Maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan vuorovaikutus

Maarit Sireni ja Mari Kattilakoski

 

Maaseudun uusi aika-lehti perustettiin Joensuussa 25 vuotta sitten. Ensimmäisen numeron rahoitti Joensuun yliopisto. Sen jälkeen lehti siirtyi Maaseutupolitiikan neuvottelukunnan ja myöhemmin Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) rahoitettavaksi. Nykyisin Maaseutupolitiikan neuvosto (MANE) ei rahoita lehteä.

Uuden lehden tehtävänä oli edistää maaseutupolitiikan ja maaseutututkimuksen välistä vuorovaikutusta. Kehittämistyön arkea valottavien puheenvuorojen toivottiin opastavan tutkijoita tarttumaan relevantteihin tutkimuskysymyksiin. Tutkimusartikkeleilta odotettiin käytäntöön sovellettavia johtopäätöksiä. ”Keinotekoisiin tutkimusasetelmiin ja käsitteisiin” ei ollut syytä (Uusitalo 1993, 80). Politiikan tehtävänä oli ratkaista tutkimuksissa esille nostettuja ongelmia. Jo ensimmäisessä numerossa kuitenkin myönnettiin, ettei tutkimuksen, kehittämisen ja päätöksenteon suhde ollut näin yksinkertainen.

Vuorovaikutuksen edistymistä voidaan arvioida monesta suunnasta. Ensimmäinen johtopäätös on se, ettei tavoite julkaista MUA-lehdessä kehittämisen kentiltä nousevia tutkimusaloitteita ole toteutunut odotetulla tavalla. Vaikka keskustelulle ja puheenvuoroille on oma osastonsa, harva viranhaltija, hanketoimija tai kyläaktivisti on tarttunut toimeen. Ideoita heiltä ei kuitenkaan puutu. Kehittäjien mielestä ajankohtaisia ja mielenkiintoisia tutkimusteemoja ovat tällä hetkellä muun muassa kylien aktiivisuuteen vaikuttavat tekijät, maaseutuyrittäjyyden edut ja esteet, nuorten työpaikkojen luominen maaseudulle, maaseudun poikamiehet, digitalisaation edistäminen ja suvaitsevaisuuden edistäminen kylissä (Kumpulainen & Vehnämaa 2017, 39).

Kehittäjien nostot ovat osittain samoja kuin MANEn määrittelemät ajankohtaiset tutkimustarpeet. Valtakunnallisista maaseudun tutkimus- ja kehittämisvaroista on viime vuosina rahoitettu esimerkiksi nuorten koulutusta ja työllistymistä tarkastelevia hankkeita. Läheskään kaikki ministeriöltä rahoitusta saaneet tutkijat ja ryhmät eivät kuitenkaan ole julkaisseet tuloksiaan MUA-lehdessä edes lyhyinä puheenvuoroina. Lehdessä ei ole käsitelty esimerkiksi lähidemokratiaa ja kumppanuusmalleja, vaikka kyseiset teemat ovat kuuluneet viime vuosina MANEn toiminnan ytimeen.

Maaseudun uudessa ajassajulkaistujen tutkimusartikkeleiden aiheissa näkyvät keskeisimmät maaseudun ja maaseutututkimuksen sisäiset käännekohdat. Niitä ovat Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi sekä maaseutututkimuksen paradigman muutos vuosituhannen vaihteessa (Rannikko & Sireni 2013). Uusimmat lehdet paljastavat jälleen uuden sisällöllisen käänteen. Vuosina 2014–2018 useammassa kuin yhdessä MUA-lehdenreferoidussa tutkimusartikkelissa on käsitelty maataloutta, porotaloutta, suurpetoja, metsästystä, biotaloutta, ruokaa ja vapaa-ajan asumista. Kärjistäen voidaan sanoa, että tuorein tutkimus tuottaa kuvaa erämaistuvasta maaseudusta, jolla harjoitetaan peruselinkeinoja ja vietetään vapaa-aikaa.

Näyttääkin siltä, että maaseudun kehittäminen, tutkimus ja maaseutupolitiikka kulkevat paljolti omia polkujaan. Tutkijat analysoivat tärkeinä ja kiinnostavina pitämiään kysymyksiä enimmäkseen muulla kuin maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella. Tämän vahvistavat vuosina 2014–2018 julkaistujen artikkeleiden loppuun lisätyt kiitokset. Ministeriökin rahoittaa tutkimus- ja kehittämishankkeita, mutta niiden tuloksista ei kerrota systemaattisesti MUA-lehdessä. Kehittäjillä on konkreettisia tutkimusideoita, ja tutkijoilla voi olla kehittämisehdotuksia, mutta viesti ei aina välity, eivätkä ideat välttämättä valikoidu MANEn kautta rahoitettavien tutkimus- ja kehittämishankkeiden teemoiksi.

Maaseutututkimuksen ja –politiikan aikakauslehti Maaseudun uusi aikatarjoaa valmiin ja vakiintuneen foorumin yhteistyön ja vuorovaikutuksen syventämiselle. Toivommekin, että lehteä hyödynnetään nykyistä enemmän tehtävässä, jota varten se alun perin perustettiin.

***

Tässä suomalaisen maaseutupolitiikan 30-vuotisjuhlajulkaisussa läpileikkaavana teemana on maaseudun ja maaseutupolitiikan tulevaisuus. Teeman ympärille on kutsuttu kirjoittajia eri näkökulmista pääasiassa tutkimuksen, mutta myös kehittämisen ja politiikan osaamisalueilta.

Kati Pitkänen ja Anna Strandell tarkastelevat laajojen valtakunnallisten rekisteri-, tilasto- ja kyselyaineistojen valossa, mitkä ovat merkittävimmät monipaikkaisen asumisen muodot ja mihin suuntaan monipaikkainen asuminen maaseudulla on kehittymässä. Sulevi Riukulehdon ja Katja Rinne-Kosken artikkeli pureutuu maaseutuasumisen muutokseen analysoimalla kolmannen iän kotikokemuksia. Kirjoittajat muodostavat aineiston pohjalta kotoisan asumisen mallin, osoittaen tekijöitä, jotka ovat merkityksellisiä tavoiteltaessa maaseutuasumisen hyvää kokemusta.

Kaisu Kumpulainen hahmottaa artikkelissaan kylien tulevaisuutta paikallisyhteisöinä, tarkastellen mitä haasteita jälkimoderneille paikallisyhteisöille ominaiset piirteet tuovat tulevaisuuden kylätoiminnalle ja kylien kehittämiselle. Laura Jänis tarkastelee puolestaan yhteisölähtöisen paikallisen kehittämisen nykytilaa Suomessa ja toimintatavan tulevaisuutta alue- ja maaseutupolitiikan työkaluna.

