja verkostojen kautta (Luoto 2013; Luoto & Virkkala 2017). Tässä numerossa osallistutaan tähän keskusteluun. Lehdessä on tällä kertaa yksi vertaisarvioitu artikkeli, jonka kirjoittajat Päivi Kujala, Ilkka Luoto ja Seija Virkkala tarkastelevat paikkaperustaista kehittämistä juuri yrittäjyyden edistämisen näkökulmasta. Kirjoittajien mukaan enemmän paikkaperustaisuuteen pohjautuva hallinto voisi edistää esimerkiksi yritystukien tarkoituksenmukaisempaa kohdistumista ja tehokkuutta. Sitä kautta tuilla olisi epäilemättä myös vaikutuksia monen maaseutukunnan elinvoimaan.

Myös Maija Halosen aiemmin tänä syksynä hyväksytty väitöskirja sivusi aihetta, ja väitöksen lektio on mukana tässä numerossa. Halosen mukaan suuret yhteiskunnalliset ja talouden muutokset ovat vaatineet syrjäseutujen alueilta jatkuvaa uudistumiskykyä. Halosen mukaan alueiden ulkoinen muutospaine saa aikaan entistä enemmän muutospainetta myös sisäisissä tekijöissä. Samantapainen mekanismi on helppo tunnistaa myös ajankohtaisesta kuntakeskustelusta.

Elokuun maaseutututkijatapaamisessa palkittiin vuoden maaseutugraduna Nelli Eerikäisen gradu-tutkielma, joka niin ikään käsitteli paikkaperustaista kehittämistä. Juttu Eerikäisen gradusta on myös mukana tässä numerossa.

Lehti sisältää myös Pekka Salmen ja Kenneth Nordbergin katsauksen, joka käsittelee rannikkoseutujen kalastuselinkeinon asemaa yhteiskunnallisissa muutospaineissa ja erityisesti siihen liittyvää merimetsokiistaa. Lisäksi lehdessä on kirja-arvio Elina Hiltusen teoksesta Tulossa huomenna – Miten megatrendit muokkaavat tulevaisuuttamme. Mukana on myös kaksi raporttia ajankohtaisista tapahtumista: Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran syyskollokvion ruokapolitiikan työryhmästä ja Maaseudun uusi aika -yhdistyksen syyskokouksesta.

Maaseutututkimuksessa tehdään siis työtä, jolle on selkeää tarvetta, kun halutaan edistää kuntien tilannetta ja maaseudun elinvoimaa, ainakin pitkällä aikavälillä. Ongelmat ovat kuitenkin nyt ilmeisen akuutteja, ja nopeita ratkaisuja on vaikea löytää. Hankaluus lienee myös siinä, että ratkaisut ovat joka kunnan kohdalla yksilöllisiä, eikä oikeaa toimintamallia voi suoraan jäljitellä joltain toiselta kunnalta. Kuntien onkin löydettävä juuri se itselle sopiva tapa toimia, paikkaperustaisesti. Nyt käsillä olevilla pimeimmillä hetkillä tulevaisuus tietysti pelottaa ja ratkaisuja on vaikea nähdä selkeästi.

Asia on helppo tunnistaa myös yksilötasolla tehtävistä valinnoista. Edesmennyt kirjailija ja sosiaalietiikan asiantuntija Martti Lindqvist (1995, 201) onkin osuvasti todennut:

Vuosikierrossa valon ja pimeyden raja on koskettava kohta, koska siinä toivo ja epätoivo, elämä ja kuolema, hipaisevat toisiaan. Saman mielikuvan voi tavoittaa tähän vuodenaikaan myös joka päivä aamuhämärän hitaasti valjetessa tai alkuillan salaperäisessä sinisessä hetkessä. Siinä kohdassa luontokin ikään kuin pidättelee henkeään.

Ainakin itse havaitsen tämän tietynlaisen vuodenaikaan liittyvän odotuksen tunteen. Odotus – jonka toteutumisesta ei etukäteen tiedä – saattaa johtaa joko yhä synkempään pimeyteen tai sitten kohti valoisampia hetkiä. Lapsillehan se tarkoittaa tähän aikaan usein joulun odotusta. Kuntatalouden kannalta monet toivovat nyt myös jonkinlaista joululahjaa – tai ainakin parempaa seuraavaa vuotta. Silti siinäkin piilee pettymyksen mahdollisuus, vaikka kunnan tulevan vuoden talousarviotyötä olisi tehty miten huolellisesti.

Joka tapauksessa raskaan ja pimeän syksyn jälkeen lähes kaikki toivovat valoisampia aikoja muutenkin. Joulukuun 22. päivän jälkeen päivä alkaakin jälleen pitenemään. Ainakin valon määrä kasvaa, se on varmaa. Sitä kohti siis.

Päätoimittajan kauteni päättyy vuoden lopussa, ja tämä jää viimeiseksi toimittamakseni numeroksi, ainakin toistaiseksi. Yhdistyksen hallituksen kanssa sovittiin alkuvuodesta 2018, että toimitan lehteä vuoden 2019 loppuun, joten mielsin toimenkuvani alun perinkin eräänlaiseksi siirtymäkauden päätoimittajaksi. Maaseudun uusi aika -lehti on avannut itselleni monia uusia näkökulmia maaseutututkimukseen ja maaseudun kehittämiseen. Parasta on kuitenkin ihmiset, joiden kanssa lehteä tehdään: tärkeänä apuna ovat olleet toimitussihteeri Petja Kauppi, yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Kaisu Kumpulainen sekä muu hallituksen väki, juttujen kirjoittajat, arvioitsijat, toimitusneuvosto ja monet muut yhteistyökumppanit. Kiitos kaikille antoisasta vajaasta kahdesta vuodesta.

Samalla toivotan tervetulleeksi seuraavan päätoimittajan, tutkimusjohtaja, HT Torsti Hyyryläisen Helsingin yliopiston Ruralia-instituutista. Uusi päätoimittaja ei kuitenkaan varsinaisesti esittelyjä kaipaa: Hyyryläinen on pitkän linjan maaseutututkija ja toiminut lehden päätoimittajana aiemminkin, vuosina 1998-2000. Hänellä on myös hienoja uusia ideoita lehden kehittämiseksi, joita Kaisu Kumpulainen avaa yhdistyksen syyskokouksesta kirjoittamansa jutun yhteydessä.

Toivotan lehden lukijoille rauhallista joulua sekä hyvää ja valoisaa uutta vuotta 2020.

Kirjallisuus

Anttiroiko, Ari-Veikko, Kallio, Olavi, Siitonen, Pentti & Valkama, Pekka 2010. Maaseutukunnat osaamiskeskittymien innovatiivisina kehittäjinä. Maaseudun uusi aika 18 (2), 5-20.

HS 2019. Helsingin Sanomat: Kuntien tehtävien eriyttämistä on syytä selvittää, mutta se ei tarjoa pikaratkaisua ajankohtaisiin ongelmiin https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000006236519.html (Viitattu 29.11.2019)

HS 2019. Helsingin Sanomat: Kuntien tiukka taloustilanne johti yt-neuvotteluiden sumaan kunnissa ja kuntayhtymissä: Irtisanomisten lisäksi edessä on laajoja lomautuksia. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006277686.html (Viitattu 29.11.2019)

Hirvonen, Markus 2019. Onko Rahhoo vai ei? Blogi-kirjoitus. https://www.juuka.fi/kunnanjohtajan-blogi/?blog=showComment&messageID=67 (Viitattu 29.11.2019).

Katajamäki, Hannu 2013. Kuntauudistus ja lähidemokratia. Maaseudun uusi aika 21 (2–3), 104–111.

Katajamäki, Hannu 2018. Maaseutututkijan tie. Maaseudun uusi aika 26 (2-3), 121–132.

Kuhmonen, Tuomas & Kuhmonen, Irene 2015. Maaseutualueiden vaihtoehtoiset tulevaisuudet. Maaseudun uusi aika 23 (2), 5–23.

Lehtonen, Olli 2015. Paikkaperustaisen aluekehittämisen indeksi. Askelia kohti erilaistavaa aluekehittämistä. Yhteiskuntapolitiikka 80 (1), 19-34.

Lindqvist, Martti 1995. Mieli vai tarkoitus. Otava, Helsinki.

Luoto, Ilkka 2013. Paikan henki ja paikkaperustainen ajattelu. Teoksessa Luoto, Ilkka, Katajamäki, Hannu ja Lundström, Niklas (toim.) Oppiva alue, menestyvä alue: juhlakirja professori Seija Virkkalan 60-vuotispäiväksi. Vaasan yliopisto, Acta Wasaensia 275, Aluetiede 12, 81–91.

Luoto, Ilkka & Virkkala, Seija 2017. Paikkaperustainen aluekehittäminen strategisena ohjenuorana. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, TEM raportteja 2/2017. Työ- ja elinkeinoministeriö, Yritys- ja alueosasto.

Riukulehto, Sulevi 2015. Taakasta voimavaraksi. Vanhat rakennukset ovat maaseudun vetovoimatekijä. Maaseudun uusi aika 23 (3), 3–4.

Vepsäläinen, Mia 2014. Paikallisuus maaseutupolitiikan ja maaseudun kehittämisen voimavarana. Maaseudun uusi aika 22 (3), 3–4.

