Sanna-Mari Renfors, FT, Tutkimusryhmän vetäjä
Satakunnan ammattikorkeakoulu, Palveluliiketoiminnan osaamisalue

 

 

Maaseudulla puhdas luonto on matkailuliiketoiminnan merkittävä resurssi. Luonnon hyvinvointivaikutukset, vesistöt ja luonnontuotteet korostuvat nousevina teemoina maassamme. Hiljaisuus ja luonnonilmiöt vetävät kansainvälisiä matkailijoita yhä enemmän Suomeen. Matkailijalle pelkkä vetovoimainen luonto ei kuitenkaan riitä, vaan hän kokee matkailukohteen kokonaisuutena. Kohde ei kilpaile ainoastaan monimuotoisella luonnollaan, vaan matkailija kiinnittää huomionsa sen kokonaisvaltaiseen tarjontaan. Luontoon liittyvät tuotteet ja palvelut olisikin nähtävä laajemmin kaupalliseksi liiketoiminta-alueeksi, eikä vain ilmaisiksi, itsestään selviksi hyödyiksi.

Merkittäväksi aiheeksi maassamme nouseekin juuri se, miten luonnosta tehdään matkailuliiketoimintaa ja miten matkailijalle tuotetaan kokonaisvaltainen kokemus. Tätä tavoitetta edistämään vuonna 2014 laadittiin luontomatkailun kehittämisstrategia (Visit Finland, 2014), joka luo suuntaviivat kesäajan luontomatkailun ja erityisesti luontoaktiviteettimatkailun kehittämiselle valtakunnallisella ja aluetasolla. Strategia linjasi Suomen luontomatkailun missioksi tuottaa kestävällä tavalla hyvinvointia kaikille Suomen alueille. Strategian mukaan etusijalla luontomatkailun kehittämisessä ovat vähähiilisyyttä tavoittelevat tuotteet mailla ja vesillä, kuten pyöräily, vaellus, melonta ja kalastus. Lisäksi panostetaan elämyksiin, kuten eläinten ja luonnonmaiseman katseluun ja kuvaukseen. Strategiassa määritettiin myös Suomen luontomatkailun ydinviesti, joka on: Finnish nature – 24/7 easy access to the last wilderness of Europe. Tuotetarjonnan tulisi tällöin olla helposti löydettävää, helposti saavutettavaa, helposti ostettavaa sekä helposti kulutettavaa. (Visit Finland 2014.)

Tässä puheenvuorossa tarkastelen luonnon liiketoimintapotentiaalin matkailullista hyödyntämistä Suomessa käyttäen esimerkkinä Satakunnan maakuntaa. Pohdin, tuottaako luontomatkailu kestävällä tavalla hyvinvointia maakunnissa kuten valtakunnallisen kehittämisstrategian missiona on. Miten luonnon liiketoimintapotentiaalin hyödyntäminen matkailussa näyttäytyy käytännössä?

Puheenvuorossa esitettävät näkökulmat perustuvat Satakunnan luontomatkailuohjelman 2025 sisällön laatimiseksi vuonna 2016 kerättyyn aineistoon. Uusi luontomatkailuohjelma määrittää maakunnan luontomatkailun kehittämisteemat sekä tavoitteet ja toimenpiteet, joiden kautta luontomatkailua kehitetään elinkeinona. Ohjelma keskittyy näin ollen luonnon liiketoimintapotentiaalin kestävään matkailulliseen hyödyntämiseen. Ohjelma tarkentaa valtakunnallista kesän luontoaktiviteettien kehittämisstrategiaa 2015–2018 Satakunnan osalta, palvelee valtakunnallisten luontomatkailun kehittämistoimenpiteiden jalkauttamista maakuntaan sekä lukuisia paikallisia luontomatkailun kehittämistoimia maakunnan eri osissa.

Loistavat luonnonresurssit, missä tuotteet?

Erilaisia luontotyyppikokonaisuuksia tarjoava luonto matkailun resurssina on Satakunnan ehdoton vahvuus. Maakunnassa on runsaasti erityyppisiä vetovoimaisia vesistöjä, metsä- ja harjualueita sekä soita. Kohteet sijaitsevat lähekkäin ja mahdollistavat laajasti ei-motorisoitujen aktiviteettien harrastamisen. Maakunnassa sijaitsee monia valtakunnallisesti ja kansainvälisestikin merkittäviä luontokohteita ja kansallispuistoja, joilla on erottuva profiili. Satakunnan luontomatkailun potentiaalisia tuotteita ovat erityisesti elämykselliset vesistöihin ja lintumatkailuun liittyvät aktiviteetit. Esimerkiksi kalastusta ja melontaa voi harrastaa maakunnan monissa järvissä, joissa ja merialueella. Maakunnassa sijaitsee kansainvälisesti arvokkaita lintukohteita. Lisäksi geologia kuten maankohoaminen, suot ja harjut, luonnon ja kulttuurin yhdistäminen sekä luonnon hyvinvointivaikutukset metsässä ja vesistössä tarjoavat tuotteistukselle monia mahdollisuuksia maakunnassa. Luontoympäristö on rikas olemassa olevien vetovoimatekijöiden ja resurssien näkökulmasta.

Maakunnassa on runsaasti erittäin vetovoimaisia ideoita tuotekehityksen perustaksi. Suurin kehityskohde luontomatkailussa on kuitenkin se, että tuotteiden käytännön toteutus ontuu. Maakunnan luonnon vahvuudet ja liiketoimintapotentiaali tunnistetaan, mutta näitä ei ole hyödynnetty riittävästi. Erilaisille aktiviteeteille on myös lisääntyvää kysyntää, mutta laadukkaiden, tietyille kohderyhmille kohdennettujen kaupallisten tuotteiden määrä voisi olla suurempi. Tällä hetkellä maakuntaan kohdistuva luontomatkailun kysyntä ja tarjonta eivät siten välttämättä kohtaa toisiaan, eikä luontomatkailun mahdollisia positiivisia vaikutuksia paikalliseen talouteen ole hyödynnetty täysimääräisesti.

Suurena haasteena luontomatkailun kehittymisessä elinkeinona on Satakunnassa toimivien yrittäjien ja varsinkin heidän resurssiensa vähäinen määrä. Maakunnasta löytyy luontomatkailussa niin sanottuja kärkiyrityksiä, mutta monet yrittäjät toimivat osa-aikaisesti, ja yrittäminen on usein harrastus. Sivutoimisesti toimiva yrittäjä ei välttämättä pysty vastaamaan matkailijoiden kysyntään.