Työelämän muutokseen ja maaseutuyrittäjyyden piilossa oleviin mahdollisuuksiin erityisesti naisyrittäjyyden ja elämäntapayrittäjyyden näkökulmista pureudutaan Hanna-Mari Ikosen artikkelissa. Jenni Eckhardtin, Heli Siirilän ja Lasse Nykäsen katsauksessa käsitellään liikkumisen kysymyksiä kuvaamalla liikenteen muutosta ja avaamalla käytännön esimerkkien kautta näköaloja siitä, millaisilla toiminnallisilla malleilla maaseudun liikkumis- ja kuljetuspalveluja voidaan kehittää.

Jukka Teräs nostaa katsauksessaan esiin, kuinka älykkään erikoistumisen toimintamallia voisi soveltaa maaseutualueiden kehittämisessä sekä hyödyntää maaseutupolitiikan terävöittämisessä. Hilkka Vihisen puheenvuorossa pohditaan maaseutupolitiikan kansallisia ja kansainvälisiä näkymiä yhteiskunnallisten muutostrendien valossa.

Maaseudun tulevaisuus rakentuu myös sosiaalisten representaatioiden ja merkitystodellisuuksien kautta. Torsti Hyyryläinen ja Toni Ryynänen analysoivat maaseutukuvissa ja maaseutumielikuvissa tapahtuneita pitkän aikavälin muutoksia ja esittävät tulkintaa suomalaisen maaseutukeskustelun kehityksen suunnasta. Ilkka Luoto kuvaa paradoksiteoriaa hyödyntäen maaseudun ja kaupungin riippuvuussuhteita ja sekoittumista.

Aluetieteen emeritusprofessori Hannu Katajamäki peilaa puheenvuorossaan omaa maaseutututkijan uraa kuvaavan tarinansa avulla maaseutututkimuksen kytköksiä maaseutupolitiikkaan ja maaseudun strategiseen kehittämiseen.

 

Lähteet

Kumpulainen, Kaisu & Marja Vehnämaa 2017. Konkreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen. – Maaseutuparlamentin työpajan satoa. Maaseudun uusi aika 25:3, 38–40.

Rannikko, Pertti & Maarit Sireni 2013. Maaseudun uusi aika 1993–2013. Maaseudun uusi aika 21: 2–3, 4–11.

Uusitalo, Eero 1993. Tutkimus ja maaseutupolitiikka. Maaseudun uusi aika. Maaseutututkimuksen vuosikirja 1993, 78–88. Joensuun yliopisto, Maaseutuinstituutti.

Maaseudun ja kaupungin välisestä vuorovaikutuksesta

Aapo Jumppanen

 

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Seinäjoen yksikön tiloissa on kaksi neuvotteluhuonetta, Stadi ja Lande. Niitä ei nähdä työyhteisössämme toisilleen vastakkaisina, vaan toisiaan täydentävinä. Molempia tarvitaan ja molemmissa on omat toimintonsa ja tunnelmansa. Lande on teknisesti edistyneempi kokoustila, sillä sinne on sijoitettu videoneuvottelulaitteet. Stadi on puolestaan tilavampi ja sen seinällä huristaa raitiovaunu pitkin Helsingin katuja kenties muistuttaen siitä, että vaikka maaseudun keskellä täällä Seinäjoella olemmekin, niin olemme kuitenkin yksi osa pääkaupungissa sijaitsevan emoyliopistomme toimintarakenteita. Yhtä kaikki maaseudun ja kaupungin välillä ei nähdä olevan ristiriitaa.

Ylipäätään Suomessa maaseudun ja kaupungin välinen vuorovaikutus lienee suhteellisen mutkatonta. Monet suomalaiset esimerkiksi kokevat olevansa sekä maalaisia että kaupunkilaisia yhtä aikaa, kuten Sitran maamerkit -barometri vuonna 2011 kertoi. 

Yhden merkittävän osan maaseudun ja kaupungin väliseen vuorovaikutukseen tuo vapaa-ajan asuminen eli mökkeily, jota tämän lehden sivuilla tarkastelevat Adam Czarnecki ja Maarit Sireni artikkelillaan Vapaa-ajan asumisen taloudellinen merkitys maaseutukuntien pysyville asukkaille. Tuloksista selviää, että pysyvien ja vapaa-ajan asukkaiden väliset taloudelliset yhteydet ovat suhteellisen pienimuotoisia, mutta toisaalta mm. kulttuuritarjonnan koettiin parantuneen vapaa-ajan asukkaiden myötä. Taloudellisesti suhteellisen vähäarvoiset kohtaamiset olivat kuitenkin sosiaalisesti merkittäviä, ne vahvistivat myönteistä kuvaa vapaa-ajan asukkaista. Sen sijaan ne vakituiset asukkaat, jotka eivät olleet itse tekemisissä vapaa-ajan asukkaiden kanssa näkivät myös heistä kotipaikkakunnalleen koituvat hyödyt kaikista vähäisimpinä. Laaja-alainen vuorovaikutus näyttäisi siis lisäävän vapaa-ajan asumisen sosiaalista hyväksyttävyyttä.

Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutukseen kytkeytyy myös Torsti Hyyryläisen ja Sanna Santalahden artikkeli Japanin kotiseutulahjoitus – furusato noozei – kaupunkien ja maaseutujen toimijoiden vuorovaikutuksena. Kotiseutulahjoitus on ollut Japanissa käytössä vuodesta 2008 ja sen puitteissa japanilaiset voivat tehdä vapaaehtoisen rahalahjoituksen jollekin kotikuntansa ulkopuoliselle kunnalle tai prefektuurille. Lahjoitusta vastaan voi valita puolestaan vastalahjan, joka usein on jokin paikallinen elintarvike. Lahjoitus on myös verovähennyskelpoinen. Furusato noozei -lahjoitus ei ole Japanissa aivan pienimuotoista toimintaa, sillä esimerkiksi vuonna 2016 niitä tehtiin peräti 2,1 miljardin euron arvosta. Kirjoittajien mukaan vastalahjat ovat luoneet vilkkaat kansalliset markkinat kuntien välille. Järjestelmää on kritisoitu mm. siitä, että se suosisi vahvoja kuntia, mutta pääosin vastaanotto on ollut positiivinen, ja kotiseutulahjoituksen on koettu lisänneen merkittävästi kaupunkilaisten kiinnostusta maaseutua ja maaseutumatkailua kohtaan. 