MUA-lehti

Punaisia tupia, perunamaita ja heijastuksia uudesta ajasta

Antti Puupponen

”Ei ole punaista tupaa eikä perunamaata, jonne yhdessä me tietä löydettäis milloinkaan. Ei ole niemen notkoo eikä saarelmaa, kun me eksyneinä pyöritään tätä ympyrää vaan.”

Näin riimitteli Sir Elwoodin Hiljaiset Värit kappaleessaan Perunamaa vuonna 1997. Laulu palautui mieleeni, kun silmäilin loppukesästä Ylen julkaisemaa artikkelia ”Maaseudulla on kahdet kasvot”. Artikkeli pohjautuu valokuvaaja Pasi Takkusen ottamiin kuviin autioituvasta maaseudusta ja niiden ohella toimittaja Elina Kaakisen melko niukkaan tekstiin. Yhdessä kuvasarjaan sisältyvässä kuvassa on punainen ränsistynyt talo. Kaakinen kirjoittaa laulun tapaan: ”Löydämme punaisen tuvan. Perunamaata täällä ei ole kuokittu aikoihin.” (YLE 2019.)

Hyvin hoidettu punainen tupa on juurtunut ideaaliseksi kuvaksi maaseudusta. Se kertoo entisajan tyypillisestä asumismuodosta. Samalla trendikkäät sisustuslehdet esittelevät edelleen kauniiksi laitettuja maaseudun taloja ja mökkejä. Yhtä aikaa on olemassa kuitenkin toinen puoli: ei tarvitse liikkua maaseudulla pitkään, kun näkee Ylen jutussaan kuvaamia huonokuntoisia taloja ja autioutuvia kylänraitteja. Mielikuvien ja todellisuuden välille muodostuu näin vahva kontrasti.

Maaseudun autioitumisen estämiseksi ja maalla asumisen oikeutukseksi esitetty erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja kauan, onhan talojen tyhjenemistäkin tapahtunut jo 1960-luvulta alkaen (esim. Kuisma 2013). Tutkijat ovat olleet siis vähintään yhtä valveutuneita kuin 1990-luvun lopun lauluntekijät. Paljon on puhuttu muun muassa maaseutumatkailusta, metsien käytöstä, biotaloudesta, etätyöstä, maatilojen monialaisuudesta, lähiruoasta ja maaseudun uusista merkityksistä. Näistä kaikista on haettu sysäystä maaseudun elinvoimalle, ja osin on onnistuttukin. Näiden sektorien erilaisista kasvupotentiaaleista on julkaistu vuosien varrella kattavasti myös Maaseudun uusi aika-lehdessä (ks. esim. Sivonen 2013; Lehtonen & Okkonen 2016; Tuomi & Haapanen 2016).

Monipaikkaisuus, johon monen maaseutututkijan kiinnostus on kohdistunut viime aikoina, voisi olla merkki toisenlaisestakin kehityssuunnasta. Tässä numerossa Olli Lehtonen, Toivo Muilu ja Hilkka Vihinen tarkastelevat monipaikkaisuutta maaseudun terveyspalvelujen mahdollistajana. Kirjoittajat tiivistävät monipaikkaisuuden idean olevan siinä, että ihmisellä on käytössään useampi kuin yksi oleskelu- tai asuinpaikka. He liittävät monipaikkaisuuden etenkin vapaa-ajan asumiseen. Vapaa-ajan asuminen tekeekin monen maaseutupaikkakunnan elämänmenoon kausittaista vaihtelua. Esimerkiksi Etelä-Savon Puumalassa asuu vakituisesti 2200 asukasta, mutta vapaa-ajan asukkaiden arvellaan kolminkertaistavan määrän, ja kunnassa onkin peräti 3700 vapaa-ajan asuntoa (HS 2019).

Tuomo Takala, Teppo Hujala, Eeva-Liisa Repo, Jukka Tikkanen ja Raili Hokajärvi puolestaan tarkastelevat artikkelissaan biotalouden mahdollisuuksia maatilayritysten kannalta. Kirjoittajat arvelevat biotalouden avaavan uusia liiketoimintamahdollisuuksia maatilayrityksille. Samalla yritykset tarvitsevat kuitenkin uudenlaista päätöksenteon ja johtamisen tukea. Tämäkin on tärkeää, sillä menestyvät maatilayritykset ylläpitävät monin tavoin myös maaseudun rakennuksia ja infrastruktuuria, nykyajan punaisia tupia ja perunamaita.

Vilja Varho ja Kari Jokinen pohtivat katsauksessaan puutarha-alan näkymiä. He pitävät alan kannattavuutta edellytyksenä kotimaisen puutarhatuotannon elinvoimaisuudelle. Kehittyvillä puutarha-alan yrityksillä on usein merkitystä myös alueen kehittymisen kannalta, samaan tapaan kuin millä tahansa maaseutuyrittäjyydellä. Lisäksi muuttuva ympäristö ja ilmasto saattavat edelleen muokata puutarha-alaa ja samalla sitä, mitä suomalaiset kasvattavat tulevaisuuden perunamaillaan.

Uuden ajan heijastumat

Maaseudun uusi aika -yhdistys ja -lehti ovat olleet keskeisiä foorumeita, joissa on monen muun aiheen ohella pohdittu myös maaseudun tyhjenemisen ongelmia. Viime vuonna vietettiin kansallisen maaseutupolitiikan 30-vuotisjuhlia. Tänä vuonna tulee kuluneeksi puolestaan 20 vuotta Maaseudun uusi aika-yhdistyksen perustamisesta. Tässä numerossa avataan yhdistyksen perustamisvaiheita ja käänteitä vuosien varrelta kahden perustajajäsenen ajatusten kautta. Lehden päätoimittajana ja yhdistyksen puheenjohtajana toiminut Torsti Hyyryläinen kertoo puheenvuorossaan, kuinka yhdistyksen tarkoituksena on ollut nimenomaan maaseutututkimuksen edistäminen ja maaseudun kehittämistä koskevan keskustelun ylläpitäminen. Pasi Saukkonen on haastatellut toista yhdistyksen pitkäaikaista puheenjohtajaa Tuija Monosta, joka näkee MUA:lla olevan merkitystä myös maaseutuun liittyvän asiantuntemuksen arvostamisen nostamisessa. Lisäksi Mononen huomauttaa osuvasti, liittyen monipaikkaisuuteenkin, että ”lomakautena kaikki matkustavat maaseudulle – ehkäpä edes ajattelematta siirtyvänsä maaseutu-nimiselle alueelle.”

Maaseudun tyhjeneminen ei olekaan mitenkään yksiselitteinen ilmiö. Siinä on useita kerrostumia ja vastakkaisuuksiakin: esimerkiksi moni muuttaja saattaa kaivata kuitenkin takaisin maaseudulle. Voidaankin ajatella, että maaseutu pitää sisällään piilossa olevaa ja peiteltyä merkityspotentiaalia, kuten Ilkka Luoto (2018, 83) on asiaa kuvannut. Samaan tapaan Sir Elwoodin Hiljaisten värien Perunamaa on tietysti monimerkityksellinen kappale. Pop-lyriikoiden perinteitä noudattaen sen voi nähdä kuvaavan ennemmin myös jännitteistä ihmissuhdetta kuin tyhjeneviä punaisia tupia. Ehkä kyse on molemmista samanaikaisesti. Joka tapauksessa sanoituksen pohjavireestä tunnistaa tietyn melankolian ja ahdistuneisuuden, jota saattaa kokea myös katsellessaan autioituvia taloja ja kyläkeskuksia. Helposti ajattelee laulun tapaan, että yhteiskunta on jotenkin kollektiivisesti eksyksissä.

Luin kesän aikana Aki Ollikaisen viime vuonna ilmestyneen romaanin Pastoraali. Teos on saanut aiemmin kiittäviä arvioita. Ollikainenkin kuvaa Pastoraalissa maaseudun tyhjenemistä ja tietyllä tavalla katoamassa olevaa aikaa. Teemasta kiinnostuneena kirjoitin tämän numeron loppuun vielä oman arvioni teoksesta. Maaseutu on tutkimuskohteena viehättävä juuri siksi, että Ollikaisen ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien tapaan monet muutkin taiteen ja kulttuurin edustajat tekevät siitä jatkuvasti omia kuvauksiaan. Parhaimmillaan nämä kuvaukset ruokkivat toinen toisiaan. Maaseudun uusi aika -yhdistyksen vahvuus on puolestaan koko historiansa aikana ollut juuri siinä, että se kokoaa yhteen erilaisia maaseudusta kiinnostuneita toimijoita. Uskallankin väittää, että vielä koittaa lisää uusia aikoja, joissa maaseudun punaiset tuvat ja perunamaat nousevat jälleen arvoonsa, muutenkin kuin mielikuvissa. Yhdistys toimijaverkostoineen on tehnyt tässä hyvää työtä.

