Kuukausi / syyskuu 2019

MUA-lehti

MUA-lehden tarpeesta synnytetty MUA-yhdistys

Torsti Hyyryläinen
tutkija
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

Aloitin vuonna 1996 erikoistutkijana Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa. Hyvin tuntemani professori Hannu Katajamäki onnistui houkuttelemaan minut Maaseudun uusi aika -lehden päätoimittajaksi vuonna 1998. Olin siinä tehtävässä kolmivuotiskauden 2000 asti. Samalla tulin luoneeksi lehden päätoimittakaudesta vuotta aiempaa pidemmän.

Vuonna 1993 perustettua lehteä tehtiin projektimuodossa ja yhteisöllisessä hengessä. Lehti oli tavallaan hanke, sillä joka vuosi siihen haettiin rahoitus Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmältä (YTR). Eero Uusitalo piti lehteä tärkeänä, ja hänen myötävaikutuksellaan rahoitus alkuvuosina myös saatiin. Hannu oli kutsunut lehden tekemiseen Rauno Kaikkosen. Alkuvuosina Rauno tarjosi lähes päätoimiset toimitussihteerin palvelut lehdelle Sulkakynä-yhtiönsä kautta. Vuodesta 1994 lähtien lehdellä oli ollut myös 15-henkinen toimitusneuvosto, johon kuului tunnettuja maaseutututkijoita.

Lehtihankkeen hakijana oli kulloinkin se maaseutututkimuksen kentässä toimiva organisaatio, jossa ”päätoimittaja” toimi. Hannun aikana taustaorganisaationa oli Vaasan yliopiston tutkimuslaitos. Hanke siis siirtyi myötäni Vaasasta Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukselle Mikkeliin.

Tehtävä oli tietysti nuorelle maaseutututkijalle mieluisa. Tunsin olevani vastuussa koko alan kannalta tärkeän foorumin kehittämisestä. Toimitusneuvostosta huolimatta lehden tekeminen oli tuolloin pitkälti juuri kulloisenkin päätoimittajan ideoiden ja näkemyksen varassa. Kirjoitin ensimmäisen pääkirjoituksen ”Tietomaaseutujen syrjässä kiinni” numeroon 1/1998 varmana siitä, että lehdellä on edessään tärkeä viestintätehtävä: pitää osaltaan maaseutu mukana tietoyhteiskuntakehityksessä. Aloitimme heti lehden verkkosivujen suunnittelun yhdessä Rauno Kaikkosen kanssa. Raunon taiteellisen näkemyksen mukaan toteutetut lehden omat nettisivut julkaistiin vuonna 1998.

Tehdessäni ensimmäistä rahoitushakemusta YTR:lle lehden toimittamiseksi ja julkaisemiseksi ymmärsin, ettei asetelma ollut täysin toivottu, vaikka rahoitus sinänsä olikin tärkeä asia. Vakavasti otettava tieteellinen lehti ei pidemmän päälle voisi olla vain hanke. Lehdeltä puuttuivat lähes kaikki akateemisen lehden institutionaaliset piirteet. Lehdellä oli toki tukenaan melko laaja toimitusneuvosto, kuten myös laajempi yhteisö lehden taustalla. Maaseutututkijoiksi identifioitui ihmisiä eri yliopistoista ja kentällä maaseudun kehittäjien joukko oli kasvamassa. Lehden artikkeleita ei kuitenkaan vielä tuolloin vertaisarvioitu.

Lehdeltä puuttui vastuullinen kustantaja, eli maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan asiantuntemuksen omaava taho, joka voisi olla lehden ”omistaja”. Asetelmahan oli se, että hankepohjainen toiminta loi riippuvuussuhteen rahoittajaan. Pidin tätä isona ongelmana. Mietin mahdollista tilannetta, jossa lehteen kirjoittava tutkija esittäisi kovaa kritiikkiä ministeriötä tai rahoittajaa kohtaan. Voisiko YTR vaatia minua olemaan julkaisematta kirjoitusta ja pahimmillaan uhata rahoituksen lopettamisella?

Kenen on vastuu?

Itseänikin ajatellen siis pohdin asetelmaa juuri päätoimittajan näkökulmasta. Mietin myös sitä, kuka voisi erottaa päätoimittajan epäluottamukseen vedoten? En keksinyt tällaista tahoa. En myöskään pitänyt toivottavana sitä, että olisi mahdollista syntyä tilanne, jossa rahoittaja vaatisi päätoimittajan vaihtamista tai jopa puuttuisi päätoimittajan valintaan. Tämä oli tietysti osaltani mielikuvaharjoittelua, käytännössä mitään tällaista epäluottamuksen ilmapiiriä ei ollut, vaikka välillä oli tiukkaakin sanailua tutkijoiden ja ministeriön virkamiesten, lähinnä Eeron kanssa.

Lehdelle oli siis nimetty päätoimittaja, mutta hänellä ei ollut virallista taustayhteisöä, joka voisi asettaa hänet tai arvioida hänen toimintaansa. Olin kyllä Helsingin yliopiston palveluksessa, mutta katsoin, ettei työnantajallani voi olla tällaista roolia liittyen tehtävääni päätoimittajana. Päätoimittajan valintaprosessi oli ollut hyvin epämuodollinen, käytännössä edellinen päätoimittaja valitsi uuden. Näin ei voisi jatkua.