Maaseudun ja kaupungin kohtaamiseen voi myös liittyä monenlaista kitkaa ja suoranaisia konflikteja. Sata vuotta sitten Suomessa elettiin historiamme synkimpiä hetkiä. Tammikuun lopussa 1918 alkanut sisällissota oli päättymässä, mutta sen yhtä lailla ankariksi muotoutuneet jälkiselvittelyt olivat edelleen käynnissä. Kyse ei ollut kuitenkaan yksinomaan punaisten ja valkoisten välisestä sodasta, vaan aikalaiset saattoivat nähdä siinä myös piirteitä maaseudun ja kaupungin välisestä kamppailusta. Tutkin katsausartikkelissani sitä tapaa, jolla Maaseudun tulevaisuus -lehti rakensi vastakohtaisuutta kaupunkien ja maaseudun välille vuosina 1916–1918. Tarkastelen tätä vastakkainasettelua osana suomalaisen yhteiskunnan yleistä modernisaatiokehitystä. Siihen liittyivät kiinteästi esimerkiksi teollistuminen ja kaupungistuminen, jotka nähtiin uhkina maaseudun talonpoikaiselle elämäntavalle. 

Tämä lehti jää allekirjoittaneen päätoimittajakauden viimeiseksi. Toukokuun alusta päätoimittajan tehtävään astuu Antti Puupponen Jyväskylän yliopistosta. Antti on pitkänlinjan maaseutututkija, jolle tuttuja ovat niin kestävän kehityksen, paikallisen ruoantuotannon, ruokaturvallisuuden kuin maaseutuyrittäjyydenkin teemat.  

Toivotan Antille antoisia hetkiä päätoimittajana ja kiitän kaikkia lukijoita ja lehden tekoon osallistuneita sekä Maaseudun uusi aika -yhdistystä opettavaisista vuosista lehden toimittamisen parissa.  

Kohtaamisia

Aapo Jumppanen

 

Katsellessani tämän lehden alustavaa sisällysluetteloa havahduin siihen tosiasiaan, että kädessäni on selvästi kohtaamispainotteinen numero. Sen kuudesta kirjoituksesta peräti kolme sijoittuu tähän kategoriaan, jossa kirjoittajaohjeiden mukaisesti julkaistaan raportteja maaseutuaiheisista tapahtumista, seminaareista ja konferensseista sekä myös haastatteluja. Tätä numeroa edeltänyt lehti oli puolestaan painottunut kirja-arvosteluihin. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole ollut niinkään tarkoituksellisesta toimituksellisesta valinnasta, vaan enemmänkin siitä, että tämän vuoden aikana on julkaistu hyviä kirjoja, osallistuttu kiinnostaviin tapahtumiin ja kohdattu mielenkiintoisia ihmisiä.

Leppävirralla elo-syyskuun vaihteessa järjestetty 25. maaseutututkijatapaaminen sekä Maaseutuparlamentti ovat olleet tämän vuoden keskeisimpiä maaseudun tutkijoiden ja kehittäjien kohtaamisia. Molempia niistä käsitellään tässä lehdessä. Olli Lehtonen ja Heli Siirilä tiivistävät omassa kirjoituksessaan maaseutututkijatapaamisen keskeisen annin. Kaisu Kumpulainen ja Marja Vehnämaa puolestaan avaavat maaseutuparlamentin työpajatyöskentelyä jutussaan Kokreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen – Maaseutuparlamentin työpajan satoa. Kirjoitus esittelee suuren määrän parlamentissa esitettyjä kehittämisajatuksia alkuperäisessä asussaan, mikä tarjoaa myös työpajaan osallistumattomille mahdollisuuden päästä osalliseksi sen tunnelmasta sekä keskeisestä annista.

Eräs lehtemme lukijoista esitti taannoin pyynnön juttusarjasta, joka käsittelisi maaseudun ja maaseutututkimuksen tilaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pyynnöstä innostuneena päätin avata pelin ja haastattelin kanadalaisen maaseutusosiologin Murray Knuttilan, joka vieraili Suomessa touko-kesäkuussa 2017. Kansainvälisten vieraiden haastatteluja, matkaraportteja ja maakohtaisia analyysejä julkaistaan mielellään myös vastaisuudessa. Kirjoittakaa siis kokemuksenne ja näkemyksenne ylös kun maailmalla liikutte ja ihmisiä kohtaatte, ja lähettäkää toimitukseen.

Vertaisarvioituja artikkeleitakin toki tästä numerosta löytyy. Mari Kivitalo pohtii metsästysharrastuksen kannalta keskeistä kysymystä eli seurojen jäseneksi ottamista ja ulossulkemista otsikolla Metsästyksen kentän logiikka ja kulttuurinen kestävyys. Kivitalon mukaan jäsenyys edellyttää pääomia, jotka määritellään seurakohtaisesti. Käytännössä kysymys kulminoituu usein maanomistajuuteen seuran alueella. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, varsinkin nuoremmat metsästysseurojen jäsenet suhtautuvat usein sallivammin maattomiin jäseniin. Myös ihmisten entistä liikkuvampi elämäntapa vaikuttaa metsästysseuratoimintaan. Paikallisyhteisöjen ulkopuolelta tulevat metsästäjät myös muokkaavat omalta osaltaan metsästyskulttuuria uudenlaiseen suuntaan. Metsästysseurat elävätkin mielenkiintoisessa muutoksen tilassa.

Marja Kallioniemi ja Hanna-Riitta Kymäläinen ovat artikkelissaan Työhistoriaa kuvaavat elämänviivapiirrokset – Tapaustutkimus lypsykarjatiloilta tutkineet maatilalla elämisen ja työnteon arkea. Erityisesti viimeiset viisi vuotta ovat olleet voimakkaan rakennemuutoksen aikaa lypsykarjatiloilla, joista kolmannes on lopettanut. Toimintaa jatkaneilla tiloilla tuotantomäärät, mutta myös tehdyt työtunnit ovat kasvaneet. Kirjoittajat kysyvätkin, tulisiko tilakokojen jatkuvan suurentamisen sijaan pyrkiä tilakokonaisuuden parempaan hallintaan, jolloin voitaisiin huolehtia entistä paremmin tuotteiden laadusta, eläinten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea yrittäjien jaksamisesta.

Lehtemme päättää tällä kertaa Antti Puupposen kirja-arvostelu Jenni Räinän ja Vesa Rannan tietokirjasta Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. Arvostelua lukiessa selviää, että asuminen syrjäisellä maaseudulla on nykyisin eräänlainen vaihtoehtoinen elämäntapa, se on yhteiskunnan reunalla olemista 100-vuotiaan kaupungistuneen Suomen kontekstissa. Vuonna 1917 maaseudulla, edes syrjäisellä sellaisella, asuminen ei kuitenkaan ollut marginaalista vaan arkipäiväistä suomalaisten suurelle enemmistölle. Paljon on siis muuttunut, mutta loppujen lopuksi sata vuotta on kovin lyhyt aika. Kun tutkimme sukupuitamme, havaitsemme lähes poikkeuksetta juurien ulottuvan syvälle suomalaiselle maaseudulle. Olkaamme ylpeitä näistä juuristamme.