Maakunnan luontomatkailutuotteista puuttuu usein myös vetovoimainen ja uniikki sisältö, jonka vuoksi matkailija tulisi juuri Satakuntaan ja josta hän olisi valmis maksamaan. Teemoitettuja maakunnan luonnon erityispiirteisiin pohjautuvia tuotteita tarvitaan enemmän. Maakunnassa on pulaa asiantuntevista luonto-oppaista ja tarve opastetuille tuotteille, joiden kautta matkailija oppii luonnosta. Nämä olisivat olennaisia matkailijan luonnon tietämyksen lisäämiseksi. Tuotteita ei ole myöskään erilaistettu riittävästi erilaisten luontomatkailijoiden tarpeet huomioiden.

Näkymätön elinkeino

Luontomatkailun kehittämisen haasteet kulminoituvat Satakunnassa erityisesti siihen, ettei maakunnassa ole ollut koko maakunnan matkailun tuotekehityksestä, myynnistä ja markkinoinnista vastaavaa liiketoimintavetoista matkakohteen johtamisesta vastuussa olevaa organisaatiota (DMO). Satakunnassa ei myöskään ole aikaisemmin ollut koko maakunnan tasolla yhteistä tavoitteenasettelua luontomatkailun kehittämiseksi. Luontomatkailua ei ole edistetty eikä sen kehittämistä johdettu kokonaisvaltaisesti ja pitkäjänteisesti elinkeinoiltaan teollisuusvetoisessa maakunnassa, vaan toteutetut toimet ovat olleet pirstaleisia. Paikallista kehittämistyötä on tehty paljon, mutta toimenpiteet ovat jääneet sirpaleisiksi, kun maakunnallinen kokoava ja toimintaa tukeva toimija on puuttunut.

Koska Satakunnan luontomatkailun markkinointi, myynti ja tiedottaminen eivät ole olleet tavoitteellisesti johdettuja, luontomatkailun keskeiset haasteet markkinoinnissa liittyvät juuri hajanaiseen ja vaikeasti löydettävään tietoon sekä maakunnan näkymättömyyteen ja heikkoon tunnettuuteen luontomatkailukohteena. Luontomatkailutuotteet ovat heikosti ostettavissa erilaisissa myyntikanavissa, eivätkä olemassa olevat tuotteet saa riittävästi näkyvyyttä. Luontomatkailua tukeva materiaali kuten kartat, esitteet ja oppaat ovat osittain puutteellista eikä kieliversioita ole riittävästi. Näistä syistä johtuen myös matkailijoiden on hankala löytää yksittäisten yrittäjien olemassa olevia tuotteita.

Luontokokemus luodaan yhdessä

Matkailutuotteita maakunnan luontokohteissa tuottavien yrittäjien verkostoituminen nähdään avaintekijäksi, jotta matkailijoille voidaan tarjota mahdollisuuksia luontoelämyksiin. Aktiviteettitarjonnan lisäksi luontokohteissa sijaitsevien majoitusyrittäjien ja majoituskapasiteetin määrää pidetään merkittävänä tekijänä. Varsinkin isot majoitusyritykset käsitetään potentiaalisiksi tuotteistamisen, markkinoinnin ja myynnin vetureiksi maakunnan luontokohteissa. Nyt luonto pitäisi yhdistää majoitustuotteeseen ja luoda toimijoiden kesken yhteispaketteja, jotka kattavat luontomatkailijan koko palveluketjun. Lisäksi majoitusyrittäjät voisivat myydä valmiita päiväretkipaketteja lähiluontoon ja heillä voisi olla jaossa viikko-ohjelmia, joissa on kuvattuna lähistöllä tarjottavat omatoimiset ja kaupalliset aktiviteetit. Tämä toisi lisäarvoa myös majoitusyrittäjien toimintaan, jolloin he saavuttaisivat asiakkaikseen tehokkaammin myös luontomatkailijoita.

Luontomatkailun kehittymisen kokonaisvaltaisena kokonaisuutena tekee haasteelliseksi myös se, että luontokohteissa toimivat majoitusyrittäjät eivät välttämättä ymmärrä ympäröivän luontoympäristön piirteitä ja sen mahdollistamia luontokokemuksia. Luontokohteissa toimivat majoitusyrittäjät myyvät pääasiassa ”neljää seinää”, eivätkä ymmärrä tuoda esille ympäröivän luonnon aktiviteettimahdollisuuksia luontomatkailijalle. Taloudellisesti kestävän luontomatkailun edistämiseksi Satakunnassa olisi olennaista tehdä yhteistyötä majoitusyrittäjien kanssa, lisätä heidän tietojaan ympäröivän luonnon ainutlaatuisuudesta ja liiketoimintamahdollisuuksista luonnossa.

Lisäksi alueen luonnon tuntevissa paikallisissa toimijoissa on suuri potentiaali luontomatkailuun sisältöä kehitettäessä. Paikallisten kylä-, ympäristö-, melonta- tai lintutieteellisten yhdistysten kautta voisi olla mahdollista löytää lisää toimijoita luontomatkailuun ja lisätä tuloja sekä työllisyyttä. Jo tällä hetkellä monet paikalliset yhdistykset järjestävät maakunnan asukkaille muun muassa päiväretkiä lähiympäristön luontoon tutustumiseksi, ja heihin kohdistuu myös kaupallista kysyntää varsinaisten kaupallisten toimijoiden puuttuessa. Paikallisten luonto-osaajien rohkaisu mukaan toimintaan nähdään siten tärkeäksi.

Samat vahvuudet ja haasteet kautta linjan

Satakunnan luontomatkailuohjelmassa 2025 esiin nousevat vahvuudet ja haasteet ovat luonteeltaan samanlaisia kuin valtakunnan tasolla. Valtakunnallisiksi luontomatkailun kehittämisen vahvuuksiksi nähdään aktiviteettimarkkinoiden potentiaali, riittävä pohja tuotekehitykseen, markkinoinnin valinnat sekä uudet yhteistyökuviot. Valtakunnallisen strategian mukaan tuotteiden markkinoille tuomiseen liittyy suuriakin haasteita, jotka vaikeuttavat taloudellisesti kestävän luontomatkailun kehitystä. Tuotetarjonta on vähäistä, tuotteistettujen luontomatkojen ja -reittien myyjät ja paketoijat puuttuvat. Tieto palveluista ja reiteistä on hajallaan ja vaikeasti löydettävissä. (Visit Finland 2014.)