Tämän pohdinnan myötä, eli vuoden 1998 aikana päädyin siihen, että lehden uskottavuuden ja riippumattoman toiminnan takaamiseksi on perustettava yhdistys, joka ottaa tehtäväkseen lehden kustantamisen, hakee siihen rahoituksen sekä valitsee lehdelle päätoimittajan, joka nauttii yhdistyksen hallituksen luottamusta. Samalla lehdelle tulisi perustaa suppeampi, toimintakykyinen toimituskunta, joka keskustelee lehden linjakysymyksistä ja toimii päätoimittajan tukena.

Siitä käynnistyi puhelinsoittokierros kollegoille. Esittelin ajatusta heille ja kuulostelin kantoja. Sain aloitteelle pääosin vihreätä valoa. Aloitin valmistelut yhdistyksen perustamiseksi ja perustavan kokouksen koolle kutsumiseksi. Keskustelin asiasta varsinkin Joensuun yliopiston väen kuten Pertti Rannikon kanssa. Halusin kuulla erityisesti hänen kantansa. Olihan Pertti kollegoineen ollut aloitteellinen aikoinaan lehden perustamisessa. Oli tärkeätä, että Pertti kannatti ajatusta, hän taisi todeta asiaa pohditun myös joensuulaisten maaseutututkijoiden piirissä.

Soitin myös Eero Uusitalolle. Hän ei ajatusta täysin tyrmännyt, mutta uuden yhdistyksen perustamista Eero piti turhana. Hän ehdotti, että yrittäisimme herättää henkiin hänen ja muiden ”esimaaseutupolitiikan pioneerien” 1978 perustamaa Maaseudun suunnitteluseuraa (MSS). Vaikka hän oli ollut kyseisen seuran sihteeri, Eero ei tiennyt tarkalleen, oliko kyseistä seuraa virallisesti enää tuolloin olemassa. Toiminta oli 1980-luvun lopulla nimittäin hiipunut melko lailla näkymättömiin ja aika pienen piirin sisään. Sippolan (2015) mukaan MSS:lla oli maksavia jäseniä parhaimmillaan noin 50. Maaseudun suunnitteluseura oli kuitenkin lakkautettu jo vuonna 1989.

En ollut kuullut kyseisen seuran toiminnasta mitään, vaikka tiesin, että sellainen on ollut olemassa. Kyseisen seuran merkityksestä maaseutupolitiikan synnyssä on kirjoittanut Eeron lisäksi Leo Granberg, joka oli myös aikoinaan MSS:n toiminnassa mukana. Matti Sippola (2015) mainitsee myös vuonna 1972 perustetun Haja-asutusalueiden suunnitteluseuran, jonka seuraaja puolestaan tuo suunnitteluseura oli. Myös Sippola on ihmetellyt, miksi uutta seuraa ei voisi rakentaa vanhan pohjalle (emt.). Ehkä selityksenä on jonkinlainen sukupolvikatkos, joka tässä konkretisoitui. Vanhan ja lopetetun seuran henkiin herättäminen ei meitä nuoremman polven tutkijoita lainkaan innostanut, uuden seuran perustaminen kylläkin.

Yhdistys perustetaan Ilomantsissa

Näillä ajatuksin Maaseudun uusi aika -yhdistys sitten perustettiin Pohjois-Karjalan Ilomantsissa 20. elokuuta 1999. Kokous oli hyvähenkinen ja innostunut. Seuran toiminnan käynnistävään, niin sanottuun toimeenpanevaan hallitukseen valittiin Liisa Häme, Pekka Jokinen, Hannu Katajamäki, Mikko Kumpulainen, Lauri Kuukasjärvi, Risto Matti Niemi ja Pertti Rannikko. Koska olin jo valmisteluvauhdissa, minut valittiin väliaikaisen hallituksen puheenjohtajaksi ja sihteeriksi puolestaan Tuija Mononen. Päätehtävämme oli valmistella säännöt ja kutsua koolle kokous, jossa valittaisiin varsinainen hallitus ja päätettäisiin toimintasuunnitelmasta.

Järjestäytymiskokous oli Mikkelissä 21.10.1999. Kokouksessa hyväksyttiin yhdistyksen säännöt. Puheenjohtajaksi valittiin Pirjo Siiskonen ja sihteeriksi Tuija Mononen. Ensimmäisen hallituksen jäseniksi tuli tuttuja nimiä: Liisa Häme, Pentti Malinen, Petri Kahila ja Matti Lehtonen. Yhdistyksen tarkoituksena oli maaseutututkimuksen edistäminen sekä maaseutupolitiikkaa ja maaseudun kehittämistä koskevan keskustelun ylläpitäminen. Yhdistysrekisteriin yhdistys saatiin merkittyä keväällä 2000. Vuoden lopussa yhdistyksellä oli jo 161 jäsentä. Lehdellä puolestaan oli tuolloin noin 500 tilaajaa.