Maaseutututkimus tavoittaa parhaimmillaan ajassa kiinni olevia heijastuksia maaseudusta ja sen todellisuudesta. Ne voivat lyhyitä hetkiä, yksittäisiä tapahtumia ja ilmiöitä, mutta niistä voi lähteä muodostumaan jokin suurempi kehityskulku. Siksi niitä on katseltava tarkkuudella myös tulevaisuudessa. Tällöin punaiset tuvat ja perunamaatkin saavat erilaisia – ehkä myös uusia – sävyjä, katsojasta riippuen. Toivotan yhdistykselle onnea kuluneesta 20 vuodesta ja menestystä jatkossakin lainaamalla katkelman Ollikaisen Pastoraalista (s. 18–19):

”Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdotonta sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma. Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jälkeensä jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankannen kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät järven pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan.”

Lähteet

Helsingin Sanomat 2019. Muuttolinnut. Julkaistu 30.6.2019. [Viitattu 14.8.2019]

Lehtonen, Olli & Okkonen, Lasse 2016. Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa – esimerkkinä Pielisen Karjala. Maaseudun uusi aika 24 (1), 21–40.

Luoto, Ilkka 2018. Paradokseista kohti maaseudun laajennettua merkitystodellisuutta. Maaseudun uusi aika 26 (2–3), 79–91.

Kuisma, Juha 2013. Maaseudulla asumisen oikeutus. Maaseudun uusi aika 21 (2–3), 62–71.

Ollikainen, Aki 2018. Pastoraali. Siltala, Helsinki.

Sivonen, Seppo 2013. GEOPARK – uusi mahdollisuus maaseudun luonto- ja kulttuurimatkailun kehittämiseen. Maaseudun uusi aika 21 (1), 44–50.

Tuomi, Ville & Haapanen, Ari 2016. Maaseutualueiden ja niiden yrityksien mahdollisuudet paikallisen hajautetun energiantuotannon liiketoimintaan. Maaseudun uusi aika 24 (2), 41–57.

YLE 2019. Maaseudulla on kahdet kasvot. Julkaistu 1.8.2019. [Viitattu 14.8.2019]

MUA-lehti

Maaseudun uudet vaatteet ja aatteet?

Erottautuminen, visuaalisuus ja uudet vaatteet

Antti Puupponen

H.C. Andersenin tunnetussa sadussa vuodelta 1837 kerrotaan keisarista, jolle palkataan räätälit tekemään vaatteita. Räätälit ovat tekevinään vaatteet, mutta tosiasiassa eivät tee mitään. He saavat koko hovin, kansan ja keisarin itsensäkin uskomaan, että vain harvat ja valitut kykenevät näkemään vaatteet, vaikka keisarilla ei ole päällään mitään. Lopulta lapsi ihmettelee vaatteetonta keisaria. Satu on ajaton, ja sitä on käytetty monesti vertauskuvana ihmisten turhamaisuudesta, hyväuskoisuudesta, laumakäyttäytymisestä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta.

Satu voi tulla mieleen myös monesta tämän päivän maaseudun ja aluekehittämisen ilmiöstä. Otollista maaperää sadun teemalle näyttää olevan esimerkiksi alueiden ja kuntien pyrkimys erottautumiseen. Kysymyshän on pohjimmiltaan kunta- ja aluemarkkinoinnista, joka on viime vuosina saanut uudenlaisiakin ilmenemismuotoja. Alueiden on kyettävä erottautumaan ennen kaikkea siksi, että ne herättäisivät kiinnostusta uusissa asukkaissa ja yrityksissä. Tavoitteena on näin vahvistaa aluetaloutta ja luoda alueelle elinvoimaa. Osa kriittisistä tutkijoista näkee ilmiön sisältävän uusliberalistista talousajattelua ja managerialismia, ja näiden tunkeutumista kaikille yhteiskunnan alueille (mm. Pyykkönen 2014, 50–54). Yhtä kaikki nykyisessä talousjärjestelmässä alueet ja kunnat ovat miltei pakotettuja menemään mukaan tällaisen kilpailuun (esim. Zimmerbauer 2007). Uudet viestintämuodot ja sosiaalinen media edelleen ruokkivat ja vahvistavat erilaisia erottautumispyrkimyksiä.

Kuntien ja alueiden erottautuminen on johtanut toisinaan myös sellaisiin mediailmiöihin, jotka eivät ole olleet tarkoituksenmukaisia tai tavoiteltuja. Esimerkiksi iltapäivälehdet ja muut mediat uutisoivat mielellään kunnista, jotka strategiatyössään käyttävät kalliita konsultteja, mutta saavat vastineeksi vain muutaman sanan mittaisen sloganin (esim. Aamulehti 2017). Viime vuonna Haminan kaupunki puolestaan oli paljon esillä kaupungin hankkiman suurlipputangon vuoksi. Lipputanko on peräti satametrinen, ja siihen piti nostaa koripallokentän kokoinen, maailman suurin, Suomen lippu. Lipputangon lujuuslaskelmista ei ollut kuitenkaan varmuutta, ja vaikka lipputanko saatiin paikalleen, siihen ei saanut nostaa lippua. (YLE 2018.) Ähtäri taas on jo kauan ollut tunnettu eläinpuistostaan. Kunnan matkailuliiketoiminta osoitti kuitenkin hiipumisen merkkejä, ja uudeksi vetonaulaksi hankittiin pandat. Hankinta tuotti Ähtärille medianäkyvyyttä, mutta oli samalla kallis ja eläinpuisto joutui sen seurauksena talousvaikeuksiin (Kauppalehti 2018).

Median lisäksi tarvitaan kuitenkin entistä enemmän kriittistä maaseutututkimusta, jonka avulla voidaan analysoida perusteellisesti tällaistenkin ilmiöiden juurisyitä sekä esittää esimerkiksi uudenlaisia vaihtoehtoja alueiden erottautumistyölle ja paljon puhutulle brändäykselle.

Kaikille näille tapauksille on löytynyt jälkikäteen naureskelijoita. Hankinnoista vastaavat päättäjät ja kunnat toimeksiantajina on helppo nähdä sadun keisareina. Konsultit ovat puolestaan räätäleitä. Media on toiminut lapsen roolissa paljastamalla vaatteiden puuttumisen. Median lisäksi tarvitaan kuitenkin entistä enemmän kriittistä maaseutututkimusta, jonka avulla voidaan analysoida perusteellisesti tällaistenkin ilmiöiden juurisyitä sekä esittää esimerkiksi uudenlaisia vaihtoehtoja alueiden erottautumistyölle ja paljon puhutulle brändäykselle. Lipputangolle, pandoille ja muille vastaaville hankinnoille on varmasti ollut aidot perusteet, joissa ei sinänsä ole mitään naurun aihetta. Tässä mielessä yleinen panostus maaseutututkimukseen maksaa kyllä yhteiskunnalle itsensä takaisin, varsinkin verrattuna kalliiseen konsulttityöhön.

Maaseudun Uusi Aika -lehdessä osallistutaan tähän keskusteluun. Tässä numerossa on mukana tutkimusartikkeli Maaseutu yritysimagossa – Visuaalisuudesta uutta potkua maaseudulle. Siinä artikkelin kirjoittajat, Niklas Lundström, Tuomas Honkaniemi ja Olli-Pekka Viinamäki tarkastelevat lähinnä kuvallisen aineiston kautta, miten maaseudulla sijaitsevien yritysten yritysimago rakentuu ja miten maaseutu näyttäytyy osana imagoa. Tapaustutkimuksen kohteena oleva yritys on Kyrö Distillery, joka on tehnyt nopean ja näkyvän nousun myös kansainvälisille markkinoille. Kyrö Distillery ja muut paikkaorientoituneet yrityksen tekevät samalla tunnetuksi omaa kuntaansa ja aluettaan.

Aluekehitystyössä ja kuntamarkkinoinnissa opitaan luultavasti tulevaisuudessa entistä enemmän hyödyntämään yrityksiä juuri tästä näkökulmasta. Kirjoittajat toteavatkin artikkelissaan: ”Digitalisaation kiihtyessä ja sosiaalisen median käytön lisääntyessä visuaalisten virikkeiden merkitys korostuu. Lyhyet tekstit ja tarinat sekä runsas kuvamateriaalin käyttö nousevat imagonrakentamisen keskiöön.” Kyse on kuitenkin siitä, että kaiken markkinointityön, tarinallisuuden ja visuaalisuuden täytyy rakentua aidolle pohjalle. Alueilla on oma historiansa, tarinansa ja omat ainutlaatuiset paikkansa, jotka ovat jo sinänsä kiinnostavia, ja niillä on oma itseisarvonsa, ainakin alueen asukkaille. Vaikka nykyaika nopeatempoisuudellaan mahdollistaa tilanteita, joissa vaatteet puuttuvat, niin samalla on kuitenkin syytä huomioida, että taustalla olevat aatteet ja traditiot saattavat ulottua hyvinkin kauaksi. Tämä tulee esiin myös Lundströmin ym. artikkelista.

Haminan kaupunki kertoi maaliskuussa julkaistussa tiedotteessaan, että suurlippu on lopulta luvallista nostaa salkoon (Haminan kaupunki 2019). Ähtärin pandatkin saivat aikaan eläinpuiston kävijäennätyksen viime vuonna (Kauppalehti 2019). Kaikella julkisuusmyllyllä on varmasti ollut myös hyvät puolensa: Haminan lippumaailma on valtakunnallisesti paljon tunnetumpi kuin se olisi ollut ilman vellonutta kohua. Samoin Ähtärin pandat, Lumi ja Pyry, tunnetaan yleisesti jopa nimiltä, paljolti toistuvan uutisoinnin ansiosta. Ehkä kaikkea ei voi suunnitella. Ja ehkä ”vaatteet” lopulta löytyvät, vaikka sitten pitemmän kaavan kautta. Tällaisia sattumuksia, ei-aiottuja seurauksia ja julkisuuden merkitystä maaseutututkijoiden kannattaisi myös penkoa entistä enemmän.