Satakunnassakin luontomatkailutuotteille on havaittu olevan lisääntyvää kysyntää, johon kuitenkaan tällä hetkellä ei pystytä täysin vastaamaan. Loistavat luonnon resurssit tuotekehitykseen ovat kuitenkin olemassa, ja erityyppisiä potentiaalisia toimijoita ja kumppanuuksia tuotteiden toteuttamiseksi sekä myynnin ja markkinoinnin vetureiksi on tunnistettu. Lisäksi maakunnan luontokohteissa toimii paikallisia verkostoja ja maakunnan luontokohteet kokoava tiedottaminen on aloitettu. Tällä hetkellä Satakunta ei kuitenkaan luontomatkailukohteena kykene tuottamaan riittävästi kokonaisvaltaisia, erilaisille kohderyhmille ja koordinoituja tuotteita, joista viestittäisiin keskitetysti. Lisäksi matkailijan on hankala löytää tietoa maakunnasta luontomatkailukohteena ja siihen liittyvistä tuotteista. Näiden tulosten valossa voidaankin todeta, että vielä tällä hetkellä luontomatkailu ei tuota maakunnissa kestävällä tavalla hyvinvointia siinä laajuudessa kuin se olisi mahdollista.

Valtakunnallisen ja maakunnallisen tason lisäksi samat kehittämishaasteet toistuvat myös paikallisessa luontomatkailun kehittämisessä Satakunnan eri osissa. Tälläkin hetkellä paikallisissa strategioissa luonto nähdään alueiden vahvuutena. Samalla strategioissa todetaan, että paikallisesti luontomatkailussa on runsaasti ammennettavaa ja kasvupotentiaalia, mutta elinkeinomahdollisuuksia ei ole vielä hyödynnetty riittävästi. Tästä voidaan päätellä, että luontomatkailukohteiden kilpailukyvyn kehittäminen taloudellisesti kestävän matkailun näkökulmasta kohtaa samoja kehittämishaasteita kaikilla tasoilla: valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti.

Lähteet

Satakunnan luontomatkailuohjelma 2025. Satakunnan ammattikorkeakoulu, Pori. Viitattu 2.1.2017.

Visit Finland 2014. Valtakunnallinen kesän luontoaktiviteettien kehittämisstrategia 2015–2018. Viitattu 2.1.2017.

---

Artikkelikuva: Kuvakaappaus verkkosivulta outdoorssatakunta.fi. Kuvankäsittely Petja Kauppi.

Professori Pirjo Siiskosen jäähyväisluento 16.12.2016

Pirjo Siiskonen
Valtiotieteen tohtori, Helsingin yliopiston vieraileva tutkija

 

Luentoni jakaantuu kolmeen osaan. Ensin tarkastelen mennyttä, lähinnä sitä, miten olemme Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa, sittemmin Ruraliassa ja viimeksi Luomuinstituutissa edistäneet kestävän kehityksen periaatteiden toteutumista ja edistymistä. Sitten kerron, mitä koen oppineeni maaseudun ja luomun kehittämisestä niiden 28 vuoden aikana, jotka olen näissä organisaatioissa työskennellyt ja lopuksi esitän joitakin näkemyksiä Suomen, sen maaseudun ja Etelä-Savon tulevaisuuden mahdollisuuksista matkalla kohti kestävää erilaisuutta.^[1]

Kertausta menneestä

Vuonna 1988 Mikkeliin ja Etelä-Savoon tuli uusi toimija ja haastaja: valtioneuvosto ja Helsingin yliopisto olivat päättäneet perustaa kaksi Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskusta, joista toinen sijoittui Seinäjoelle ja toinen Mikkeliin. Perustamisen tarkoitus oli ottaa käyttöön kaikki ne muut mahdollisuudet, joita maaseudulla oli, kuin tavanomainen maataloustuotanto. Tämä tavoite oli julkilausuttu Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskusten perustamissuunnitelmassa 2.12.1987 seuraavasti: ”On tultu tilanteeseen, jossa maaseudun ongelmat eivät ole ratkaistavissa pelkästään perinteistä maa- ja metsätaloutta kehittämällä” ja että ”yliopistollisilla maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksilla on ratkaisevasti yksittäisiä projekteja paremmat edellytykset teorian ja käytännön tiedon yhdistämisen kautta pureutua tuloksellisesti maaseudun ongelmiin” (Siiskonen, 2008, 13). Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukset saivat tehtäväkseen maaseudun elinolojen ja elinkeinojen kehittämisen. Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa panostettiin oikeasti maaseudun kehittämiseen ja tehtiin aluepolitiikkaa.

Aloitimme Mikkelissä kylien, maaseudun ”pienimuotoisen elinkeinotoiminnan” s.o. monialaisen maaseutuyrittäjyyden, metsätalouden ja luomun kehittämisellä. Tekemistä kaikilla näillä neljällä saralla on riittänyt tälle vuosikymmenelle asti, sillä paikallisyhteisöt, maaseutuyrittäjyys, luomu ja metsät luomusertifioinnin muodossa ovat Ruralia-instituutin työkalupakissa tänäkin päivänä.