Perustamisvuonna, eli 1999 yhdistys teki ensimmäisen oman Moniääninen maaseutupolitiikka -nimisen hakemuksensa YTR:lle. Siinä luvattiin rakentaa uutta maaseutupolitiikkaa lehden, netin, asiantuntijaverkoston, kylien ja seminaarien kautta. Yhdistyksen perustamisen myötä toiminta ja vuorovaikutuksen muodot monipuolistuivat. Lehti sai näin yhdistyksestä ja sen verkostomaisesta taustayhteisöstä aiempaa kestävämmän tuen.

Itse jatkoin lehden päätoimittajana 2000 asti ja sitten toimitusneuvostossa aina vuoteen 2008 asti. Pirjon jälkeen otin seuran puheenjohtajan tehtävän vastaan ja toimin siinä 2003–2007 välisen ajan. Tuossa tehtävässä tärkein tavoitteeni oli saada sekä yhdistyksen että lehden talous tasapainoon, vakauttaa toiminta ja kehittää sitä kestävään suuntaan.

Lähteet

Sippola, Matti 2015. Mitä oli ennen MUA. MUA-lehti 1. 57–60.

MUA-lehti

Puutarha-alan uudistumisen näkymiä sidosryhmien arvioimina

Vilja Varho
MMT, dos., erikoistutkija
Luonnonvarakeskus

Kari Jokinen 
MMT, dos., johtava tutkija
Luonnonvarakeskus

Klikkaa katsaukseen!

Puutarha-alan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten hyvin alan yrittäjät pystyvät vastaamaan muuttuvaan toimintaympäristöön. Ennakointitieto muutoksista voi parantaa yritysten päätöksentekoa. Voimakas-hankkeessa kerättiin 20 puutarha-alan sidosryhmäedustajalta näkemyksiä alan elinvoimaisuuteen ja uudistumiseen liittyvistä muutostekijöistä seuraavan kymmenen vuoden aikana. Ilmastonmuutoksella nähtiin olevan vaikutusta erityisesti pitemmällä aikavälillä, ja vaikutukset voivat olla osin positiivisia. Liiketoiminnallisista muutoksista nousivat esiin lisääntyvät laatu- ja ympäristöjärjestelmät, erikoistumisen ja verkostoitumisen tarpeet ja mahdollisuudet laajentaa toimintaa uusiin tuotteisiin ja palveluihin kuten elämyksiin. Teknologinen kehitys on alalla nopeaa, ja erityisesti automaation, robotisaation ja digitalisaation uskotaan muuttavan alan toimintaympäristöä. Lisääntyvän viljelijäyhteistyön ja paremman tiedonkulun ruokaketjussa katsotaan olevan välttämättömiä alan kehityksen kannalta.

MUA-lehti

Onnea 20-vuotias Maaseudun uusi aika -yhdistys!

Haastattelussa yhdistyksen perustajajäsen Tuija Mononen

Pasi Saukkonen

Se tapahtui elokuun 20. päivä vuonna 1999. Luonnonkauniissa maisemassa Ilomantsin Mekrijärven tutkimusasemalla. Vuotuisen maaseutututkijoiden tapaamisen yhteydessä. Nimittäin lähtölaukaus maineikkaalle maaseutuasioiden äänitorvelle ja tutkimuksen ilosanomaa levittävälle yhdistykselle – muuten ainoalle Pohjoismaissa! Synnytysponnistus suoritettiin 40 perustajajäsenen voimin. Nimeksi vastasyntyneelle annettiin yksimielisesti Maaseudun uusi aika.

Maaseudun uusi aika -yhdistyksen konkari Tuija Mononen kesäisissä maisemissa ja tunnelmissa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella 20.6.2019.

Yksi yhdistyksen synnyttäjistä ja pitkän linjan kasvattajista on nykyinen yliopistotutkija Tuija Mononen, joka oli yhdistyksen perustamisvaiheen toimeenpanevan hallituksen jäsen. Uuden yhdistyksen varsinaisena hallituksen jäsenenä Tuija toimi vuodesta 2000 vuoteen 2013, tästä ajasta puolet puheenjohtajan ominaisuudessa. Tuijalla on usean vuoden kokemus myös yhdistyksen sihteerin ja rahastonhoitajan tehtävistä, kuten myös MUA-lehden toimituskunnan työskentelystä. Kysytäänpä konkarilta muutama kiperä kysymys synttärisankarista.

Miksi MUA-yhdistys perustettiin?

Yhdistyksen perustamisen perisyyt ajoittuvat 1990-luvun alkuvuosille. Maaseutututkijat ja -kehittäjät aloittivat säännölliset tapaamiset vuonna 1992. Niistä alkoivat pikkuhiljaa muodostua nykymuotoiset maaseutututkijatapaamiset. Samoihin aikoihin tutkimustuotoksia varten alettiin julkaista Maaseutututkimuksen aikakauskirjaa, jonka oli alun perin tarkoitus ilmestyä kerran vuodessa. Tämä ei pysynyt kuitenkaan vastaamaan artikkelitarjontaan, ja vuosina -94 ja -95 julkaistiinkin jo kaksi numeroa Maaseudun uusi aika -lehteä. Nämä molemmat toimintatavat, eli vuositapaamiset ja julkaisutoiminta, etsivät 1990-luvun loppupuolella uutta, pysyvää ja uskottavaa kotia. Perustettava yhdistys nähtiin tähän toimintaan sopivaksi ratkaisuksi.

Mitä yhdistys on saanut aikaan 20 vuoden aikana?