Kansallista ja kansojen välistä

Aapo Jumppanen

 

Näyttäisi siltä, että akateeminen maailma on viime vuosina alkanut entistä voimakkaammin suosia julkaisukäytännöissään kansainvälistä artikkelijulkaisemista. Suomenkielisen tieteellisen monografian tai kokoomateoksen kirjoittaminen tuntuu olevan yhä harvinaisempaa herkkua. Suomi täyttää 100 vuotta, mutta kuinka käy suomenkielisen tiedejulkaisemisen? Onko suurten kansallisten kertomusten aika auttamattomasti ohi? Vai onko niin, että myös jatkossa kirjoitetaan suomeksi sellaista tutkimusta, jolla on relevanssia erityisesti suomenkielisten lukijoiden parissa? En oikein jaksa uskoa, että suomeksi julkaiseminen loppuisi kokonaan. Paljon parjattu julkaisufoorumikaan ei anna lisäpisteitä vieraskielisyydestä, vaan julkaisukanavan tieteellisen tason mukaan. Tasoa kaksi edustava julkaisu on yhtä arvokas suomeksi ja englanniksi.

Maaseudun uusi aika -lehden toimituksesta asioita tarkastellen näyttäisi myös siltä, etteivät suomenkieliset kirjat ole tieteellisen julkaisemisen kartalta mihinkään katoamassa. Tässäkin numerossa esitellään peräti neljä maaseudun kannalta erinomaisen mielenkiintoista teosta. Joukossa on kotimaista kylätutkimusta, vesihuoltoa, maaseudun ja maahanmuuton suhteen pohdintaa sekä talonpoikaislähtöisen kansatieteilijän ja arkeologin Sakari Pälsin elämäntarina.

Myös suomenkielinen artikkelijulkaiseminen on tässä numerossa vahvasti läsnä Antti Puupposen ja Minna Turusen ryhmien töiden kautta. Antti Puupponen, Ari Paloviita, Teea Kortetmäki ja Tiina Silvasti käsittelevät suomalaisten maatilojen merkitystä ruokaturvallisuudelle. Aihe on erinomaisen ajankohtainen, sillä juuri hiljattain Eurooppaa hätkähdytti Hollannista lähtöisin olevien ”myrkkymunien” tapaus, jossa kananmuniin oli päätynyt vaarallista torjunta-ainetta fiproniilia. Suomalaisten tuottajien taloudellisesti heikko tilanne on myös puhuttanut viime vuosina. Meillä elintarvikkeiden laatu on korkea, mutta siitä huolimatta tilojen kannattavauus on usein heikko ja viljelijöiden työtaakka jatkaa kasvamistaan. Puupposen et al. mukaan maatilojen tuleekin kyetä kehittämään sopeutumiskykyään eli resilienssiä muuttuvien ilmasto-olojen sekä globaalien elintarvikemarkkinoiden heilahtelujen värittämässä toimintaympäristössä. Helppoa tämä ei ole, mutta kirjoittajien mukaan se on tärkeätä Suomen kansallisen huoltovarmuuden ja ruokaturvan takaamiseksi. Hän peräänkuuluttaakin kokonaisvaltaista ruokapolitiikkaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Minna Turunen, Sirpa Rasmus ja Asta Kietäväinen keskittyvät omassa artikkelissaan poronhoitoon sota- ja jälleenrakennuksen ajalla 1940-luvulta aina 1960-luvulle. Artikkelissa tarkastellaan esimerkiksi porojen merkitystä Suomen sotataloudelle ja pureudutaan poronhoidon kokemiin menetyksin. Aivan kuten Karjalan evakot menettivät maansa ja karjansa, samalla tavoin pohjoisessa monet poromiehet menettivät laitumensa ja poronsa jopa viimeistä päätä myöten. Neuvostoliiton kanssa käytyjen sotien lisäksi Saksaa vastaan käyty lapinsota raunioitti laajoja alueita 1944–1945. Jälleenrakentamisen aika olikin Lapissa muuta maata pidempi ja toi runsaasti maataviljeleviä uudisasukkaita poronhoitoalueille. Sotakorvauksia varten kaadettiin myös metsiä, joissa porot laidunsivat. Tällöin poroisäntien ja maanviljelijöiden välillä kiristyivät. Toisaalta 1960-luvulta eteenpäin tilanne alkoi normalisoitua ja ristiriidat rauhoittua. Porotalous sopeutui uusiin olosuhteisiin ja se on yhä tänään tärkeä osa pohjoista elämänmenoa.

Kiinnostavien kansallisten kertomusten lisäksi saamme myös lukea Katja Rinne-Kosken, Merja Lähdesmäen sekä Anne Matilaisen kyläyhdistyksiä ja yhteiskunnallista yrittäjyyttä Suomessa ja Skotlannin maaseudulla käsittelevän katsauksen. Ideoiden ja ihmisten sujuva liikkuminen yli rajojen teki tämänkin artikkelin kirjoittamisen mahdolliseksi. Maaseudun tutkimuksessa ja kehittämisessä kansalliset ja kansainväliset kertomukset ovatkin toisiaan täydentäviä ja yhteen kietoutuneita. Kumpaakaan ei ole tarvetta nostaa toista arvokkaampaan asemaan.

Eteläsatama, Kauppatori, kalamarkkinat 5.-6.10.1964. Kuva: Constantin Grünberg. www.helsinkikuvia.fi, CC BY 4.0

Biotalouden mahdollisuudet

Aapo Jumppanen

 

Suomessa on viime vuodet vannottu biotalouden nimeen. Käsite on alati muutoksessa, mutta pääpiirteissään on kysymys uusiutuvien luonnonvarojen käytöstä energian, ravinnon, tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen. Itsekin olen ollut pian kaksi vuotta mukana pelto- eli agrobiotalouteen liittyvässä kehittämishankkeessa Etelä-Pohjanmaalla. Pääasiassa on ollut kyse elintarvikeketjun eri toimijoiden tukemisesta. Olemme pohtineet esimerkiksi sitä, kuinka alan yritysten- tutkimuslaitosten ja alueen kehittämisyhtiöiden yhteistyötä voitaisiin kehittää. Hankkeen aikana on järjestetty mm. seminaareja, kansainvälistämispäiviä ja ideakilpailu opiskelijoille. On verkostoiduttu eurooppalaisten alan toimijoiden kanssa ja kuunneltu alaan liittyviä kuulumisia Brysselistä ja kauempaakin. Myös alkutuottajien ja kaikenkokoisten elintarvike-, koneenrakennus-, ja vientipalveluyritysten kanssa on tehty yhtä ja toista.