Digitalisaatiosta, vuorovaikutuksesta ja lehden muusta sisällöstä

Digitalisaatiolla, sosiaalisella medialla ja visuaalisuudella on siis epäilemättä entistä suurempi merkitys kuntien ja alueiden markkinoinnin kannalta. Digitalisaatiolla on maaseudulle kuitenkin paljon muutakin merkitystä. Olli Lehtonen, Mikko Pyykönen ja Ilkka Luoto pohtivat katsauksessaan otsikkonsa mukaisesti: ”Nostavatko nopeat tietoliikenneyhteydet kuntien työllisyysastetta?” Aiheesta ei ole yksiselitteistä tutkimusnäyttöä, mutta lienee selvää, että tietoliikenneyhteyksien infrastruktuurillinen arvo kunnan elinvoiman määrittäjänä tulevaisuudessa edelleen kasvaa, kuten kirjoittajat toteavat. Digitaalisten palvelujen kysyntä on oletettavasti entistä suurempaa myös maaseudulla.

Laura Kolbelta ilmestyi viime vuonna teos Koti, katu, kortteli – Kaupunki ja moderni mieli. Koska kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus ja niiden ajoittainen vastakkainasettelu kiinnostavat toistuvasti maaseutututkijoita, päätin kirjoittaa teoksesta arvion, joka on mukana tässä lehdessä. Arviossa pääpaino on nimenomaan siinä, miten Kolbe käsittelee teoksessaan maaseutua.

Edellisen vuoden viimeinen lehti oli erikoisnumero, joka julkaistiin Suomen maaseutupolitiikan 30-vuotisen historian kunniaksi. Juhlavuoden kunniaksi järjestettiin myös juhlaseminaari. Edellisen numeron vierailevat päätoimittajat Mari Kattilakoski ja Maarit Sireni ovat kirjoittaneet tähän numeroon kiinnostavan jutun, jossa he kertovat juhlaseminaarin sisällöstä. Samoin he ovat haastatelleet Maaseutupolitiikan neuvoston pääsihteeri Christell Åströmiä. Erikoisnumerossa Sireni ja Kattilakoski (2018, 3–4) peräänkuuluttivat vuorovaikutuksen syventämistä maaseutututkimuksen ja politiikan välille. Myös Åhström näkee tämän lehden haastattelussa saman tarpeen todeten: ”Maaseutupolitiikassa tarvitaan sovellettavaa tietoa, joten esimerkiksi elämäntapojen vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen olisi kiinnostavaa tietää enemmän.”

Suomalaisella maaseutututkimuksella ja -politiikalla on joitakin vakiintuneita instituutioita ja perinteitä. Maaseutupolitiikan neuvosto on yksi tällainen, samoin Maaseudun Uusi Aika -yhdistys ja yhdistyksen sisällä tietysti tämä lehti. Vuosittainen maaseutututkijatapaaminen on myös pitkäaikainen perinne. Lisäksi yhdistyksen toiminnassa on vakiintunut vuosittaisen pro gradu-palkinnon jakaminen. Viime vuonna palkinnon saajaksi valittiin Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opiskelija Maiju Rekola pro gradu-tutkielmallaan “Kokemuksellinen tieto valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitysinventoinnissa“. Päivi Töyli ja Olli Lehtonen kertovat tässä lehdessä lyhyesti Rekolan tutkielman ansioista.

Uusia aatteita myös toimituksessa?

Olen aloittanut lehden päätoimittajana vuosi sitten seuraten tehtävässä Aapo Jumppasta. Vaikka toimitus on vaihtunut, luulen että aatteet ovat kuitenkin edelleen melko samanlaiset. Lehti jatkaa samalla linjalla pyrkien edistämään korkeatasoista maaseutututkimusta ja julkaisee myös muita maaseutuaiheisia puheenvuoroja. Toivottavasti pystymme vastaamaan vuorovaikutuksen ja sovelletun tiedon vaateeseen.

Viime vuoden erikoisnumeron vuoksi tämä käsillä oleva lehti on varsinaisesti vasta ensimmäinen toimittamani numero. Olen kuitenkin jo vuoden ajan päässyt tekemään taustatyötä ja seuraamaan itselleni uudesta näkökulmasta maaseudun kehittämisestä, maaseutupolitiikasta ja maaseutututkimuksesta käytävää keskustelua. Vaikka maaseutututkimuksen tilasta on esitetty huolestuneita puheenvuoroja (esim. Leinamo & Halonen 2013), on kuitenkin ollut ilo huomata, kuinka paljon erilaista ja mielenkiintoista tutkimusta Suomessa tehdään. Huoli kohdistuu tietysti edelleen rahoitukseen ja muuhun tutkimusresurssien riittävyyteen. Maaseutututkimusta kuitenkin tarvitaan, sillä parhaimmillaan se kykenee löytämään monista tilanteista juuri sellaisia ilmiöitä, joissa keisarilla ei ole vaatteita. Tutkimuksesta ja sen merkityksestä viestiminen on tällöin entistä suuremmassa asemassa, jotta resurssien merkitys ymmärretään myös laajemmin.

Kohti seuraavaa numeroa ja tutkijatapaamista

Viime vuoden maaseutupolitiikan 30-vuotisjuhlia seuraa tänä vuonna Maaseudun Uusi Aika-yhdistyksen 20-vuotisen taipaleen juhlavuosi. Tällaisissa taitekohdissa on erityisesti syytä katsella maaseutututkimuksen tilaa ja peilata sitä niin historiaan kuin tulevaisuuteen. Tästä saamme varmastikin lukea seuraavissa numeroissa. Juhlavuosi lienee esillä myös tutkijatapaamisessa 22.–23.8.2019, josta on ilmoitus tämän lehden lopussa. Teemana on tällä kertaa Kohteena maaseutu. Tutkijatapaaminen järjestetään muuten Ähtärissä, joten osallistujilla on hyvä mahdollisuus nähdä myös pandat.

Lähteet

Aamulehti 2017. Lempäälä tilasi konsultilta surullisenkuuluisat iskusanat – Nyt kunta pönkittää imagoaan uudella tutkimuksella, 16.5.2017

Haminan kaupunki 2019. Maailman suurin lippu voidaan turvallisesti nostaa satametriseen salkoon. Tiedote 12.3.2019.

Kauppalehti 2018. Pandapolitiikasta jättilasku: Lumista ja Pyrystä 800 000 euron tappiot, 11.5.2018.

Kauppalehti 2019. Pandat toivat kävijäennätyksen Ähtäriin – kävijämäärässä viime vuonna 100 000:n lisäys, 9.1.2019.

Leinamo, Kari & Maija Halonen 2013. Maaseutututkimuksen uusi tilanne. Maaseudun Uusi Aika 21 (1), 51–56.

Pyykkönen, Miikka 2014. Ylistetty yrittäjyys. SoPhi, Jyväskylä.

Sireni, Maarit & Mari Kattilakoski 2018. Maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan vuorovaikutus. Maaseudun Uusi Aika 26 (2–3), 3–5.

YLE 2018. Valtavan Suomen lipun piti nousta tänään 100 metrin korkeuteen – lippu pysyy maassa, mutta Haminassa juhlitaan silti: ”Liput liehuu ja fanfaarit soi”.

Zimmerbauer, Kaj 2007. Imago ja kuntarakenteen muutos. Seinäjoen ja Peräseinäjoen kuntaliitoksen vaikutus alueellisen imagon kehittämiseen. Alue ja Ympäristö 36 (2), 31–42.

Artikkelikuva: (c) Ähtärin kaupunki

MUA-lehti

Maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan vuorovaikutus

Maarit Sireni ja Mari Kattilakoski

 

Maaseudun uusi aika-lehti perustettiin Joensuussa 25 vuotta sitten. Ensimmäisen numeron rahoitti Joensuun yliopisto. Sen jälkeen lehti siirtyi Maaseutupolitiikan neuvottelukunnan ja myöhemmin Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) rahoitettavaksi. Nykyisin Maaseutupolitiikan neuvosto (MANE) ei rahoita lehteä.

Uuden lehden tehtävänä oli edistää maaseutupolitiikan ja maaseutututkimuksen välistä vuorovaikutusta. Kehittämistyön arkea valottavien puheenvuorojen toivottiin opastavan tutkijoita tarttumaan relevantteihin tutkimuskysymyksiin. Tutkimusartikkeleilta odotettiin käytäntöön sovellettavia johtopäätöksiä. ”Keinotekoisiin tutkimusasetelmiin ja käsitteisiin” ei ollut syytä (Uusitalo 1993, 80). Politiikan tehtävänä oli ratkaista tutkimuksissa esille nostettuja ongelmia. Jo ensimmäisessä numerossa kuitenkin myönnettiin, ettei tutkimuksen, kehittämisen ja päätöksenteon suhde ollut näin yksinkertainen.