Ensinnäkin maaseutututkimus ja maaseudun kehittäminen ovat olleet selkeästi enemmän ja paremmin esillä. Myös maaseutututkimusta ja siihen identifioitumista on buustattu eteenpäin. Tässä keinona on ollut esimerkiksi maaseutugradu-kilpailu, jolla on haettu maaseutuaiheisia, itsensä maaseutututkijaksi asemoivien tekijöiden laadukkaita opinnäytteitä. Olen muuten seurannut palkittujen henkilöiden urakehityksiä ja huomannut, että monet heistä ovat väitelleet varsin nopeasti ja ovat nykyään hyvissä viroissa ja tehtävissä.

Se on myös yhdistyksen vaikutusta, että sen aktiivit ovat haluttuja ja kysyttyjä maaseutupolitiikan ja maaseudun kehittämisen kentällä ja verkostoissa. Heidät otetaan vakavasti ja heitä kysytään mukaan eri tehtäviin. Heidän asiantuntijuudelleen on tarvetta, ja sitä kautta näkyy arvostus myös yhdistystä kohtaan. Yhdistyksen arvostus näkyy myös siinä, että alue- ja maaseutupolitiikan niukentuneista resursseista huolimatta yhdistyksen toimintaan on löytynyt hyvin rahoitusta. Ei tukea tulisi, jos sen ajateltaisiin olevan joku pilipaliyhdistys.

Onko yhdistykselle vielä tarvetta tässä ajassa?

Yhdistyksen tarve on oikeastaan korostunut. Resurssit ovat vähentyneet merkittävästi, kun aiemmin oli esimerkiksi useita maaseutuprofessuureja ja monitieteiset Rural Studies -opinnot. Nyt maaseutututkimuksella ja maaseudun kehittäjillä ei ole Eero Uusitalon tyyppistä äänitorvea, joka pitäisi niin isoa ääntä maaseudusta. Tässä yhdistys toimijaverkostoinen voi ottaa ison roolin, ja niin sen pitäisikin tehdä.

Voisi sanoa, että yhdistys on toiminnallaan lunastanut paikkansa ja sille on edelleen selvä tarve ja toimintakenttä olemassa, niin lehdelle, tutkijatapaamiselle kuin yhdistyksen aktiiveillekin yhteiskunnassa. Tällä hetkellä on muuten suunnitteilla pohjoismaisen maaseutututkimuksen yhdistys, joten tärkeän ja edelleen hyvin ajankohtaisen asian parissa MUA-yhdistys toimii.

Millainen on maaseutu ja MUA-ydistys 20 vuoden päästä eli vuonna 2039?

En näe maaseutua kurjistumisen alueena tai että se olisi jotenkin marginaalissa. Siellä on kuitenkin hirmu paljon ihmisiä, jotka haluavat siellä asua, yrittää ja olla. Palvelujen katoaminen on fakta, mutta ei se kaikkia haittaa. Riippuu vähän, että mitä on valmis tekemään ja miten haluaa elää. Nytkin lomakautena kaikki matkustavat maaseudulle – ehkäpä edes ajattelematta siirtyvänsä maaseutu-nimiselle alueelle.

Maaseudun uusi aika -yhdistyksen toivoisin olevan seuraavan kahdenkymmen vuoden päästä vielä nykyistä näkyvämpi, entistä vahvemman roolin maaseutukysymyksissä ottanut, kansainvälisesti verkottunut yhdistys.

Tulisiko sinulle mieleen joku erityinen muisto synttärisankariin liittyen?

Sankarin alkuvuosilta tulee mieleeni presidentti Halosen vierailu yhdistyksen sääntömääräisessä kevätkokouksessa Mikkelissä. Silloinen hallituksen puheenjohtaja Pirjo Siiskonen sai päähänsä, että nyt kun on tulossa maaseutuproffia niin eiköhän samoin tein pyydetä myös presidentti mukaan. Hän soitti presidentin kansliaan, jossa pyyntöön suostuttiin, koska olivat alueella maakuntavierailulla. Presidentti selkeästi innostui tilaisuuden keskusteluista ja se menikin runsaasti yliajalle. Adjutantit yrittivät epätoivoisesti viestittää, että nyt pitäisi kiiruhtaa eteenpäin. Yhdistyksen puheenjohtaja sai samana vuonna kutsun itsenäisyyspäivän linnanjuhliin.

MUA-lehti

Haussa: päätoimittaja

Maaseudun uusi aika hakee uutta päätoimittajaa kolmivuotiskaudeksi 1.1.2020–31.12.2022.

Päätoimittajalta edellytetään tohtorintutkintoa sekä kokemusta maaseudun tutkimus- ja kehittämistoiminnasta.

Päätoimittajan tehtävät

Päätoimittajan tehtävä on näköalapaikka maaseutututkimuksen kenttään. Tehtävässä pääsee kehittämään lehteä sekä edistämään koko maaseutututkimuksen näkyvyyttä ja merkitystä. Päätoimittaja vastaa lehden yleisestä tieteellisestä linjasta ja julkaistavien lehtien sisällöstä. Tehtävää hoidetaan yhteistyössä toimitussihteerin ja toimituskunnan kanssa. Päätoimittajan työ on sivutoimista, mutta tehtävästä maksetaan palkkio (600€ / numero). Lehti ilmestyy kolme kertaa vuodessa.