Ruralia-instituutin 20-vuotishistoriikissa olen kirjoittanut: ”Keskukset pyrkivät tarkastelemaan maaseutua uusien mahdollisuuksien näkökulmasta eivätkä kaihda kritiikkiä maatalouskeskeistä ajattelutapaa ja toimintamallia kohtaan. Keskukset ovat tulleet uusina toimijoina maakuntiin ja pyrkivät osoittamaan tarpeellisuutensa ja raivaamaan elintilansa aikaisempien toimijoiden välimaastossa ja laiminlyödyillä alueilla. Ne ravistelevat vakiintuneita toimintatapoja, mutta samalla pyrkivät osoittamaan omalla hanketyöllään, että niiden esittämät toimintamallit aikaansaavat uutta yritystoimintaa ja alkutuotannon kehittymistä tilakohtaiseksi tai paikalliseksi jalostamiseksi ja konkreettisiksi maaseudun uusiksi tuotteiksi. On kyse vanhan maatalousmaaseudun ja uuden monitoimisen maaseudun keskinäisestä taistelusta, jossa vasta tulevat vuodet todistavat uuden ajattelun voittoa myös käytännössä” (Siiskonen, 2008, 16). Monimuotoinen maaseutu ja monialainen maaseutuyrittäjyys ovatkin osoittautuneet maaseudun elinvoiman ylläpitäjiksi, mutta maatalouden tuotantotapa on edelleen kova kysymys niin maaseudun kuin koko Suomen näkökulmasta. Mikkelin lääni oli kestävää kehitystä tavoittelevalle tulokkaalle otollinen laskeutumisalusta: Ekolääni, sen maaherra Uki Voutilainen ja ympäristöpäällikkö Ilkka Sten ottivat tulijan avosylin vastaan. Maaseudun kehittämiskeskus Partala oli perustettu Juvalle vuonna 1985 ja se oli kehittymässä hyvää vauhtia luomualan vahvaksi toimijaksi. Voutilaisen seuraaja maaherra J. Juhani Kortesalmi jatkoi edeltäjänsä työtä asettamalla Ekoläänityöryhmän ja ekoläänihankkeen. Saimme vuosina 1991–1994 ideoitua ja innostettua yhteistyökumppanit toteuttamaan pienellä lääninrahatuella yhteensä 47 erilaista kestävän kehityksen hanketta Mikkelin läänissä. Näitä olivat mm. Ekokouluverkosto, Eko-osuuspankin perustaminen, Ekolääniseminaarisarja, Juvan luomumeijerin perustaminen, YTY-yritysryhmän synty, Savonlinnan jätevedenpuhdistamohanke ja PUUHA-hanke eli puuhakkeen hankinta- ja käyttö ESE:n voimalassa. Puuhaketta ESE käyttää tänäkin päivänä Pursialassa sijaitsevassa voimalassaan.

Kun aloitimme Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen työtä Mikkelissä, oli ensimmäisiä neuvonantajiani Hannu Kovanen. Hän tuli vuonna 1989 tekemään ”Luonnonmukaisesti viljeltyjen maataloustuotteiden markkinakanavaselvitystä” ja saatuaan sen valmiiksi sanoi: ”Palkkaa sinä se Rajalan Jukka tänne”. Hannu antoi hyvän neuvon. Jukka palkattiin ja äkkiä alkoi pyöriä luomukurssi ja -koulutus toisensa perään ja päällekkäin. Koulutettiin neuvojia, maatalousoppilaitosten opettajia ja 4H-ohjaajia luomuosaajiksi. Parhaimpina vuosina pelkästään luomualan koulutusohjelmissa saavutettiin yli 10 000 koulutustyöpäivää. Tehtiin ja käännettiin oppimateriaalia, kalvosarjoja, siirtymisohjeita ja tietokortteja luomusta. Jukka Rajalan Luonnonmukainen maatalous -oppikirjan ensimmäinen painos, edelleenkin lajissaan maan ainoa alan oppikirja, ilmestyi vuonna 1995. 1990-luvulla Jukan lisäksi meillä oli työssä useita muita luomualan koulutussuunnittelijoita ja kouluttajia, muun muassa nykyinen ministeri Kimmo Tiilikainen vuosina 1994–1995.

Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi. Siitä seurasi hyviä ja huonoja asioita. EU-jäsenyys toi tullessaan rakennerahastorahat ja niiden käytöstä oman toiminnan kehittämiseen alkoi vimmattu kilpailu maakunnan toimijoiden kesken. Ekopolis-ohjelman hyvä yhteistyö unohtui, ja toimijoiden sekä läänin kaupunkiseutujen keskinäinen kilpailu kiihtyi. Sisällöllisesti isot hankekokonaisuudet saattoivat säilyttää osittain kestävän kehityksen ajatuksia, mutta varsinaista yhteistä ja yhdistävää tavoitetta, johon työnjaon avulla olisi pyritty, ei ollut. Ekoläänipäivitys toteutui vielä vuonna 1998 julkaistussa Etelä-Savon ympäristöohjelmassa Ekoläänistä ekomaakunnaksi, mutta yhteisen Ekopolis-ohjelman tuottajat hajosivat rakennerahastorahojen turvin kukin omille teilleen.

Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus lähti toteuttamaan ekoyliopisto-ajatusta, joka oli esitetty yksikön kymmenvuotisjuhlassa vuonna 1998. Syntyi kolme kansallisen tason yliopistollista koulutusohjelmaa, jollaisia maassa ei vielä ollut. Nämä olivat Eco Studies, Rural Studies ja Co-op Studies, opetusministeriön ja Itä-Suomen lääninhallituksen suosiollisella suhtautumisella ja EU-rahoituksella. Eco Studies -ohjelma aloitti vuonna 2001, Rural Studies vuonna 2002 ja Co-op Studies vuonna 2007. Koulutusohjelmille tuotettiin tutkimukselliset vastinparit luomututkimus, yhteiskuntatieteellinen maaseutututkimus ja osuustoimintatutkimus. Tutkimuksen vahvistukseksi saimme myös professuureja. Niitä olivat kotieläinten hyvinvoinnin professuuri, kasvintuotannon professuuri ja yhteiskuntatieteellisen maaseutututkimuksen professuuri. Toiminnallamme oli vahva kestävän kehityksen arvopohja ja tavoitteena ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen sekä taloudellinen kestävyys. Kymmenen vuoden koekäytön jälkeen Eco Studies hyväksyttiin Helsingin yliopiston maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan toteuttamaksi opetukseksi ja opetusministeriön rahoituksen piiriin, Rural Studies jatkoi kansallisella maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rahoituksella ja Co-op Studies jatkaa näistä kolmesta tällä hetkellä vahvaverisimpänä Pellervo-Seuran sekä osuustoimintajärjestöjen merkittävällä osarahoituksella. EU-jäsenyyden myötä pyrimme ja pääsimme mukaan myös EU:n puiteohjelmahankkeisiin, joiden sisältönä oli luomu ja/tai kestävä kehitys. Yksikön tutkimus- ja kehittämistoiminta kansainvälistyi. Hanketietokantaan alkoi ilmaantua mitä erilaisimpia akronyymejä: Omiard, BERAS, iPOPY, QCLIFF, SEED.