Vuorovaikutuksen edistymistä voidaan arvioida monesta suunnasta. Ensimmäinen johtopäätös on se, ettei tavoite julkaista MUA-lehdessä kehittämisen kentiltä nousevia tutkimusaloitteita ole toteutunut odotetulla tavalla. Vaikka keskustelulle ja puheenvuoroille on oma osastonsa, harva viranhaltija, hanketoimija tai kyläaktivisti on tarttunut toimeen. Ideoita heiltä ei kuitenkaan puutu. Kehittäjien mielestä ajankohtaisia ja mielenkiintoisia tutkimusteemoja ovat tällä hetkellä muun muassa kylien aktiivisuuteen vaikuttavat tekijät, maaseutuyrittäjyyden edut ja esteet, nuorten työpaikkojen luominen maaseudulle, maaseudun poikamiehet, digitalisaation edistäminen ja suvaitsevaisuuden edistäminen kylissä (Kumpulainen & Vehnämaa 2017, 39).

Kehittäjien nostot ovat osittain samoja kuin MANEn määrittelemät ajankohtaiset tutkimustarpeet. Valtakunnallisista maaseudun tutkimus- ja kehittämisvaroista on viime vuosina rahoitettu esimerkiksi nuorten koulutusta ja työllistymistä tarkastelevia hankkeita. Läheskään kaikki ministeriöltä rahoitusta saaneet tutkijat ja ryhmät eivät kuitenkaan ole julkaisseet tuloksiaan MUA-lehdessä edes lyhyinä puheenvuoroina. Lehdessä ei ole käsitelty esimerkiksi lähidemokratiaa ja kumppanuusmalleja, vaikka kyseiset teemat ovat kuuluneet viime vuosina MANEn toiminnan ytimeen.

Maaseudun uudessa ajassajulkaistujen tutkimusartikkeleiden aiheissa näkyvät keskeisimmät maaseudun ja maaseutututkimuksen sisäiset käännekohdat. Niitä ovat Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi sekä maaseutututkimuksen paradigman muutos vuosituhannen vaihteessa (Rannikko & Sireni 2013). Uusimmat lehdet paljastavat jälleen uuden sisällöllisen käänteen. Vuosina 2014–2018 useammassa kuin yhdessä MUA-lehdenreferoidussa tutkimusartikkelissa on käsitelty maataloutta, porotaloutta, suurpetoja, metsästystä, biotaloutta, ruokaa ja vapaa-ajan asumista. Kärjistäen voidaan sanoa, että tuorein tutkimus tuottaa kuvaa erämaistuvasta maaseudusta, jolla harjoitetaan peruselinkeinoja ja vietetään vapaa-aikaa.

Näyttääkin siltä, että maaseudun kehittäminen, tutkimus ja maaseutupolitiikka kulkevat paljolti omia polkujaan. Tutkijat analysoivat tärkeinä ja kiinnostavina pitämiään kysymyksiä enimmäkseen muulla kuin maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella. Tämän vahvistavat vuosina 2014–2018 julkaistujen artikkeleiden loppuun lisätyt kiitokset. Ministeriökin rahoittaa tutkimus- ja kehittämishankkeita, mutta niiden tuloksista ei kerrota systemaattisesti MUA-lehdessä. Kehittäjillä on konkreettisia tutkimusideoita, ja tutkijoilla voi olla kehittämisehdotuksia, mutta viesti ei aina välity, eivätkä ideat välttämättä valikoidu MANEn kautta rahoitettavien tutkimus- ja kehittämishankkeiden teemoiksi.

Maaseutututkimuksen ja –politiikan aikakauslehti Maaseudun uusi aikatarjoaa valmiin ja vakiintuneen foorumin yhteistyön ja vuorovaikutuksen syventämiselle. Toivommekin, että lehteä hyödynnetään nykyistä enemmän tehtävässä, jota varten se alun perin perustettiin.

***

Tässä suomalaisen maaseutupolitiikan 30-vuotisjuhlajulkaisussa läpileikkaavana teemana on maaseudun ja maaseutupolitiikan tulevaisuus. Teeman ympärille on kutsuttu kirjoittajia eri näkökulmista pääasiassa tutkimuksen, mutta myös kehittämisen ja politiikan osaamisalueilta.

Kati Pitkänen ja Anna Strandell tarkastelevat laajojen valtakunnallisten rekisteri-, tilasto- ja kyselyaineistojen valossa, mitkä ovat merkittävimmät monipaikkaisen asumisen muodot ja mihin suuntaan monipaikkainen asuminen maaseudulla on kehittymässä. Sulevi Riukulehdon ja Katja Rinne-Kosken artikkeli pureutuu maaseutuasumisen muutokseen analysoimalla kolmannen iän kotikokemuksia. Kirjoittajat muodostavat aineiston pohjalta kotoisan asumisen mallin, osoittaen tekijöitä, jotka ovat merkityksellisiä tavoiteltaessa maaseutuasumisen hyvää kokemusta.

Kaisu Kumpulainen hahmottaa artikkelissaan kylien tulevaisuutta paikallisyhteisöinä, tarkastellen mitä haasteita jälkimoderneille paikallisyhteisöille ominaiset piirteet tuovat tulevaisuuden kylätoiminnalle ja kylien kehittämiselle. Laura Jänis tarkastelee puolestaan yhteisölähtöisen paikallisen kehittämisen nykytilaa Suomessa ja toimintatavan tulevaisuutta alue- ja maaseutupolitiikan työkaluna.

Työelämän muutokseen ja maaseutuyrittäjyyden piilossa oleviin mahdollisuuksiin erityisesti naisyrittäjyyden ja elämäntapayrittäjyyden näkökulmista pureudutaan Hanna-Mari Ikosen artikkelissa. Jenni Eckhardtin, Heli Siirilän ja Lasse Nykäsen katsauksessa käsitellään liikkumisen kysymyksiä kuvaamalla liikenteen muutosta ja avaamalla käytännön esimerkkien kautta näköaloja siitä, millaisilla toiminnallisilla malleilla maaseudun liikkumis- ja kuljetuspalveluja voidaan kehittää.

Jukka Teräs nostaa katsauksessaan esiin, kuinka älykkään erikoistumisen toimintamallia voisi soveltaa maaseutualueiden kehittämisessä sekä hyödyntää maaseutupolitiikan terävöittämisessä. Hilkka Vihisen puheenvuorossa pohditaan maaseutupolitiikan kansallisia ja kansainvälisiä näkymiä yhteiskunnallisten muutostrendien valossa.

Maaseudun tulevaisuus rakentuu myös sosiaalisten representaatioiden ja merkitystodellisuuksien kautta. Torsti Hyyryläinen ja Toni Ryynänen analysoivat maaseutukuvissa ja maaseutumielikuvissa tapahtuneita pitkän aikavälin muutoksia ja esittävät tulkintaa suomalaisen maaseutukeskustelun kehityksen suunnasta. Ilkka Luoto kuvaa paradoksiteoriaa hyödyntäen maaseudun ja kaupungin riippuvuussuhteita ja sekoittumista.

Aluetieteen emeritusprofessori Hannu Katajamäki peilaa puheenvuorossaan omaa maaseutututkijan uraa kuvaavan tarinansa avulla maaseutututkimuksen kytköksiä maaseutupolitiikkaan ja maaseudun strategiseen kehittämiseen.

 

Lähteet

Kumpulainen, Kaisu & Marja Vehnämaa 2017. Konkreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen. – Maaseutuparlamentin työpajan satoa. Maaseudun uusi aika 25:3, 38–40.

Rannikko, Pertti & Maarit Sireni 2013. Maaseudun uusi aika 1993–2013. Maaseudun uusi aika 21: 2–3, 4–11.

Uusitalo, Eero 1993. Tutkimus ja maaseutupolitiikka. Maaseudun uusi aika. Maaseutututkimuksen vuosikirja 1993, 78–88. Joensuun yliopisto, Maaseutuinstituutti.

MUA-lehti

Maaseudun ja kaupungin välisestä vuorovaikutuksesta

Aapo Jumppanen

 

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Seinäjoen yksikön tiloissa on kaksi neuvotteluhuonetta, Stadi ja Lande. Niitä ei nähdä työyhteisössämme toisilleen vastakkaisina, vaan toisiaan täydentävinä. Molempia tarvitaan ja molemmissa on omat toimintonsa ja tunnelmansa. Lande on teknisesti edistyneempi kokoustila, sillä sinne on sijoitettu videoneuvottelulaitteet. Stadi on puolestaan tilavampi ja sen seinällä huristaa raitiovaunu pitkin Helsingin katuja kenties muistuttaen siitä, että vaikka maaseudun keskellä täällä Seinäjoella olemmekin, niin olemme kuitenkin yksi osa pääkaupungissa sijaitsevan emoyliopistomme toimintarakenteita. Yhtä kaikki maaseudun ja kaupungin välillä ei nähdä olevan ristiriitaa.

Ylipäätään Suomessa maaseudun ja kaupungin välinen vuorovaikutus lienee suhteellisen mutkatonta. Monet suomalaiset esimerkiksi kokevat olevansa sekä maalaisia että kaupunkilaisia yhtä aikaa, kuten Sitran maamerkit -barometri vuonna 2011 kertoi. 