MUA-lehti, JUFO-taso 1

Maaseudun uusi aika -lehti on vertaisarvioitu tiedejulkaisu, jota julkaisee Maaseudun uusi aika -yhdistys. Lehti on luokiteltu Julkaisufoorumissa (JUFO, taso 1). Maaseudun uusi aika on ilmestynyt vuodesta 1993 asti, ja tänä vuonna julkaistaan 27. vuosikertaa.

Vapaamuotoiset hakemukset päätoimittajan tehtävään tulee jättää 30.11.2019 mennessä Maaseudun uusi aika -yhdistyksen puheenjohtajalle Kaisu Kumpulaiselle (kaisu.kumpulainen@jyu.fi).

Lisätietoja antavat nykyinen päätoimittaja Antti Puupponen (antti.h.puupponen@jyu.fi) ja Kaisu Kumpulainen.

MUA-lehti

Maaseudun valoja ja varjoja

Antti Puupponen

Kirja-arvio teoksesta Aki Ollikainen: Pastoraali. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2018

Aki Ollikaisen kirjoittama Pastoraali on omintakeinen romaani. Teoksen nimi viittaa paimenidylliin ja -runouteen. Romaanin tarinaan onkin saatu mahtumaan lammaslauma ja nykymaaseudulle melko harvinainen lammaspaimen. Lampaat ja paimen ovat tärkeässä roolissa, mutta niiden kautta kuvataan enemmän kuitenkin muita asioita. Varsinaisesti teoksen tapahtumapaikkana on itäsuomalainen muuttotappiosta kärsivä kunta. Tapahtumat ajoittuvat lyhyisiin kesäisiin hetkiin. Niissä tarkastellaan kolmen sukupolven kokemuksia, joista on tunnistettavissa samankaltaisuuksia. Sukupolvesta toiseen ihmiset esimerkiksi tuntevat kaipausta, rakkautta, pettymystä tai kohtaavat yksinäisyyttä, sairautta ja lopulta kuolevat.

Aatu on teoksen lammaspaimen. Hän on muuttanut kaupungista maaseudulle tavoittelemaan parempaa elämänlaatua. Aatun puoliso Elina oli pitänyt tätä hyvänä ideana, koska oli ajatellut näin luovansa samalla turvallisempaa lapsuutta heidän pojalleen Kaiukselle. Sittemmin Elinalle on tullut toisenlaisiakin ajatuksia:

”Aluksi oli ollut hieno ajatus tarjota Kaiukselle turvattu lapsuus maaseudulla, mutta nyt se tuntui äärimmäisen julmalta teolta – he olivat väkivalloin temmanneet teini-ikään tulevan pojan kaupungin tutuista ympyröistä syrjäkylän yksinäisyyteen, paikkaan jossa pojalla ei ollut ikäistään seuraa. Lopulta pelottavinta oli kuitenkin se, kuinka sulavasti Kaius oli tuohon yksinäisyyteen solahtanut. Poika oli luonut ympärilleen alistuneen hiljaisuuden piirin, jonka sisällä hän vaikutti ulkoisesti tyytyväiseltä. Eikä Elinalla ollut mitään keinoa tavoittaa maailmaa, jossa Kaius tuon taikapiirinsä sisällä eli.”

Lyhyessä teoksessa on lukuisa joukko muitakin henkilöhahmoja. Vilho ja Sirkka ovat vanhempaa ikäpolvea ja tärkeitä hahmoja teoksen keskeisten teemojen kannalta. Sirkka kärsii muistisairaudesta. Sairauden avulla Ollikainen on onnistunut kuvaamaan symbolisesti ja taitavasti ihmiselämän hauraimpia ja haavoittuvimpia puolia. Samalla voi nähdä symboliikkaa myös tyhjenevään maaseutuun ja yhteisöjen kuihtumiseen.

Sukupolvien kohtaaminen sekä maaseudun ja kaupungin vastakkaisuus ovat teoksessa tärkeimpiä teemoja. Näitä tarkastellaan kerroksittain ja historiallisestikin. Vähintään yhtä isoksi teemaksi teoksessa nousee myös luonto sekä ihmisen ja eläimen kohtaaminen. Lampaiden lisäksi teoksessa on esimerkiksi susia, korppeja ja kaloja. Ollikainen osaa kirjoittaa elävästi luonnosta pieniä yksityiskohtia myöten. Kesäpäivän tunnelma tarttuu lukiessa kuin huomaamatta esimerkiksi tämän tyyppisissä havainnoissa, jotka tulevat ikään kuin pieninä huomautuksina limittyneenä muuhun kerrontaan:

”Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta.”