Kestävyys, sustainability, on nyt tiedemaailman keskeisiä käsitteitä ja tavoitteita. Nyt, vuonna 2016, Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa on työnsä aloittanut maan ensimmäinen Sustainability Science -professori, Helena Kahiluoto, jonka tutkijanuran juuret ovat Juvan Partalassa ja Mikkelin Ekoyliopistossa. Helsingin yliopisto ja Luke taas ovat jo vuoden päivät valmistelleet Sustainability Science Centeriä pääkaupunkiseudulle. Ekoyliopisto taitaa toteutua vähän isommassa formaatissa ja muualla kuin Ekomaakunnassa!

Ekoyliopiston tutkimustoiminnan rinnalla jatkui ja vahvistui myös kehittämistoiminta. Ekoneum ry – elintarvikealan tutkimus- ja koulutusorganisaatioiden MTT:n, MAMK:n ja Ruralian yhteiselin – perustettiin vuonna 2000 ja Dynamo yrittäjyyden edistäjäksi vuonna 2001. Näillä instrumenteilla, lukuisilla hankkeilla ja hankerahoituksella sekä yhteistyössä muiden toimijoiden, kuten Aaltoyliopiston Pienyrityskeskuksen, Mikkelin ammattikorkeakoulun, Pro Agria Etelä-Savon, MTT:n (nykyinen Luke) ja Metsäkeskuksen kanssa Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus (vuodesta 2004 lähtien Ruralia-instituutti) on parhaan ymmärryksensä mukaan ja tutkimustietoon perustuen kehittänyt niin Etelä-Savon kuin koko maankin maaseutua. Mikkelin yksikössä oli enimmillään vuonna 2004 työssä 84 henkilöä, jotka tekivät työtä 60,7 henkilötyövuotta.

Vuonna 2005 maahan päätettiin perustaa kuusi yliopistokeskusta, yksi näistä Mikkeliin. Alkoi uuden yliopistollisen toimintakonseptin suunnittelutyö. Yliopistokeskuksen tulon myötä yliopistotoimintojen näkyvyys kaupungissa vahvistui.

Vuonna 2009 Kataisen hallitus asetti maabrändityöryhmän miettimään Suomi-brändiä. Ryhmä päätyi esittämään luonnonmukaista ruoantuotantoa Suomi-brändin keskeiseksi elementiksi ja antoi Helsingin yliopistolle ja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukselle tehtäväksi Luomuinstituutin perustamisen. Tohtori Tarja Cronbergin selvitystyön tuloksena ja perustelluista syistä Luomuinstituutin kotipaikaksi tuli Mikkeli. Sen juuret olivat yhtä lailla Maaseudun kehittämiskeskus Partalasta alkaneessa luomututkimustraditiossa kuin Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen ja Ruralia-instituutin luomuosaamisessa. Luomuinstituutti aloitti toimintansa vuoden 2013 alussa. Jos haluamme, voimme nähdä varsin ehjän jatkumon kestävän kehityksen rakentamispyrkimyksissä Ekoläänistä Juvan Partalan perustamisen, Ekoyliopistotoimintojen ja Ruralia-instituutin luomutekemisen kautta valtakunnalliseen Luomuinstituuttiin, joka on ensi vuoden alussa starttaamassa toiselle nelivuotiskaudelleen. Kestävä kehitys, sustainability, ja sen edistäminen on ollut mainittujen toimijoiden ja maakunnan ohjaavana arvopohjana melkein 40 vuotta.

Mitä olen oppinut?

Olen koko työurani ajan sijoittunut tutkimuksen, käytännön kehittämisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rajamaastoon ja ollut mukana kaikissa näissä toiminnoissa. Tällainen sijoittautuminen on siinä mielessä palkitsevaa, että se tarjoaa näköaloja moneen suuntaan.

Ihan aluksi tekee mieli lainata pääministeri Juha Sipilää: ilman suurta visiota tätä työtä tuskin olisi tehty. Vastoinkäymiset on helpompi kestää, kun tietää, mihin on menossa.

Mutta mitä nämä vuodet ovat opettaneet? Ainakin seuraavat opit pystyn erittelemään nyt.