Yhden merkittävän osan maaseudun ja kaupungin väliseen vuorovaikutukseen tuo vapaa-ajan asuminen eli mökkeily, jota tämän lehden sivuilla tarkastelevat Adam Czarnecki ja Maarit Sireni artikkelillaan Vapaa-ajan asumisen taloudellinen merkitys maaseutukuntien pysyville asukkaille. Tuloksista selviää, että pysyvien ja vapaa-ajan asukkaiden väliset taloudelliset yhteydet ovat suhteellisen pienimuotoisia, mutta toisaalta mm. kulttuuritarjonnan koettiin parantuneen vapaa-ajan asukkaiden myötä. Taloudellisesti suhteellisen vähäarvoiset kohtaamiset olivat kuitenkin sosiaalisesti merkittäviä, ne vahvistivat myönteistä kuvaa vapaa-ajan asukkaista. Sen sijaan ne vakituiset asukkaat, jotka eivät olleet itse tekemisissä vapaa-ajan asukkaiden kanssa näkivät myös heistä kotipaikkakunnalleen koituvat hyödyt kaikista vähäisimpinä. Laaja-alainen vuorovaikutus näyttäisi siis lisäävän vapaa-ajan asumisen sosiaalista hyväksyttävyyttä.

Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutukseen kytkeytyy myös Torsti Hyyryläisen ja Sanna Santalahden artikkeli Japanin kotiseutulahjoitus – furusato noozei – kaupunkien ja maaseutujen toimijoiden vuorovaikutuksena. Kotiseutulahjoitus on ollut Japanissa käytössä vuodesta 2008 ja sen puitteissa japanilaiset voivat tehdä vapaaehtoisen rahalahjoituksen jollekin kotikuntansa ulkopuoliselle kunnalle tai prefektuurille. Lahjoitusta vastaan voi valita puolestaan vastalahjan, joka usein on jokin paikallinen elintarvike. Lahjoitus on myös verovähennyskelpoinen. Furusato noozei -lahjoitus ei ole Japanissa aivan pienimuotoista toimintaa, sillä esimerkiksi vuonna 2016 niitä tehtiin peräti 2,1 miljardin euron arvosta. Kirjoittajien mukaan vastalahjat ovat luoneet vilkkaat kansalliset markkinat kuntien välille. Järjestelmää on kritisoitu mm. siitä, että se suosisi vahvoja kuntia, mutta pääosin vastaanotto on ollut positiivinen, ja kotiseutulahjoituksen on koettu lisänneen merkittävästi kaupunkilaisten kiinnostusta maaseutua ja maaseutumatkailua kohtaan. 

Maaseudun ja kaupungin kohtaamiseen voi myös liittyä monenlaista kitkaa ja suoranaisia konflikteja. Sata vuotta sitten Suomessa elettiin historiamme synkimpiä hetkiä. Tammikuun lopussa 1918 alkanut sisällissota oli päättymässä, mutta sen yhtä lailla ankariksi muotoutuneet jälkiselvittelyt olivat edelleen käynnissä. Kyse ei ollut kuitenkaan yksinomaan punaisten ja valkoisten välisestä sodasta, vaan aikalaiset saattoivat nähdä siinä myös piirteitä maaseudun ja kaupungin välisestä kamppailusta. Tutkin katsausartikkelissani sitä tapaa, jolla Maaseudun tulevaisuus -lehti rakensi vastakohtaisuutta kaupunkien ja maaseudun välille vuosina 1916–1918. Tarkastelen tätä vastakkainasettelua osana suomalaisen yhteiskunnan yleistä modernisaatiokehitystä. Siihen liittyivät kiinteästi esimerkiksi teollistuminen ja kaupungistuminen, jotka nähtiin uhkina maaseudun talonpoikaiselle elämäntavalle. 

Tämä lehti jää allekirjoittaneen päätoimittajakauden viimeiseksi. Toukokuun alusta päätoimittajan tehtävään astuu Antti Puupponen Jyväskylän yliopistosta. Antti on pitkänlinjan maaseutututkija, jolle tuttuja ovat niin kestävän kehityksen, paikallisen ruoantuotannon, ruokaturvallisuuden kuin maaseutuyrittäjyydenkin teemat.  

Toivotan Antille antoisia hetkiä päätoimittajana ja kiitän kaikkia lukijoita ja lehden tekoon osallistuneita sekä Maaseudun uusi aika -yhdistystä opettavaisista vuosista lehden toimittamisen parissa.  

MUA-lehti

Kohtaamisia

Aapo Jumppanen

 

Katsellessani tämän lehden alustavaa sisällysluetteloa havahduin siihen tosiasiaan, että kädessäni on selvästi kohtaamispainotteinen numero. Sen kuudesta kirjoituksesta peräti kolme sijoittuu tähän kategoriaan, jossa kirjoittajaohjeiden mukaisesti julkaistaan raportteja maaseutuaiheisista tapahtumista, seminaareista ja konferensseista sekä myös haastatteluja. Tätä numeroa edeltänyt lehti oli puolestaan painottunut kirja-arvosteluihin. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole ollut niinkään tarkoituksellisesta toimituksellisesta valinnasta, vaan enemmänkin siitä, että tämän vuoden aikana on julkaistu hyviä kirjoja, osallistuttu kiinnostaviin tapahtumiin ja kohdattu mielenkiintoisia ihmisiä.

Leppävirralla elo-syyskuun vaihteessa järjestetty 25. maaseutututkijatapaaminen sekä Maaseutuparlamentti ovat olleet tämän vuoden keskeisimpiä maaseudun tutkijoiden ja kehittäjien kohtaamisia. Molempia niistä käsitellään tässä lehdessä. Olli Lehtonen ja Heli Siirilä tiivistävät omassa kirjoituksessaan maaseutututkijatapaamisen keskeisen annin. Kaisu Kumpulainen ja Marja Vehnämaa puolestaan avaavat maaseutuparlamentin työpajatyöskentelyä jutussaan Kokreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen – Maaseutuparlamentin työpajan satoa. Kirjoitus esittelee suuren määrän parlamentissa esitettyjä kehittämisajatuksia alkuperäisessä asussaan, mikä tarjoaa myös työpajaan osallistumattomille mahdollisuuden päästä osalliseksi sen tunnelmasta sekä keskeisestä annista.

Eräs lehtemme lukijoista esitti taannoin pyynnön juttusarjasta, joka käsittelisi maaseudun ja maaseutututkimuksen tilaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pyynnöstä innostuneena päätin avata pelin ja haastattelin kanadalaisen maaseutusosiologin Murray Knuttilan, joka vieraili Suomessa touko-kesäkuussa 2017. Kansainvälisten vieraiden haastatteluja, matkaraportteja ja maakohtaisia analyysejä julkaistaan mielellään myös vastaisuudessa. Kirjoittakaa siis kokemuksenne ja näkemyksenne ylös kun maailmalla liikutte ja ihmisiä kohtaatte, ja lähettäkää toimitukseen.

Vertaisarvioituja artikkeleitakin toki tästä numerosta löytyy. Mari Kivitalo pohtii metsästysharrastuksen kannalta keskeistä kysymystä eli seurojen jäseneksi ottamista ja ulossulkemista otsikolla Metsästyksen kentän logiikka ja kulttuurinen kestävyys. Kivitalon mukaan jäsenyys edellyttää pääomia, jotka määritellään seurakohtaisesti. Käytännössä kysymys kulminoituu usein maanomistajuuteen seuran alueella. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, varsinkin nuoremmat metsästysseurojen jäsenet suhtautuvat usein sallivammin maattomiin jäseniin. Myös ihmisten entistä liikkuvampi elämäntapa vaikuttaa metsästysseuratoimintaan. Paikallisyhteisöjen ulkopuolelta tulevat metsästäjät myös muokkaavat omalta osaltaan metsästyskulttuuria uudenlaiseen suuntaan. Metsästysseurat elävätkin mielenkiintoisessa muutoksen tilassa.

Marja Kallioniemi ja Hanna-Riitta Kymäläinen ovat artikkelissaan Työhistoriaa kuvaavat elämänviivapiirrokset – Tapaustutkimus lypsykarjatiloilta tutkineet maatilalla elämisen ja työnteon arkea. Erityisesti viimeiset viisi vuotta ovat olleet voimakkaan rakennemuutoksen aikaa lypsykarjatiloilla, joista kolmannes on lopettanut. Toimintaa jatkaneilla tiloilla tuotantomäärät, mutta myös tehdyt työtunnit ovat kasvaneet. Kirjoittajat kysyvätkin, tulisiko tilakokojen jatkuvan suurentamisen sijaan pyrkiä tilakokonaisuuden parempaan hallintaan, jolloin voitaisiin huolehtia entistä paremmin tuotteiden laadusta, eläinten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea yrittäjien jaksamisesta.