Paitsi luontoa, Ollikainen kuvaa myös ihmisten tuntemuksia kiinnittämällä huomiota erilaisiin aisteihin sellaisella vivahteikkuudella ja niin tarkasti, että jokaisen on helppo niihin samastua. Jotkut kuvaukset ovat suorastaan liikuttavia:

”Vilho laski kauhan ja istuutui keskilauteelle Sirkan taakse. Hän tarttui shampoopulloon. Mieto ja hellävarainen, Vilho luki pullon kyljestä ja tulkitsi sen toimintaohjeeksi. Hän levitti shampoon varovasti tuhkanharmaisiin hiuksiin ja hieroi samalla kevyesti sormenpäillään Sirkan päälakea. Vaikka hengityksen tahtia ei kuullut, sen tunsi, ja se kertoi Vilholle Sirkan nauttivan kosketuksesta. Kyynel karkasi Vilhon silmäkulmasta. Hikipisara se ei ollut, Vilho tiesi, ja tulkitsi sen onnenkyyneleeksi. Tämä oli niitä harvoja hetkiä, jolloin hän löysi vielä jonkinlaisen yhteyden puolisoonsa.”

Tämänkaltaiset kuvaukset ovat teoksen parasta antia. Pastoraali onkin saanut aiemmin kiittäviä arvioita. Eikä turhaan. Teoksesta on vaikea keksiä kritiikkiä. Tarkkojen kuvausten ohella Ollikaisen vahvuus on symboliikassa. Sudet, lampaat ja korpit ovat perinteisestikin olleet symbolisesti merkittäviä eläinhahmoja. Pastoraali ei ole kuitenkaan mitenkään helppo teos, vaan siihen kietoutuu useampia merkitystasoja. Kaikki tasot eivät yhdellä lukukerralla varmasti itselleni edes avautuneet. Samalla teoksessa on tunnistettavissa lukuisia teemoja, kuten luonto, eläimet, vanheneminen ja maaseudun elämänmeno. Kuolema ja elämän kuihtuminen ovat teemoista keskeisimpiä, ja ne teoksessa vahvasti läsnä myös symbolisesti. Siitä kertovat korpit, suden tappamat lampaat, muistisairas vanhus ja patinoituneet seinäpaneelit.

Paimeneen ja lampaisiin, kuten myös moniin muihin eläimiin, sisältyy tiettyä myyttisyyttäkin. Taidetta ja populaarikulttuuria syytetään joskus sellaisten myyttien ylläpitämisestä, joille ei löydy todellisuuspohjaa (Jokinen & Saaristo 2002, 47-49). Myytit voivat vahvistaa myös joitakin stereotypioita, joita esimerkiksi maaseutuun liitetään (Tani 1995). Samoin maaseutua esitetään toisinaan menneisyyteen kiinnittyneenä kuvastona, joka ei huomioi nykyajan kehitystä (Vallius 2011). Ollikaista ei voi kuitenkaan syyttää tästäkään, tai ainakin hän on päivittänyt myytit tämän päivän kontekstiin. Jotkut teoksen kuvaukset ovat melkeinpä raadollisia rehellisyydessään. Tämä tulee esille paitsi kuvauksissa maaseutuyhteisön kuihtumisesta myös tavassa, joilla henkilöhahmojen tunnemaailmaa ja kehollisuutta kuvataan:

”Elina häpesi lapsellisia haaveitaan, joita hänellä oli ollut maalle muuttaessaan – kuinka Aatusta kuoriutuisi miehekäs maamies, löysä kirjatoukan keho saisi ryhtiä ja jäntevyyttä, ruskettuisi kun mies kulkisi kesähelteellä paidatta pellonlaitaa, ja Elinan kämmen saisi liukua pitkin tuoreesta hiestä liukasta lihaksikasta rintakehää.”

Maaseutututkijan on hyödyllistä lukea välillä myös kaunokirjallista kuvausta maaseudusta. Ajattelen, että kielellisesti rikkaat kuvaukset antavat virikkeitä myös tutkimustyöhön. Samalla voi todennäköisesti saada myös jonkinlaisia oppimiskokemuksia siitä, miten tiettyä ilmiötä tai tapahtumaketjua voi katsoa monin eri silmin. Ehkä Ollikainenkin pyrkii osoittamaan, että elämän varjopuolissa on kuitenkin usein jokin pieni reunus, valonsäde tai heijastus, josta voi seurata myös jotain hyvää ja kaunista. Tämä tosin voi vaatia asian katselua etäämmältä. Samalla se muistuttaa siitä, että nuo toisinaan vaikeasti hyväksyttävissä olevat varjopuoletkin ovat osa elämän kokonaisuutta.

Lähteet

Jokinen, Kimmo & Saaristo, Kimmo 2002. Suomalainen yhteiskunta. WSOY, Helsinki.

Ollikainen, Aki 2018. Pastoraali. Siltala, Helsinki.

Tani, Sirpa 1995. Elokuvien maaseutu suomalaisena mielenmaisemana. Maaseudun uusi aika 3 (2): 38–47.

Vallius, Antti 2011. Visuaalinen kulttuurimaaseutumielikuvien tuottajana. Maaseudun uusi aika 1, 48–60.

MUA-lehti

Punaisia tupia, perunamaita ja heijastuksia uudesta ajasta

Antti Puupponen

”Ei ole punaista tupaa eikä perunamaata, jonne yhdessä me tietä löydettäis milloinkaan. Ei ole niemen notkoo eikä saarelmaa, kun me eksyneinä pyöritään tätä ympyrää vaan.”