Myös muissa maakunnissa ja maissa on pantu aloille erilaisia biotalousaloitteita, on Biolaaksoa ja Biobased deltaa. Niitä kaikkia yhdistää pyrkimys synnyttää uutta liiketoimintaa ja vahvistaa jo olemassa olevaa. Missä määrin me itse olemme alueellisessa hankkeessamme tähän mennessä onnistuneet on vielä osin hämärän peitossa. Joidenkin aloittelevien agrobiotalouden yritysten kanssa on tehty yhteistyötä, mutta ei niiden joukossa ole tainnut olla ainuttakaan voimakasta kasvua hakevaa, tietointensiivisiä start-up-yritystä, joista paljon puhutaan. Kyse voi toki olla siitä, että emme ole olleet kovin houkutteleva kumppani tällaisille yrityksille. Toisaalta agrobiotalouden piiriin luettavia korkeaan osaamiseen pohjautuvia uusia yrityksiä ei Suomessa perusteta kovin paljon vuositasolla. Johtuuko tämä toimialan vaikeudesta vaiko jostakin muusta, sitä emme tiedä.

Onko biotalouteen sitten asetettu liikaa odotuksia? Näinkin voi olla, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö maassamme vallitsisi positiivinen alan kehitystä tukeva ilmapiiri. Tilatasolla biotalouden mahdollisuudet voivat näkyä esimerkiksi pienimuotoisena energian tuotantona sekä ravinteiden aiempaa tehokkaampana käyttönä. Kansallisella tasolla tunnetuin biotaloushanke lienee Äänekoskelle rakentuva Metsä Groupin biotuotetehdas. Voidaan myös sanoa, ettei biotaloudelle taida olla juuri vaihtoehtoja. Fossiilisiin luonnonvaroihin pohjautuva talousjärjestelmämme ja elämäntapamme on osoittautumassa päivä päivältä kestämättömämmäksi. Tarvitsemme ekologisesti kestävämpää järjestelmää, ja sen uusiutuviin luonnonvaroihin ja kierrätykseen pohjautuva biotalous voi tarjota.

Tässä numerossa biotalouden mahdollisuuksia vaikuttamispolitiikan näkökulmasta tarkastelee Juha Hiedanpää kollegoineen. Heidän mukaansa fossiilisiin raaka-aineisiin perustuva yhteiskunta on ajautunut vaikeuksiin, jotka edellyttävät muutosta. Signaalina tästä on esimerkiksi laajalti maailman maita sitouttavan Pariisin ilmastosopimuksen ratifiointi loppuvuodesta 2016. Asioiden muuttaminen ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, sillä vakiintuneet fossiilitalouden aikaiset instituutiot istuvat sitkeästi yhteiskunnissamme. Tarvitaankin erityistä joustavaa ja kokonaisvaltaista vaikuttamispolitiikkaa, jossa asiantuntijat ja päättäjät tekevät aiempaa tiiviimpää tilannekohtaista yhteistyötä yli biotalouden sisäisten sektorirajojen. Niitä muodostuu ympäristökysymysten sekä maa-, metsä- ja kalatalouden välille. Vaikuttamispolitiikassa tärkeällä sijalla ovat myös toisiaan täydentävä kovien (pakottavuus, määräykset, säännöt) ja kevyiden keinojen (vapaaehtoisuus, tieto, yhteistyö) käyttäminen.

Hiedanpään ja kumppaneiden mukaan biotalouden läpimurto edellyttää ajattelu- ja toimintatapojen perustavanlaatuista muutosta. Tämän saavuttaminen edellyttää ”kulttuurisia” ja ”institutionaalisia yrittäjiä”, jotka kykenevät muokkaaman niin yhteiskunnassa vallitsevia ajattelutapoja kuin myös sen pelisääntöjä ja toimeenpanon mekanismeja.

Kehittämishankkeemme toiminnasta voidaan tunnistaa tiettyjä institutionaaliseen ja kulttuuriseen yrittäjyyteen kuuluvia piirteitä alueellisella tasolla. Olemme tehneet sektorirajat ylittävää agrobiotalouden kehittämisyhteistyötä triple-helix mallia mukaillen ja pitäneet yllä yleistä keskustelua biotaloudesta. Olemme myös tarjonneet esimerkiksi metsäsektorin asiantuntijoille tilaa esitellä osaamistaan hankkeemme tilaisuuksissa. Kenties on niin, että juuri nämä biotalouden sektorirajat ylittävät toimenpiteet, jotka toisinaan tuntuvat jopa hieman sattumanvaraisilta, ovatkin niitä arvokkaimpia ja vaikuttavimpia toimenpiteitä, joiden kautta luonnonvara- ja ympäristöalan perinteiset rajat hämärtyvät ja alueemme biotaloussektori vahvistuu pitkällä aikavälillä.

Tutkimustulosten ja kehittämishankkeiden toimenpiteiden suorassa vertailussa tulee kuitenkin olla tarkkana. Asioita valtakunnan tasolla käsittelevän ja teoretisoivan tieteellisen artikkelin sekä yksittäisen maakunnallisen kehittämishankkeen mittakaavat ovat hyvin erilaiset. Myös niiden tavoitteet ovat erilaiset. Siinä missä artikkelin tehtävänä on tuottaa uutta tietoa koko biotalousalan vaikuttavuuspolitiikasta, on hankkeemme tarkoituksena vahvistaa maakuntamme agrobiotalouden osaamista ja yritystoimintaa. Toisaalta biotalouden tarkasteleminen laajemmasta teoretisoivasta näkökulmasta antaa meille aihepiirin kehittäjille uutta ajattelemisen aihetta ja näkökulmia. Sen avulla voimme tarkastella toimintaamme osana suurempaa kokonaisuutta. Se myös tarjoaa välineitä arvioida omaa työtämme uudella tavalla. Kenties toteutamme toimenpiteet hiukan eri tavalla kuin vastaavissa aiemmissa kehittämishankkeissa. Tällöin uuden oppimisen ja luomisen mahdollisuus kasvaa.