1. Muutoin kuin ihmisen avulla ja kautta ei voi kehittää mitään. Tutkija tai kehittäjä voi yrittää lisätä Suomen luomutuotantoa tai luomupeltoalaa, mutta ilman tuottajan, viljelijän tai yrittäjän tekemää päätöstä siirtyä tavanomaisesta tuotannosta luomuun, lisätä tuotantoa tai ryhtyä myös jalostajaksi, ei mitään kehitystä tapahdu. Kaikkeen muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen tarvitaan ihmisen tekemä päätös. Maaseutu ei muutu tai kehity kehittäjän tahdosta tai tutkijan oivalluksesta. Vasta, kun tutkijan tuottama tutkimustulos tai tieto koskettaa tai puhuttaa potentiaalista toimijaa ja tämä pystyy tietoa hyödyntämään, voi alkaa jokin muutosprosessi. Tutkimustulokset sinällään ovat arvottomia, ellei niille löydy käyttäjää, joka voisi niistä hyötyä.
2. Yksi tieteenala ei riitä. Niin maaseudun kuin luomutuotannonkin kehittämiseen tarvitsemme monitieteistä tutkimusta ja useiden tieteenalojen yhteistyötä. Jos tavoitteemme on kehittää maaseudun elinoloja tai elinkeinoja, tarvitsemme erityisesti ihmistieteitä äsken mainitusta syystä. Ihminen on se, joka päättää, mutta hänen päätöksentekoaan ohjaavat milloin tunteet, milloin perinteet, joskus pelot, joskus ahneus ja joskus myös järki. Tämän ymmärtämiseen tarvitaan humanisteja. Esimerkiksi biotalous tarvitsee kehittyäkseen biotieteiden lisäksi humanistisia tieteitä, sillä on kyse uusien toimintatapojen omaksumisesta ja vanhoista poisoppimisesta. Metsien hyödyntämisessä taas tarvitaan yhteiskuntatieteitä mm. omistusrakenteiden monimuotoisuuden takia ja maataloudessa omaksutun konventionaalisen tuotantotavan muuttamisessa luomutuotannoksi vähintäänkin psykologiatieteitä. Medisiinareiden, ravitsemustieteilijöiden ja food scientistien on löydettävä toisensa, jotta luomuruoan tuottaminen löytää perustelunsa ihmiseen kohdistuvista terveysvaikutuksista. Tutkimussovelluksiin pääseminen ei ole rationaalista tai loogista etenemistä oman tieteenalan tutkimustuloksesta soveltamiseen, vaan tarvitaan eri tieteenalojen ja osaamisten yhdistämistä.
3. Kehittämisessä tarvitaan muutakin yhteistyötä. Parhaaseen tulokseen päästään yleensä työnjaolla ja yhteistyökumppaneiden erilaisia vahvuuksia ja osaamista hyödyntämällä. Hyvä esimerkki tulee lapsuuteni ja nuoruuteni kotikunnasta, Haukivuorelta, jossa uuden sukupolven luomuviljelijät Paavo Pulkkinen, Antti ja Elina Vauhkonen, Kalle Mattila, Jukka Kohvakka ja Heikki Mustalampi ovat kehittäneet maatilojen perinteisestä toimintatavasta poikkeavan, yhteistoiminnallisen tuotanto-, logistiikka- ja markkinointimallin luomutilojen kesken. Nuoret viljelijät ovat pystyneet konkreettisesti ylittämään jopa tilojen välisiä raja-aitoja ja viljelevät toistensa peltoja. Toimintatavallaan he ovat saavuttaneet merkittäviä taloudellisia hyötyjä, mutta myös yrittäjiä itseään sosiaalisesti palkitsevia tuloksia. Viljelijän yksinäinen työ on muuttunut yhteistoiminnalliseksi yrittäjyydeksi. Mielestäni kyse on myös sosiaalisesta innovaatiosta. On myös muita esimerkkejä siitä, miten vasta yrittäjien tai kyläläisten yhteistyö on auttanut saavuttamaan merkittäviä edistysaskeleita ja menestystä. Muutos vaatii yleensä myös uuden sukupolven esiinmarssin. Tämä näyttää pitävän paikkansa erityisesti maaseutuyrittäjyydessä ja luomutuotannossa. Muutosvastarinta murtuu harvoin yhden sukupolvena aikana. Uuden toimintatavan tai uuden tuotantotavan (luomu) opetteleminen ja oppiminen on niin haasteellista ja vaativaa, että yleensä uusiin mahdollisuuksiin tarttuu vasta seuraava sukupolvi. Tämä aiheuttaa muutokseen viivettä, muutoshitautta.
4. Aina tarvitaan edelläkävijöitä, jotta uudistuksia omaksuttaisiin myöhemmin laajemmassa mittakaavassa. Jo 1960-luvulla Purohit kehitti teorian, jonka mukaan innovaatiot juurtuvat edelläkävijöiden kautta. Nämä pioneerit näyttävät mallia ja heitä uskaltautuvat seuraamaan jäljittelijät, aikainen enemmistö, sitten tulevat myöhäinen enemmistö ja viimeisenä myöhäiset soveltajat. Tällä tavoin monet maatalouden innovaatiot ovat juurtuneet. Aikaa voi mennä vuosia, joskus vuosikymmeniä. Luomun suhteen olemme jo kokeneet edelläkävijävaiheen ja olemme nyt jäljittelijävaiheessa, mutta siirtymässä siitä varhaisen enemmistön omaksumisvaiheeseen. Tarvitaan vielä vuosia, että myöhäinen enemmistökin on luopunut myrkyistään ja omaksunut luonnolliseen ravinnekiertoon ja typensidontaan perustuvan tuotantotavan. Toinen esimerkki innovaatioiden omaksumisprosessista voidaan ottaa biokaasun hyödyntämisestä. Tässä ollaan vasta edelläkävijävaiheessa ja Etelä-Savon edelläkävijäviljelijät löytyvät Juvalta ja Haukivuorelta.
5. Viestintä on tärkeässä roolissa tutkimustuloksia levitettäessä. Viestintä on taitolaji, kuten olemme viime viikkoina havainneet seuratessamme päämisterin ja Ylen keskinäistä mittelöä. Tutkimustuloksistakaan ole mitään hyötyä, ellei niistä osata tai onnistuta viestimään oikein. Luomuala on taistellut viestinnän kanssa koko ikänsä. Luomun tutkimustuloksiin perustuvassa kehittämisessä tarvittaisiinkin viestintätutkimuksen ja -osaamisen väliintuloa. On myös mielenkiintoista, että luomusta ovat erityisen halukkaita viestimään sen ulkopuoliset.

Myytin murtaminen vaatii taitoa. Meillä ihmisillä on taipumusta ennakkoluuloihin. Maahanmuuttajiin kohdistuu ennakkoluuloja, luomuun kohdistuu ennakkoluuloja ja kaupunki/maaseutu-asetelma sisältää ennakkoluuloja. Lähiruokaan liittyy positiivisempia konnotaatioita kuin luomuruokaan. Kuntapäättäjätkin hyväksyvät lähiruoan, mutta eivät luomua. Koko Luomuinstituutin toiminta-ajan olen yrittänyt murtaa tätä myyttiä. On kyse samanaikaisesti kahdesta eri muuttujasta: tuotantotavasta ja tuotantopaikasta. Ruoka voi olla kaukana tuotettua tai lähellä tuotettua. Kuitenkin lähiruoan tuotantotapa on aina joko luomu tai ei-luomu. Toriostoksilla oleva kuluttaja kysyy, missä tuote on tuotettu ja ilahtuu ”lähellä”-vastauksesta, mutta ei kysy, miten tämä on tuotettu tai onko tämän lähellä tuotetun ruoan tuottamisessa käytetty torjunta-aineita. Lähellä tuotettu ei-luomu voittaa edelleen lähellä tuotetun luomun! Siinä viestinnän tutkijalle toinen haaste ja kehittämiskohde!

Kyky käyttää tutkimustuloksia päätöksenteon tukena. Yksi hämmästyttävä havainto, jonka olen tehnyt, on se, miten vähän kunnallinen päätöksenteko käyttää apunaan tutkimusta. Mikkelin yliopistokeskuksen tutkijat eivät todellakaan ravaa työkseen kuntapäättäjien kuultavina. Eduskunnassa sentään on toinen käytäntö ja maakuntakin osallistaa strategiatyöhön myös tutkijoita. Myös kaupungin päätöksenteko saattaisi hyötyä merkittävästi, jos se käyttäisi Mikkelin yliopistokeskuksen tutkijoita asiantuntijakuulemisiin, kun on esimerkiksi kyse kyläkoulusta, valmisteilla olevan päätöksen maaseutuvaikutuksista tai ruokapalveluhankintojen aluetaloudellisista vaikutuksista.