Lehtemme päättää tällä kertaa Antti Puupposen kirja-arvostelu Jenni Räinän ja Vesa Rannan tietokirjasta Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. Arvostelua lukiessa selviää, että asuminen syrjäisellä maaseudulla on nykyisin eräänlainen vaihtoehtoinen elämäntapa, se on yhteiskunnan reunalla olemista 100-vuotiaan kaupungistuneen Suomen kontekstissa. Vuonna 1917 maaseudulla, edes syrjäisellä sellaisella, asuminen ei kuitenkaan ollut marginaalista vaan arkipäiväistä suomalaisten suurelle enemmistölle. Paljon on siis muuttunut, mutta loppujen lopuksi sata vuotta on kovin lyhyt aika. Kun tutkimme sukupuitamme, havaitsemme lähes poikkeuksetta juurien ulottuvan syvälle suomalaiselle maaseudulle. Olkaamme ylpeitä näistä juuristamme.

MUA-lehti

Kansallista ja kansojen välistä

Aapo Jumppanen

 

Näyttäisi siltä, että akateeminen maailma on viime vuosina alkanut entistä voimakkaammin suosia julkaisukäytännöissään kansainvälistä artikkelijulkaisemista. Suomenkielisen tieteellisen monografian tai kokoomateoksen kirjoittaminen tuntuu olevan yhä harvinaisempaa herkkua. Suomi täyttää 100 vuotta, mutta kuinka käy suomenkielisen tiedejulkaisemisen? Onko suurten kansallisten kertomusten aika auttamattomasti ohi? Vai onko niin, että myös jatkossa kirjoitetaan suomeksi sellaista tutkimusta, jolla on relevanssia erityisesti suomenkielisten lukijoiden parissa? En oikein jaksa uskoa, että suomeksi julkaiseminen loppuisi kokonaan. Paljon parjattu julkaisufoorumikaan ei anna lisäpisteitä vieraskielisyydestä, vaan julkaisukanavan tieteellisen tason mukaan. Tasoa kaksi edustava julkaisu on yhtä arvokas suomeksi ja englanniksi.

Maaseudun uusi aika -lehden toimituksesta asioita tarkastellen näyttäisi myös siltä, etteivät suomenkieliset kirjat ole tieteellisen julkaisemisen kartalta mihinkään katoamassa. Tässäkin numerossa esitellään peräti neljä maaseudun kannalta erinomaisen mielenkiintoista teosta. Joukossa on kotimaista kylätutkimusta, vesihuoltoa, maaseudun ja maahanmuuton suhteen pohdintaa sekä talonpoikaislähtöisen kansatieteilijän ja arkeologin Sakari Pälsin elämäntarina.

Myös suomenkielinen artikkelijulkaiseminen on tässä numerossa vahvasti läsnä Antti Puupposen ja Minna Turusen ryhmien töiden kautta. Antti Puupponen, Ari Paloviita, Teea Kortetmäki ja Tiina Silvasti käsittelevät suomalaisten maatilojen merkitystä ruokaturvallisuudelle. Aihe on erinomaisen ajankohtainen, sillä juuri hiljattain Eurooppaa hätkähdytti Hollannista lähtöisin olevien ”myrkkymunien” tapaus, jossa kananmuniin oli päätynyt vaarallista torjunta-ainetta fiproniilia. Suomalaisten tuottajien taloudellisesti heikko tilanne on myös puhuttanut viime vuosina. Meillä elintarvikkeiden laatu on korkea, mutta siitä huolimatta tilojen kannattavauus on usein heikko ja viljelijöiden työtaakka jatkaa kasvamistaan. Puupposen et al. mukaan maatilojen tuleekin kyetä kehittämään sopeutumiskykyään eli resilienssiä muuttuvien ilmasto-olojen sekä globaalien elintarvikemarkkinoiden heilahtelujen värittämässä toimintaympäristössä. Helppoa tämä ei ole, mutta kirjoittajien mukaan se on tärkeätä Suomen kansallisen huoltovarmuuden ja ruokaturvan takaamiseksi. Hän peräänkuuluttaakin kokonaisvaltaista ruokapolitiikkaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Minna Turunen, Sirpa Rasmus ja Asta Kietäväinen keskittyvät omassa artikkelissaan poronhoitoon sota- ja jälleenrakennuksen ajalla 1940-luvulta aina 1960-luvulle. Artikkelissa tarkastellaan esimerkiksi porojen merkitystä Suomen sotataloudelle ja pureudutaan poronhoidon kokemiin menetyksin. Aivan kuten Karjalan evakot menettivät maansa ja karjansa, samalla tavoin pohjoisessa monet poromiehet menettivät laitumensa ja poronsa jopa viimeistä päätä myöten. Neuvostoliiton kanssa käytyjen sotien lisäksi Saksaa vastaan käyty lapinsota raunioitti laajoja alueita 1944–1945. Jälleenrakentamisen aika olikin Lapissa muuta maata pidempi ja toi runsaasti maataviljeleviä uudisasukkaita poronhoitoalueille. Sotakorvauksia varten kaadettiin myös metsiä, joissa porot laidunsivat. Tällöin poroisäntien ja maanviljelijöiden välillä kiristyivät. Toisaalta 1960-luvulta eteenpäin tilanne alkoi normalisoitua ja ristiriidat rauhoittua. Porotalous sopeutui uusiin olosuhteisiin ja se on yhä tänään tärkeä osa pohjoista elämänmenoa.

Kiinnostavien kansallisten kertomusten lisäksi saamme myös lukea Katja Rinne-Kosken, Merja Lähdesmäen sekä Anne Matilaisen kyläyhdistyksiä ja yhteiskunnallista yrittäjyyttä Suomessa ja Skotlannin maaseudulla käsittelevän katsauksen. Ideoiden ja ihmisten sujuva liikkuminen yli rajojen teki tämänkin artikkelin kirjoittamisen mahdolliseksi. Maaseudun tutkimuksessa ja kehittämisessä kansalliset ja kansainväliset kertomukset ovatkin toisiaan täydentäviä ja yhteen kietoutuneita. Kumpaakaan ei ole tarvetta nostaa toista arvokkaampaan asemaan.

Eteläsatama, Kauppatori, kalamarkkinat 5.-6.10.1964. Kuva: Constantin Grünberg. www.helsinkikuvia.fi, CC BY 4.0
MUA-lehti

Biotalouden mahdollisuudet

Aapo Jumppanen: ”Onko biotalouteen sitten asetettu liikaa odotuksia? Näinkin voi olla, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö maassamme vallitsisi positiivinen alan kehitystä tukeva ilmapiiri.”

Aapo Jumppanen

 

Suomessa on viime vuodet vannottu biotalouden nimeen. Käsite on alati muutoksessa, mutta pääpiirteissään on kysymys uusiutuvien luonnonvarojen käytöstä energian, ravinnon, tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen. Itsekin olen ollut pian kaksi vuotta mukana pelto- eli agrobiotalouteen liittyvässä kehittämishankkeessa Etelä-Pohjanmaalla. Pääasiassa on ollut kyse elintarvikeketjun eri toimijoiden tukemisesta. Olemme pohtineet esimerkiksi sitä, kuinka alan yritysten- tutkimuslaitosten ja alueen kehittämisyhtiöiden yhteistyötä voitaisiin kehittää. Hankkeen aikana on järjestetty mm. seminaareja, kansainvälistämispäiviä ja ideakilpailu opiskelijoille. On verkostoiduttu eurooppalaisten alan toimijoiden kanssa ja kuunneltu alaan liittyviä kuulumisia Brysselistä ja kauempaakin. Myös alkutuottajien ja kaikenkokoisten elintarvike-, koneenrakennus-, ja vientipalveluyritysten kanssa on tehty yhtä ja toista.

Myös muissa maakunnissa ja maissa on pantu aloille erilaisia biotalousaloitteita, on Biolaaksoa ja Biobased deltaa. Niitä kaikkia yhdistää pyrkimys synnyttää uutta liiketoimintaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa. Missä määrin me itse olemme alueellisessa hankkeessamme tähän mennessä onnistuneet on vielä osin hämärän peitossa. Joidenkin aloittelevien agrobiotalouden yritysten kanssa on tehty yhteistyötä, mutta ei niiden joukossa ole tainnut olla ainuttakaan voimakasta kasvua hakevaa, tietointensiivisiä start-up-yritystä, joista paljon puhutaan. Kyse voi toki olla siitä, että emme ole olleet kovin houkutteleva kumppani tällaisille yrityksille. Toisaalta agrobiotalouden piiriin luettavia korkeaan osaamiseen pohjautuvia uusia yrityksiä ei Suomessa perusteta kovin paljon vuositasolla. Johtuuko tämä toimialan vaikeudesta vaiko jostakin muusta, sitä emme tiedä.

Onko biotalouteen sitten asetettu liikaa odotuksia? Näinkin voi olla, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö maassamme vallitsisi positiivinen alan kehitystä tukeva ilmapiiri. Tilatasolla biotalouden mahdollisuudet voivat näkyä esimerkiksi pienimuotoisena energian tuotantona sekä ravinteiden aiempaa tehokkaampana käyttönä. Kansallisella tasolla tunnetuin biotaloushanke lienee Äänekoskelle rakentuva Metsä Groupin biotuotetehdas. Voidaan myös sanoa, ettei biotaloudelle taida olla juuri vaihtoehtoja. Fossiilisiin luonnonvaroihin pohjautuva talousjärjestelmämme ja elämäntapamme on osoittautumassa päivä päivältä kestämättömämmäksi. Tarvitsemme ekologisesti kestävämpää järjestelmää, ja sen uusiutuviin luonnonvaroihin ja kierrätykseen pohjautuva biotalous voi tarjota.