Näin riimitteli Sir Elwoodin Hiljaiset Värit kappaleessaan Perunamaa vuonna 1997. Laulu palautui mieleeni, kun silmäilin loppukesästä Ylen julkaisemaa artikkelia ”Maaseudulla on kahdet kasvot”. Artikkeli pohjautuu valokuvaaja Pasi Takkusen ottamiin kuviin autioituvasta maaseudusta ja niiden ohella toimittaja Elina Kaakisen melko niukkaan tekstiin. Yhdessä kuvasarjaan sisältyvässä kuvassa on punainen ränsistynyt talo. Kaakinen kirjoittaa laulun tapaan: ”Löydämme punaisen tuvan. Perunamaata täällä ei ole kuokittu aikoihin.” (YLE 2019.)

Hyvin hoidettu punainen tupa on juurtunut ideaaliseksi kuvaksi maaseudusta. Se kertoo entisajan tyypillisestä asumismuodosta. Samalla trendikkäät sisustuslehdet esittelevät edelleen kauniiksi laitettuja maaseudun taloja ja mökkejä. Yhtä aikaa on olemassa kuitenkin toinen puoli: ei tarvitse liikkua maaseudulla pitkään, kun näkee Ylen jutussaan kuvaamia huonokuntoisia taloja ja autioutuvia kylänraitteja. Mielikuvien ja todellisuuden välille muodostuu näin vahva kontrasti.

Maaseudun autioitumisen estämiseksi ja maalla asumisen oikeutukseksi esitetty erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja kauan, onhan talojen tyhjenemistäkin tapahtunut jo 1960-luvulta alkaen (esim. Kuisma 2013). Tutkijat ovat olleet siis vähintään yhtä valveutuneita kuin 1990-luvun lopun lauluntekijät. Paljon on puhuttu muun muassa maaseutumatkailusta, metsien käytöstä, biotaloudesta, etätyöstä, maatilojen monialaisuudesta, lähiruoasta ja maaseudun uusista merkityksistä. Näistä kaikista on haettu sysäystä maaseudun elinvoimalle, ja osin on onnistuttukin. Näiden sektorien erilaisista kasvupotentiaaleista on julkaistu vuosien varrella kattavasti myös Maaseudun uusi aika-lehdessä (ks. esim. Sivonen 2013; Lehtonen & Okkonen 2016; Tuomi & Haapanen 2016).

Monipaikkaisuus, johon monen maaseutututkijan kiinnostus on kohdistunut viime aikoina, voisi olla merkki toisenlaisestakin kehityssuunnasta. Tässä numerossa Olli Lehtonen, Toivo Muilu ja Hilkka Vihinen tarkastelevat monipaikkaisuutta maaseudun terveyspalvelujen mahdollistajana. Kirjoittajat tiivistävät monipaikkaisuuden idean olevan siinä, että ihmisellä on käytössään useampi kuin yksi oleskelu- tai asuinpaikka. He liittävät monipaikkaisuuden etenkin vapaa-ajan asumiseen. Vapaa-ajan asuminen tekeekin monen maaseutupaikkakunnan elämänmenoon kausittaista vaihtelua. Esimerkiksi Etelä-Savon Puumalassa asuu vakituisesti 2200 asukasta, mutta vapaa-ajan asukkaiden arvellaan kolminkertaistavan määrän, ja kunnassa onkin peräti 3700 vapaa-ajan asuntoa (HS 2019).

Tuomo Takala, Teppo Hujala, Eeva-Liisa Repo, Jukka Tikkanen ja Raili Hokajärvi puolestaan tarkastelevat artikkelissaan biotalouden mahdollisuuksia maatilayritysten kannalta. Kirjoittajat arvelevat biotalouden avaavan uusia liiketoimintamahdollisuuksia maatilayrityksille. Samalla yritykset tarvitsevat kuitenkin uudenlaista päätöksenteon ja johtamisen tukea. Tämäkin on tärkeää, sillä menestyvät maatilayritykset ylläpitävät monin tavoin myös maaseudun rakennuksia ja infrastruktuuria, nykyajan punaisia tupia ja perunamaita.

Vilja Varho ja Kari Jokinen pohtivat katsauksessaan puutarha-alan näkymiä. He pitävät alan kannattavuutta edellytyksenä kotimaisen puutarhatuotannon elinvoimaisuudelle. Kehittyvillä puutarha-alan yrityksillä on usein merkitystä myös alueen kehittymisen kannalta, samaan tapaan kuin millä tahansa maaseutuyrittäjyydellä. Lisäksi muuttuva ympäristö ja ilmasto saattavat edelleen muokata puutarha-alaa ja samalla sitä, mitä suomalaiset kasvattavat tulevaisuuden perunamaillaan.

Uuden ajan heijastumat

Maaseudun uusi aika -yhdistys ja -lehti ovat olleet keskeisiä foorumeita, joissa on monen muun aiheen ohella pohdittu myös maaseudun tyhjenemisen ongelmia. Viime vuonna vietettiin kansallisen maaseutupolitiikan 30-vuotisjuhlia. Tänä vuonna tulee kuluneeksi puolestaan 20 vuotta Maaseudun uusi aika-yhdistyksen perustamisesta. Tässä numerossa avataan yhdistyksen perustamisvaiheita ja käänteitä vuosien varrelta kahden perustajajäsenen ajatusten kautta. Lehden päätoimittajana ja yhdistyksen puheenjohtajana toiminut Torsti Hyyryläinen kertoo puheenvuorossaan, kuinka yhdistyksen tarkoituksena on ollut nimenomaan maaseutututkimuksen edistäminen ja maaseudun kehittämistä koskevan keskustelun ylläpitäminen. Pasi Saukkonen on haastatellut toista yhdistyksen pitkäaikaista puheenjohtajaa Tuija Monosta, joka näkee MUA:lla olevan merkitystä myös maaseutuun liittyvän asiantuntemuksen arvostamisen nostamisessa. Lisäksi Mononen huomauttaa osuvasti, liittyen monipaikkaisuuteenkin, että ”lomakautena kaikki matkustavat maaseudulle – ehkäpä edes ajattelematta siirtyvänsä maaseutu-nimiselle alueelle.”