Lehden linja

Aapo Jumppanen

 

Reilu vuosi sitten minulta kysyttiin, että mikä mahtaa olla tulevan päätoimittajan linja? Vastasin, että sitä pitää vielä miettiä. Toimittajan töitäkin tehnyt kyselijä alkoi välittömästi maalailla vastauksestani sensaatiota hakevaa kohuotsikkoa: ”Uusi päätoimittaja ei tiedä lehden linjaa”. Koin, että tässä harjoitettiin nyt niin sanottua kannustavaa vinoilua. On sitä tullut joskus itsekin harrastettua, mutta olen pyrkinyt vähentämään. Siinä saattaa nimittäin käydä niin, että haittavaikutukset ovat hyötyjä suuremmat. On parempi antaa palaute suoraan ilman ihmeempiä venkoiluja, tällöin väärintulkinnan mahdollisuus pienenee oleellisesti ja päästään nopeammin asian ytimeen. Mielestäni sama periaate pätee myös lukijapalautteeseen. Jos tuntuu siltä, että lehden sisällöissä, julkaisuaikataulussa tai missä vain on parantamisen varaa, niin kertokaa suoraan. Laittakaa sähköpostia, soittakaa tai tulkaa sanomaan kasvotusten, niin katsotaan mitä asian eteen voidaan tehdä. Moni teistä on jo palautetta antanutkin, kiitokset siitä.  Palaute, olipa se positiivista tai negatiivista, kertoo myös aina siitä, että lehteä luetaan ja se koetaan tärkeäksi. Ja kliseistä tai ei, niin lukijoita vartenhan lehtiä tehdään.

Tässä vuoden 2016 viimeisessä numerossa on tarjolla hyvin kattava paketti kirjoituksia suomalaiselta maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentältä. Lehden tekemiseen on kirjoittajina, arvioijina ja ideoijina osallistunut ihmisiä Uudeltamaalta Lappiin ja Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle. Myös jatkossa toivon, että saisimme kirjoituksia laajasti ympäri Suomen. Meillä on suuri ja maaseudultaan monimuotoinen maa. Mielestäni on lehden linjan mukaista kunnioittaa tätä tosiasiaa, ja huolehtia siitä, että lukijat ja kirjoittajat koko maassa pitävät lehteä omanaan. Monimuotoisuus on tärkeätä myös kirjoitusten aihepiireissä. Maaseudun tutkiminen tai kehittäminen ei mahdu vain yhteen näkökulmaan, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista otetta. Esimerkiksi tästä numerosta löytyvät kirjoitukset porotalouden kaupallistumisesta, elintarviketuotannon keskittymisestä ja maataloushistorian tutkimuksen kehittämisen tärkeydestä ovat kaikki yhtälailla merkittäviä ja mielenkiintoisia. Mielestäni ei ole järkevää lähteä korostamaan esimerkiksi elinkeinotoimintaan keskittyvien kirjoitusten ensisijaisuutta maaseutukulttuuria käsitteleviin nähden tai toisin päin. Molemmilla on paikkansa maaseutututkimuksen ja kehittämisen kentässä.

Monimuotoisuutta painottavien numeroiden lisäksi tarvitaan myös teemanumeroita. Tällainenhan oli kuluvana vuonna julkaistu maaseudun kestävän energiahuollon erikoisnumero, jonka vierailevina päätoimittajina toimivat Salla Rantala, Suvi Huttunen ja Ville Tuomi. Teemanumeroiden tehtävänä on pureutua syvällisesti tiettyyn aihepiiriin ja tuoda siihen liittyvää uusinta tietoa kootusti yhteen julkaisuun. Teemanumeroita voidaan hyödyntää esimerkiksi koulutuksessa, tutkimuksessa ja kehittämisessä kattavina tietopaketteina. Sellaisen lukemalla saa syvällisen käsityksen aihepiirin merkityksestä suomalaiselle maaseudulle ja sen kehittämiselle. Myös joulukuussa 2017 on määrä julkaista teemanumero. Aihepiirinä on kansainvälisyys ja kirjoituskielenä englanti. Numeroon toivotaan niin kotimaisten kun ulkomaistenkin tutkijoiden ja kehittäjien kirjoituksia. Tarkempia kirjoittajaohjeita laitetaan liikkeelle ensi kevään aikana.  Tarkoitus olisi, että myös jatkossa julkaistaisiin kerran vuodessa yksi teemanumero. Vuoden 2018 osalta teemaksi on sovittu alustavasti ruoka. Allekirjoittaneen päätoimittajan pesti on kuitenkin katkolla ensi syksynä, joten linjamuutos on näiltä osin vielä mahdollinen.

Toivon että tämä kirjoitus omalta osaltaan toi läpinäkyvyyttä siihen tapaan ja niihin periaatteisiin, joilla lehteä toimitetaan.

Toivotan teille kaikille kiinnostavia lukuhetkiä lehden parissa sekä hyvää joulua ja iloista uutta vuotta! Palataan taas ensi vuonna Maaseudun uuden ajan merkeissä!

Maaseudulla on energiaa

Salla Rantala
Suvi Huttunen
Ville Tuomi

 

Kädessäsi pitelemäsi Maaseudun Uusi Aika lehden numero 2/2016 on maaseudun kestävään energiahuoltoon keskittyvä teemanumero. Numeron taustalla on vuoden 2015 maaseutututkijatapaamisessa pidetty työryhmä, jossa tarkasteltiin hajautetun uusiutuvan energiantuotannon muutoksia ja mahdollisuuksia maaseudulla. Teemanumerossa julkaistaan myös avoimen kirjoituskutsun kautta saatuja kirjoituksia.

Maaseudun uusiutuva energiantuotanto on ollut keskeinen teema Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR; nyk. Maaseutupolitiikan neuvosto) Ekosysteemipalvelut-verkoston vuosien 2014–2016 toiminnassa. Verkoston tarkoituksena on ollut tuoda yhteen asiantuntijatietoa ja toimijoiden kokemuksia keskeisistä hajautetun energiantuotannon haasteista sekä herättää keskustelua toimenpiteistä, joilla parannetaan pienten tuotantoyksiköiden toimintaedellytyksiä ja kannattavuutta. Nykyinen teemanumero on osa tätä kokonaisuutta. Asiantuntijoiden ja toimijoiden, kuten maaseudun pienenergiayrittäjien, lisäksi keskusteluun on saatu mukaan myös päättäjiä kunnalliselta valtakunnalliselle tasolle seminaarien, opintoretkien ja face-to-face-tapaamisten kautta. Esimerkiksi huhtikuisessa Maaseutuakatemia-tapahtumassa energia-asioista keskusteltiin vilkkaasti. Kooste keskusteluista ja niiden johtopäätöksistä löytyy Jari Lyytimäen ym. kirjoituksena Kohtaamisia-palstalta.