Pelkkä tutkimus ei riitä: tarvitaan kehittämistoimenpiteitä, tiedon siirtoa kehittämishankkeiden, koulutuksen, tapahtumien ja sosiaalisen median kautta. Rohkenenkin hieman hämmästellä sitä vimmaa, jolla yliopistotoimijoita tällä hetkellä ohjataan tekemään vain tutkimusta. Sen sijaan tutkijoiden tulisi rohkeammin ottaa kantaa yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen, mennä mukaan prosesseihin ja tekemiseen ja tuoda tutkimustieto käytäntöön. Toivottavasti tutkimuksellisuuden rinnalla säilyy kehittämisote ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen pyrkimys ja arvostus myös tulevaisuudessa.

6. Oikea asemointi ajassa on tärkeää. Tutkimuslaitoksen on aina asemoitava itsensä tutkimuskysynnän ja -rahoitusmahdollisuuksien näkökulmasta oikein. Rohkenen väittää, että nyt on kansainvälisen toiminnan ja tutkimusviennin aika. Viime viikoillakin meillä kävi kaksi eri delegaatiota Kiinasta ja yksi Pietarista neuvottelemassa tutkimus- ja hankeyhteistyöstä. Kotimaan tutkimusrahoitus on saavuttanut tietyn saturaatioasteen. Mikkelin yliopistokeskuksen toimijoilla ja Luomuinstituutilla on juuri sitä osaamista, jota maailmalla tarvitaan: vesien puhdistaminen, bioenergia, luonnonmukainen ruoantuotanto, maaseudun ja paikallisyhteisöjen kehittäminen, osuustoiminta, digitalisoituminen ja kaiken kukkuraksi kansainvälinen liiketoimintaosaaminen. Mikä osaamisvalikoima ja keskittymä! Olisiko nyt aika todellisesti koota Mikkelin yliopistokeskustoimijoiden ja luomututkijoiden hynttyyt yhteen ja lähteä tekemään kauppaa tiedon vientimarkkinoille?

Suomalaisen maaseutu ja Etelä-Savo tienhaarassa

Siirryn nyt luentoni kolmanteen osaan, tulevaisuusarvioihin suomalaisen maaseudun, suomalaisen maatalouden ja Etelä-Savon tilanteesta.

Taloustutkimus toteutti Yle Uutisten toimeksiannosta lokakuussa tutkimuksen, jossa yli 1000 suomalaiselta tiedusteltiin, missä he haluaisivat asua. Tämän tutkimuksen mukaan lähes joka kolmannen suomalaisen toivekoti sijaitsee maaseudulla. Tämän lisäksi pikkukaupungissa tai taajamassa haluaisi asua 28% vastanneista ja suuren kaupungin keskustassa halusi asua vain 11% kyselyyn osallistuneista. Silti rakennamme kaupunkeja.

Suomi on erilainen maa Euroopassa ja Etelä-Savo erilainen maakunta Suomessa. Kysymys kuuluu, minkä varaan Suomi, suomalainen maaseutu tai maaseutumaakunta Etelä-Savo voi rakentaa tulevaisuutensa?

Rohkenen vastata, että kestävän erilaisuuden varaan.

Istuva hallitus rakentaa Suomen tulevaisuutta biotalouden varaan, mutta ihmetyttää, että se jättää kestävän ruoantuotannon sen ulkopuolelle. Hallitus hyväksyy suomalaisen ruoantuotannon valtavirraksi toimintatavan, joka perustuu torjunta-aineiden käyttöön, tuontilannoitteisiin ja tuontiväkirehuihin, kansantalouden alijäämän kasvattamiseen ja ihmisen, luonnon ja eläinten hyvinvoinnin kannalta kyseenalaisen toimintatavan hyväksymiseen, jopa suosimiseen. Onko uskottavaa, että tuotamme tuontipanoksilla kotimaista ruokaa? Tämän lisäksi teollisuus, kauppa ja ravintolat tuovat joka vuosi miljardien eurojen arvosta ulkomaisia elintarviketeollisuuden raaka-aineita ja ruokaa. Ruokasektorin kauppatase on vahvasti alijäämäinen.

Ruoka tuotetaan aina maaseudulla. Tuontiin perustuvalla toimintatavalla heikennämme suomalaisen maaseudun ja suomalaisten maanviljelijöiden toimeentulomahdollisuuksia, voitaisiinhan huomattava osa tuontiruoasta ja karjan rehuista tuottaa Suomen maaseudulla. Jos alkaisimme siirtyä vallalla olevasta ruoan tuotantotavasta luonnonmukaiseen tuotantoon, kaikki osapuolet hyötyisivät: valtiontalous, suomalainen maaseutu ja kuluttajat. Valtion talous hyötyisi, kun maatalouteen tuotaisiin vähemmän ostopanoksia, suomalainen maaseutu hyötyisi, kun se saisi lisää tuotantomahdollisuuksia ja kuluttajat hyötyisivät, kun he saisivat terveytensä kannalta turvallisempaa ruokaa. Lisäksi vesistöjen ravinnekuorma vähenisi ja luonto kiittäisi. Neonikodinoideilla ei tapettaisi mehiläisiä eikä torjunta-aineilla tuhottaisi maaperän pieneliöstöä tai mikrobistoa.

Ihmisen terveydelle turvallisempi vaihtoehto, luonnonmukainen ruoantuotanto ja elintarviketalous, olisivat osa biotalouden kestävää kehittämistä ja Suomen kaltaiselle maalle mahdollinen ja sopiva vaihtoehto. Suomen tulisikin rohkeasti asettaa tavoitteeksi luomutuotannon tekeminen Suomen ruoantuotannon valtavirraksi.