Tässä numerossa biotalouden mahdollisuuksia vaikuttamispolitiikan näkökulmasta tarkastelee Juha Hiedanpää kollegoineen. Heidän mukaansa fossiilisiin raaka-aineisiin perustuva yhteiskunta on ajautunut vaikeuksiin, jotka edellyttävät muutosta. Signaalina tästä on esimerkiksi laajalti maailman maita sitouttavan Pariisin ilmastosopimuksen ratifiointi loppuvuodesta 2016. Asioiden muuttaminen ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, sillä vakiintuneet fossiilitalouden aikaiset instituutiot istuvat sitkeästi yhteiskunnissamme. Tarvitaankin erityistä joustavaa ja kokonaisvaltaista vaikuttamispolitiikkaa, jossa asiantuntijat ja päättäjät tekevät aiempaa tiiviimpää tilannekohtaista yhteistyötä yli biotalouden sisäisten sektorirajojen. Niitä muodostuu ympäristökysymysten sekä maa-, metsä- ja kalatalouden välille. Vaikuttamispolitiikassa tärkeällä sijalla ovat myös toisiaan täydentävä kovien (pakottavuus, määräykset, säännöt) ja kevyiden keinojen (vapaaehtoisuus, tieto, yhteistyö) käyttäminen.

Hiedanpään ja kumppaneiden mukaan biotalouden läpimurto edellyttää ajattelu- ja toimintatapojen perustavanlaatuista muutosta. Tämän saavuttaminen edellyttää ”kulttuurisia” ja ”institutionaalisia yrittäjiä”, jotka kykenevät muokkaaman niin yhteiskunnassa vallitsevia ajattelutapoja kuin myös sen pelisääntöjä ja toimeenpanon mekanismeja.

Kehittämishankkeemme toiminnasta voidaan tunnistaa tiettyjä institutionaaliseen ja kulttuuriseen yrittäjyyteen kuuluvia piirteitä alueellisella tasolla. Olemme tehneet sektorirajat ylittävää agrobiotalouden kehittämisyhteistyötä triple-helix mallia mukaillen ja pitäneet yllä yleistä keskustelua biotaloudesta. Olemme myös tarjonneet esimerkiksi metsäsektorin asiantuntijoille tilaa esitellä osaamistaan hankkeemme tilaisuuksissa. Kenties on niin, että juuri nämä biotalouden sektorirajat ylittävät toimenpiteet, jotka toisinaan tuntuvat jopa hieman sattumanvaraisilta, ovatkin niitä arvokkaimpia ja vaikuttavimpia toimenpiteitä, joiden kautta luonnonvara- ja ympäristöalan perinteiset rajat hämärtyvät ja alueemme biotaloussektori vahvistuu pitkällä aikavälillä.

Tutkimustulosten ja kehittämishankkeiden toimenpiteiden suorassa vertailussa tulee kuitenkin olla tarkkana. Asioita valtakunnan tasolla käsittelevän ja teoretisoivan tieteellisen artikkelin sekä yksittäisen maakunnallisen kehittämishankkeen mittakaavat ovat hyvin erilaiset. Myös niiden tavoitteet ovat erilaiset. Siinä missä artikkelin tehtävänä on tuottaa uutta tietoa koko biotalousalan vaikuttavuuspolitiikasta, on hankkeemme tarkoituksena vahvistaa maakuntamme agrobiotalouden osaamista ja yritystoimintaa. Toisaalta biotalouden tarkasteleminen laajemmasta teoretisoivasta näkökulmasta antaa meille aihepiirin kehittäjille uutta ajattelemisen aihetta ja näkökulmia. Sen avulla voimme tarkastella toimintaamme osana suurempaa kokonaisuutta. Se myös tarjoaa välineitä arvioida omaa työtämme uudella tavalla. Kenties toteutamme toimenpiteet hiukan eri tavalla kuin vastaavissa aiemmissa kehittämishankkeissa. Tällöin uuden oppimisen ja luomisen mahdollisuus kasvaa.

MUA-lehti

Lehden linja

”Meillä on suuri ja maaseudultaan monimuotoinen maa. Monimuotoisuus on tärkeätä myös kirjoitusten aihepiireissä. Maaseudun tutkiminen tai kehittäminen ei mahdu vain yhteen näkökulmaan, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista otetta.”

Aapo Jumppanen

 

Reilu vuosi sitten minulta kysyttiin, että mikä mahtaa olla tulevan päätoimittajan linja? Vastasin, että sitä pitää vielä miettiä. Toimittajan töitäkin tehnyt kyselijä alkoi välittömästi maalailla vastauksestani sensaatiota hakevaa kohuotsikkoa: ”Uusi päätoimittaja ei tiedä lehden linjaa”. Koin, että tässä harjoitettiin nyt niin sanottua kannustavaa vinoilua. On sitä tullut joskus itsekin harrastettua, mutta olen pyrkinyt vähentämään. Siinä saattaa nimittäin käydä niin, että haittavaikutukset ovat hyötyjä suuremmat. On parempi antaa palaute suoraan ilman ihmeempiä venkoiluja, tällöin väärintulkinnan mahdollisuus pienenee oleellisesti ja päästään nopeammin asian ytimeen. Mielestäni sama periaate pätee myös lukijapalautteeseen. Jos tuntuu siltä, että lehden sisällöissä, julkaisuaikataulussa tai missä vain on parantamisen varaa, niin kertokaa suoraan. Laittakaa sähköpostia, soittakaa tai tulkaa sanomaan kasvotusten, niin katsotaan mitä asian eteen voidaan tehdä. Moni teistä on jo palautetta antanutkin, kiitokset siitä.  Palaute, olipa se positiivista tai negatiivista, kertoo myös aina siitä, että lehteä luetaan ja se koetaan tärkeäksi. Ja kliseistä tai ei, niin lukijoita vartenhan lehtiä tehdään.

Tässä vuoden 2016 viimeisessä numerossa on tarjolla hyvin kattava paketti kirjoituksia suomalaiselta maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentältä. Lehden tekemiseen on kirjoittajina, arvioijina ja ideoijina osallistunut ihmisiä Uudeltamaalta Lappiin ja Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle. Myös jatkossa toivon, että saisimme kirjoituksia laajasti ympäri Suomen. Meillä on suuri ja maaseudultaan monimuotoinen maa. Mielestäni on lehden linjan mukaista kunnioittaa tätä tosiasiaa, ja huolehtia siitä, että lukijat ja kirjoittajat koko maassa pitävät lehteä omanaan. Monimuotoisuus on tärkeätä myös kirjoitusten aihepiireissä. Maaseudun tutkiminen tai kehittäminen ei mahdu vain yhteen näkökulmaan, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista otetta. Esimerkiksi tästä numerosta löytyvät kirjoitukset porotalouden kaupallistumisesta, elintarviketuotannon keskittymisestä ja maataloushistorian tutkimuksen kehittämisen tärkeydestä ovat kaikki yhtälailla merkittäviä ja mielenkiintoisia. Mielestäni ei ole järkevää lähteä korostamaan esimerkiksi elinkeinotoimintaan keskittyvien kirjoitusten ensisijaisuutta maaseutukulttuuria käsitteleviin nähden tai toisin päin. Molemmilla on paikkansa maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentässä.

Monimuotoisuutta painottavien numeroiden lisäksi tarvitaan myös teemanumeroita. Tällainenhan oli kuluvana vuonna julkaistu maaseudun kestävän energiahuollon erikoisnumero, jonka vierailevina päätoimittajina toimivat Salla Rantala, Suvi Huttunen ja Ville Tuomi. Teemanumeroiden tehtävänä on pureutua syvällisesti tiettyyn aihepiiriin ja tuoda siihen liittyvää uusinta tietoa kootusti yhteen julkaisuun. Teemanumeroita voidaan hyödyntää esimerkiksi koulutuksessa, tutkimuksessa ja kehittämisessä kattavina tietopaketteina. Sellaisen lukemalla saa syvällisen käsityksen aihepiirin merkityksestä suomalaiselle maaseudulle ja sen kehittämiselle. Myös joulukuussa 2017 on määrä julkaista teemanumero. Aihepiirinä on kansainvälisyys ja kirjoituskielenä englanti. Numeroon toivotaan niin kotimaisten kun ulkomaistenkin tutkijoiden ja kehittäjien kirjoituksia. Tarkempia kirjoittajaohjeita laitetaan liikkeelle ensi kevään aikana.  Tarkoitus olisi, että myös jatkossa julkaistaisiin kerran vuodessa yksi teemanumero. Vuoden 2018 osalta teemaksi on sovittu alustavasti ruoka. Allekirjoittaneen päätoimittajan pesti on kuitenkin katkolla ensi syksynä, joten linjamuutos on näiltä osin vielä mahdollinen.

Toivon että tämä kirjoitus omalta osaltaan toi läpinäkyvyyttä siihen tapaan ja niihin periaatteisiin, joilla lehteä toimitetaan.

Toivotan teille kaikille kiinnostavia lukuhetkiä lehden parissa sekä hyvää joulua ja iloista uutta vuotta! Palataan taas ensi vuonna Maaseudun uuden ajan merkeissä!