Lehden kirjoituksissa tarkastellaan monipuolisesti erilaisia uusiutuvan energiantuotannon muotoja. Aurinkoenergia, vesivoima ja bioenergia sekä puuenergiana että biokaasuna ovat kukin saaneet oman kirjoituksensa erilaisista näkökulmista. Lisäksi Ville Tuomen ja kumppaneiden katsauksessa tarkastellaan yleisemmin hajautetun energiantuotannon liiketoimintamahdollisuuksia maaseutualueilla.

Kirjoituksista käy hyvin ilmi, kuinka maaseudulta löytyy energiaa, tekniset ratkaisut ovat pitkälti olemassa ja uusiutuvaa energiantuotantoa on pyritty edistämään monella tasolla. Kuitenkaan monet esimerkiksi Marjatta Hytösen puuenergiaa käsittelevässä katsauksessaan luettelemista ohjauskeinoista eivät toimi erityisen hyvin nimenomaan maaseudun tai hajautetun energiantuotannon kannalta. Ohjauskeinot on usein suunniteltu vallitsevaan järjestelmään istuviksi ja vakiintuneita toimijoita tukeviksi, jolloin niiden muutosvaikutus jää helposti pieneksi. Kuitenkin on selvää, että maaseudun energiaa ei kannata jättää vain muualla hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi.

Tähän haasteeseen ovat aktiivisesti vastanneet monet maaseudun toimijat. Energian lisäksi maaseudulta löytyy myös paljon energisiä ihmisiä toteuttamaan ennakkoluulottomasti uusiutuvan energian tuotantoon liittyviä visioitaan. Omalla toiminnallaan he ovat osaltaan onnistuneet horjuttamaan Suomessa pitkälti yhä vallitsevaa keskitetyn energiantuotannon järjestelmää. Toisaalta maaseudun energiamurros ei leviä pelkästään pellepelottomien varassa.

Tulevaisuudessa olisi tärkeää nähdä energiantuotantoa pidemmälle siihen, kuinka energiantuotanto kytkeytyy useisiin muihin toimialoihin ollen osa biotaloutta ja kiertotaloutta. Tämä vaatii ennakkoluulotonta yhteistyötä yli vakiintuneiden toimialojen, kaupunkialueiden ja maaseudun ja paikallisen ja globaalin tason. Maaseutuakatemiassa nousi esiin energian näkeminen yhä enemmän palveluna ja tähän liittyvät brändäyksen mahdollisuudet sekä maaseudun aktiivisesti mukaan ottama energiantuotannon visio, jonka varaan ohjauskeinoja voisi pitkäjänteisesti kehittää.

Teemanumero tarjoaa osaltaan ponnahduslaudan maaseudun uusiutuvan energian tuotannon eteenpäin viemiselle. Tällä voi olla suuria vaikutuksia maaseutualueiden talouteen. On kaikkien alueen ihmisten etu, jos alueella tuotetaan itse nykyistä enemmän energiaa, sitä ostetaan vähemmän ulkopuolelta ja raha kiertää alueella eikä valu sieltä pois. Miksi jättää uusiutuvan energian resursseja käyttämättä, jos niitä on ja siitä on alueelle ja sen ihmisille hyötyä?

Jotain vanhaa, jotain uutta

Aapo Jumppanen

Monen suomalaisen silmissä maaseutu näyttäytyy edelleen pitkälti alkutuotannon määrittelemänä tilana. Maa- ja metsätaloudella nähdään olevan aivan perustellusti oma erityinen paikkansa maaseudun elinvoiman ylläpitäjänä. Monenlaisista kaupunkiviljelyvisioista huolimatta laajamittainen ruuan tuotanto näyttäisi Suomessa tapahtuvan pääosin maaseudulla myös tulevaisuudessa. Samoin metsäteollisuuden raaka-aine kasvaa pääosin asutuskeskusten ulkopuolella.

Maa- ja metsätalous tai laveammin alkutuotanto ei kuitenkaan enää ole maaseudun elinkeinoelämän ainoa kuva. Kokonaisuus on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi. Tämä laajan maaseutupolitiikan näkemys, jota maaseutututkimus suosii, ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tämän näkemyksen keskeinen puolestapuhuja oli joulukuussa 2015 edesmennyt maaseutupolitiikan professori Eero Uusitalo. Hän oivalsi jo 1980-luvulla, että maaseudun kehittämisessä tarvitaan eri hallinnonalojen kansalaisten ja yritysten välistä yhteistyötä. Uusitalon näkemyksen mukaan maaseudulla oli heikkouksien lisäksi myös vahvuuksia, joihin maaseudun asukkaiden tulisi tukeutua elinympäristönsä kehittämisessä. Nämä ajatukset ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, sillä maaseudun asukkailta odotetaan nyt ja tulevaisuudessa yhä enenevissä määrin poikkisektoraalista yhteistyötä ja oma-aloitteisuutta esimerkiksi hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Uusitalon värikkäästä elämäntyöstä maaseutupolitiikan edelläkävijänä tämän lehden sivulla kertovat hänen kollegansa ja ystävänsä professorit Pertti Rannikko ja Hannu Katajamäki.

Yksi esimerkki maaseudun elinkeinoelämän monipuolistumisesta on metsästys- ja riistatalous, jonka tematiikkaan tässä numerossa pureutuvat Katriina Soini, Jani Pellikka ja Juha Hiedanpää. He lähestyvät aihetta hirvenmetsästyksen kaupallistamiseen liittyvän moraalitaloudellisen problematiikan kautta. Metsästysmatkailu herättää maaseudun paikallisyhteisöissä kahdenlaisia reaktioita. Yhtäältä sen nähdään lisäävän kulttuurista vuorovaikutusta ja oppimista sekä tarjoavan lisätulomahdollisuuksia. Toisaalta siinä nähdään myös uhkakuvia, kun paikallisyhteisön ulkopuoliset metsästäjät saapuvat hyödyntämään riistavaroja. Metsästysmatkailun kehittämisessä onkin kirjoittajien mukaan tärkeätä oppia tunnistamaan, miten se voisi palvella paikallisten metsästäjäyhteisöjen etuja.

Maaseudun paikallisyhteisöjen roolin korostaminen näkyy myös lähiruokakeskustelussa. Paikallisten elintarvikejärjestelmien nähdään tarjoavan tuottajille kestävämmän ja oikeudenmukaisemman kanavan vallitsevaan keskittyneeseen järjestelmään verrattuna. Lähiruuan kehittämiseen liittyy kuitenkin monia haasteita, ja sen rooli elintarvikemarkkinoilla on jäänyt jokseenkin marginaaliseksi. Katja Hyvönen tarkastelee artikkelissaan näitä haasteita polkuriippuvuuden näkökulmasta. Hyvösen mielestä elintarvikemarkkinat toimivat vahvasti keskitetyn järjestelmän ehdoilla, ja hajautettuun malliin perustuva lähiruoka näyttäytyy tällöin pikemminkin ongelmallisena kuin hyödyllisenä vaihtoehtona.