Maaseudun tyhjeneminen ei olekaan mitenkään yksiselitteinen ilmiö. Siinä on useita kerrostumia ja vastakkaisuuksiakin: esimerkiksi moni muuttaja saattaa kaivata kuitenkin takaisin maaseudulle. Voidaankin ajatella, että maaseutu pitää sisällään piilossa olevaa ja peiteltyä merkityspotentiaalia, kuten Ilkka Luoto (2018, 83) on asiaa kuvannut. Samaan tapaan Sir Elwoodin Hiljaisten värien Perunamaa on tietysti monimerkityksellinen kappale. Pop-lyriikoiden perinteitä noudattaen sen voi nähdä kuvaavan ennemmin myös jännitteistä ihmissuhdetta kuin tyhjeneviä punaisia tupia. Ehkä kyse on molemmista samanaikaisesti. Joka tapauksessa sanoituksen pohjavireestä tunnistaa tietyn melankolian ja ahdistuneisuuden, jota saattaa kokea myös katsellessaan autioituvia taloja ja kyläkeskuksia. Helposti ajattelee laulun tapaan, että yhteiskunta on jotenkin kollektiivisesti eksyksissä.

Luin kesän aikana Aki Ollikaisen viime vuonna ilmestyneen romaanin Pastoraali. Teos on saanut aiemmin kiittäviä arvioita. Ollikainenkin kuvaa Pastoraalissa maaseudun tyhjenemistä ja tietyllä tavalla katoamassa olevaa aikaa. Teemasta kiinnostuneena kirjoitin tämän numeron loppuun vielä oman arvioni teoksesta. Maaseutu on tutkimuskohteena viehättävä juuri siksi, että Ollikaisen ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien tapaan monet muutkin taiteen ja kulttuurin edustajat tekevät siitä jatkuvasti omia kuvauksiaan. Parhaimmillaan nämä kuvaukset ruokkivat toinen toisiaan. Maaseudun uusi aika -yhdistyksen vahvuus on puolestaan koko historiansa aikana ollut juuri siinä, että se kokoaa yhteen erilaisia maaseudusta kiinnostuneita toimijoita. Uskallankin väittää, että vielä koittaa lisää uusia aikoja, joissa maaseudun punaiset tuvat ja perunamaat nousevat jälleen arvoonsa, muutenkin kuin mielikuvissa. Yhdistys toimijaverkostoineen on tehnyt tässä hyvää työtä.

Maaseutututkimus tavoittaa parhaimmillaan ajassa kiinni olevia heijastuksia maaseudusta ja sen todellisuudesta. Ne voivat lyhyitä hetkiä, yksittäisiä tapahtumia ja ilmiöitä, mutta niistä voi lähteä muodostumaan jokin suurempi kehityskulku. Siksi niitä on katseltava tarkkuudella myös tulevaisuudessa. Tällöin punaiset tuvat ja perunamaatkin saavat erilaisia – ehkä myös uusia – sävyjä, katsojasta riippuen. Toivotan yhdistykselle onnea kuluneesta 20 vuodesta ja menestystä jatkossakin lainaamalla katkelman Ollikaisen Pastoraalista (s. 18–19):

”Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdotonta sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma. Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jälkeensä jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankannen kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät järven pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan.”

Lähteet

Helsingin Sanomat 2019. Muuttolinnut. Julkaistu 30.6.2019. [Viitattu 14.8.2019]

Lehtonen, Olli & Okkonen, Lasse 2016. Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa – esimerkkinä Pielisen Karjala. Maaseudun uusi aika 24 (1), 21–40.

Luoto, Ilkka 2018. Paradokseista kohti maaseudun laajennettua merkitystodellisuutta. Maaseudun uusi aika 26 (2–3), 79–91.

Kuisma, Juha 2013. Maaseudulla asumisen oikeutus. Maaseudun uusi aika 21 (2–3), 62–71.

Ollikainen, Aki 2018. Pastoraali. Siltala, Helsinki.

Sivonen, Seppo 2013. GEOPARK – uusi mahdollisuus maaseudun luonto- ja kulttuurimatkailun kehittämiseen. Maaseudun uusi aika 21 (1), 44–50.

Tuomi, Ville & Haapanen, Ari 2016. Maaseutualueiden ja niiden yrityksien mahdollisuudet paikallisen hajautetun energiantuotannon liiketoimintaan. Maaseudun uusi aika 24 (2), 41–57.

YLE 2019. Maaseudulla on kahdet kasvot. Julkaistu 1.8.2019. [Viitattu 14.8.2019]