Vaikka maaseudun elinkeinoelämän ja elinvoimaisuuden kehittämisen kokonaiskuva on laajentunut merkittävästi viime vuosikymmeninä, tällä hetkellä vallalla oleva biotalousbuumi on nostanut uudelleen vahvasti esille maaseudun raaka-ainevarojen hyödyntämisen merkityksen. Olli Lehtonen ja Lasse Okkonen käsittelevät metsäbiotalouden tematiikkaa artikkelissaan Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa – esimerkkinä Pielisen Karjala. Lehtosen ja Okkosen mukaan metsävaroihin pohjautuvilla biotalousinvestoinneilla on esimerkiksi uusien työpaikkojen ja verotulojen muodossa merkittävää potentiaalia syrjäisen maaseudun paikallistalouden vahvistajina sekä alueellisen eriytymisen hidastajina.

Myös perinteisistä tuotantoeläimistä on löydettävissä potentiaalia maaseudun elinkeinotoiminnan uudistamiseen. Tämä ilmenee Taina Liljan alkuperäisten suomalaisten maatiaiskarjarotujen eli itä-, pohjois- ja länsisuomenkarjan erityistukea käsittelevästä katsauksesta. Liljan mukaan maatiaistuotteet kuten maito ja liha sekä niistä saatavat jalosteet kiinnostavat kuluttajia. Niin ikään matkailu-, hyvinvointi- ja hoivapalveluiden tuottamisessa alkuperäisrodut tarjoavat uusia mahdollisuuksia.

Tämän lehden kirjoituksia tarkasteltaessa voidaan havaita, että maaseudulla elämisen ja sen kehittämisen vahvoina pohjavireinä ovat edelleen myös luonnonvarat sekä niihin pohjautuvat uudet elinkeinolliset avaukset, jotka kehittyvät esimerkiksi matkailu- ja hyvinvointipalveluiden suuntaan. Historiallisesta perspektiivistä kuva on hieman toisenlainen. Esimerkiksi riistatalous ei ole varsinaisesti uutta elinkeinotoimintaa, onhan turkiseläinten pyytäminen ollut taloudellisesti merkittävää toimintaa jo vuosisatoja. Joidenkin arvioiden mukaan Suomi myös aikanaan asutettiin riistataloudellisin perustein, kun esi-isät vaelsivat jääkauden päättymisen jälkeen metsäpeurojen perässä Suomeen. Myös lähiruuan tuottaminen oli ihmisille arkipäivää vuosisatojen ajan. Kotitarveviljely ja oman karjan pitäminen oli paras tae ruuan riittävyydestä. Nykyinen keskitetty elintarvikkeiden jakelujärjestelmä alkoi muodostua maassamme vasta 1800-luvun loppupuolella. Myös metsäbiotaloutta on tavalla tai toisella harjoitettu jokseenkin niin kauan kuin asutusta on maassamme ollut. Puusta on tehty rakennuksia ja veneitä, ja sitä polttamalla on tuotettu lämpöenergiaa ja valoa. Ennen teollistumisen aikaa elettiinkin pitkälti biotalousyhteiskunnassa.

Ihmisen muisti on lyhyt. Suurin osa meistä ei ehdi kiinnittää huomiota arkipäivän ilmiöiden historiallisten taustojen tarkasteluun, eikä se liene aine edes tarpeen. Jokainen sukupolvi ja aikakausi määrittävät maaseudun vahvuudet uudella tavalla ja muovaavat niistä omiin tarpeisiinsa ja yhteiskunnalliseen kysyntään soveltuvia elinkeinoja. Esimerkiksi riistatalouden ja lähiruuan voidaan nähdä vastaavan urbanisoituneiden kuluttajien haluun kokea jotakin aitoa ja alkuperäistä. Metsäbiotalouden investoinneissa on puolestaan nähty uusi alku Suomen talouselämälle. Maaseudulla on siis edelleen vahvuustekijöitä ja mahdollisuuksia. Ne odottavat löytäjäänsä.

 

 

 

 

 

Taakasta voimavaraksi

Vanhat rakennukset ovat maaseudun vetovoimatekijä

Sulevi Riukulehto

Kun uusimuotoinen maaseudun kehittäminen muotoutui suomalaisen yhteiskunnan osaksi 1980- ja 1990-luvuilla, sen suhde kulttuuriperintöön ja historiaan ei ollut aivan varaukseton. Katse oli tulevaisuudessa. Haluttiin keventää maaseudun historiallista taakkaa, jota hallitsivat maatalous ja kansankulttuuri. Pysyvyyden ja perinteiden sijasta maaseutu nähtiin ja haluttiin esittää uusien mahdollisuuksien elinvoimaisena temmellyskenttänä. Kaupunkien, maiden, maanosien ja yhteiskuntajärjestelmien muuttuessa maaseudunkin oli uudistuttava. Myös tutkimus, koulutus ja tiedotus keskittyivät tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Jatka lukemista →

Kapeammin, vähemmän, harvemmin

Suuruuden logiikka rasittaa myös maaseutututkimusta

 

Sulevi Riukulehto

Kirjassaan Pieni on kaunista (1973) taloustieteilijä E. F. Schumacher pohtii ansiokkaasti koon ongelmaa. Pääviesti on, että jokaisella toiminnalla on tietty oikea kokonsa. “Kun ryhdymme tositoimiin, tarvitsemme ilmeisesti pieniä yksiköitä, koska toiminta on henkilökohtainen asia”. Näin sanoessaan Schumacher ajattelee sellaisia toimia kuin vaikkapa perheen perustaminen tai yksittäisen tehtävän suorittaminen työpaikalla.

Internetin aikakaudellakin on paljon tilanteita, joissa ihminen tai organisaatio voi olla kosketuksissa vain hyvin rajallisen joukon kanssa. Pieni mittakaava on usein tarkoituksenmukainen ja tehokas. Siksi tieteentekijä rajaa tutkimuskohteensa ja kysymyksensä, ottaa näytteen tai otoksen. Schumacher tunnisti myös toisen ääripään: “kun on kysymys aatteiden maailmasta, periaatteista, etiikasta, rauhan jakamattomuudesta ja ekologiasta, meidän on tunnustettava ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuus ja toimittava tältä pohjalta.” Johtopäätös on selkeä: “Erilaisiin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia rakenteita, sekä pieniä että suuria.” Jatka lukemista →