Tutkimuksen mukaan Suomi on tällä hetkellä myös maailman kiinnostavin matkailumaa. Luonto, hiljaisuus ja puhtaus kiinnostavat muidenmuassa. kiinalaisia turisteja, joiden määrä on kasvussa. Kaikki mainitsemani Suomi-ominaisuudet liittyvät maaseutuun. Ruoka on osa matkailua ja korkeatasoinen Suomi-brändi edellyttää luomuruoan tarjontaa matkailussa. Metsämme voidaan sertifioida luomumetsiksi ja niitä voidaan hyödyntää niin matkailupalveluissa kuin luomumetsätuotteiden jalostamisessa terveys- ja hyvinvointituotteiksi sekä niiden myynnissä ja viennissä.

Suomen ruoantuotannossa on myös tilaa paikalliselle jalostukselle. Luomulähiruokaa voidaan jalostaa tilatason yrityksissä tai tilojen yhteisyrityksissä. Maakunnilla voi olla omat alueelliset brändinsä, jalostusyksikkönsä, makunsa ja erikoistuotteensa. Alueella tuotettu ja alueella jalostettu on paikallista ruokaa ja vahvistaa aluetaloutta.

Etelä-Savo istuu aarrearkun päällä. Uusin maakuntastrategia viittaa siihen, että päättäjät ovat viimeinkin löytämässä tämän arkun, jossa ovat puhdas vesi, puhdas metsä ja puhdas ruoka. Meillä on täällä mahdollisuus kehittää ja tuottaa luomusertifioituja metsätuotteita ja -jalosteita, bioenergiaa ja luomuruokaa. Meillä on Suomen suurin järvi, Saimaa, ja sen tarjoamat monimuotoiset elämykselliset palvelutuotteet ovat vielä lähes kehittämättä. Etelä-Savo voi tarjota maaseutuasumista arvostavalle suomalaiselle myös kodin järven rannalla ja sähkö- tai biokaasuautomatkan päässä rautatieasemalta.

Tulevaisuuden ihminen haluaa ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävää elämää ja elämäntapaa. Sitä suomalainen maaseutu ja Etelä-Savo voivat tarjota.

Etelä-Savo on erilainen maakunta Suomessa. Se on luonnonrikkauksien aarrearkku ja se on kestävän kehityksen periaatteiden noudattamisessa edelläkävijä muihin maakuntiin verrattuna. Uki Voutilaisen ekolääniajatus ei ole vanhentunut.

Suomi on erilainen maa maailmassa ja sen erilainen vahvuus on maaseutu. Maailmassa on harvoja kehittyneitä maita, jotka ovat Suomeen verrattavalla tavalla säilyttäneet maaseutunsa infrastruktuuriltaan toimintakelpoisena ja maaseutuluonnon aitona resurssina. Vielä nyt elämme tilanteessa, jossa maaseutu koetaan pikemminkin riippana kuin resurssina. Maaseudun pitäisi kuitenkin nousta kaikkien suomalaisten huolenpidon kohteeksi ja ylpeyden aiheeksi. Tämän tavoitteen saavuttamisessa on työtä niin Ruralia-instituutille, sen monitieteiselle osaamiselle kuin Luomuinstituutillekin. Molemmille organisaatioille ja seuraajilleni niiden johtajina toivotan mitä parhainta menestystä tässä työssä ja suuren vision saavuttamisessa! Emoyliopistolta ja poliittisilta päättäjiltä toivon viisautta ymmärtää, miten tärkeää työtä nämä organisaatiot tekevät ja miten tärkeitä toimijoita ne suomalaisen yhteiskunnan kokonaisuuden ja tulevaisuuden kannalta ovat.

Lähteet

Ekopolis Mikkeli. Mikkelin seudun osaamiskeskusohjelma 1994.

Ekoläänityöryhmä, 1994. Luonnollisesti. Mikkelin eloläänihanke 1980-1994.

Kehittäjät kumppanuuspolulla – Ekoneumin 10 vuotta. 2010. Mäkinen-Hankamäki, Sari, Siiskonen, Pirjo ja Vantti, Marija

Luomutalous tuo uutta kasvua. Tutkimuspohjainen ideapaperi. Demos 2015. Työryhmä: Herlin, Ilkka, Kaasalainen, Antti, von Limburg-Stirum, Fredrik, Nuutila, Jaakko, Rauhala, Osmo, Siiskonen, Pirjo ja Wilenius, Markku

Mikkelin Ekoläänikomitean mietintö, 1984. Komiteamietintö 1983:78.

Siiskonen, Pirjo, 2008. Olemme vastuussa tuleville sukupolville. Länsi-Savo 8.11.2008

Siiskonen, Pirjo, 2008. Ruralia-instituutti – 20 vuotta yliopistollista maaseudun kehittämistä teoksessa Kurki, Sami, Kaipainen, Riitta (toim.), 2008. Tieteestä tekoja. Yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tulkintoja maaseutukontekstissa. Helsingin yliopisto. Ruralia-instituutti. Julkaisuja 14

Westermarck, Nils, 1971 Ihminen kehittyvässä maatilataloudessa. Kirjayhtymä

Ylen tutkimus suomalaisten asumistoiveista lokakuu 2016

 

[1] Alkuperäisestä luennosta on poistettu aloitusosa, jossa luonnehdittiin Mikkeliä ja Mikkelin lääniä vuonna 1989, sekä luennon lopun kiitososa.

 

 

Heli Siirilä
HTM Vaasan yliopisto, Levón-instituutti

Aapo Jumppanen
YTT, FM, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

 

Torstai 25.8

Järjestyksessä 24. maaseutututkijatapaamisen teemaksi oli valittu oppiminen. Vain oppimalla maaseutu pysyy mukana yhteiskunnan jatkuvassa muutoksessa, kykenee itseohjautuvasti hyödyntämään voimavarojaan sekä löytämään luovia ja innovatiivisia paikallisia ratkaisuja. Toisaalta oppiminen edellyttää myös kyseenalaistamista ja poisoppimista. Esimerkiksi markkinavoimat ja poliittinen päätöksenteko saattavat nimittäin tuoda opetussuunnitelmaan sisältöjä, jotka ovat maaseudun asukkaiden edun vastaisia. Voidaan myös kysyä, onko aluetasolla tapahtuva oppiminen ylipäätään mahdollista, vai onko kyse pohjimmiltaan aina yksilötason tapahtumasta.

Tapaamisen avajaissanat lausui Maaseudun uusi aika -yhdistyksen puheenjohtaja Kaisu Kumpulainen Jyväskylän yliopistosta. Puheenjohtajana toimi tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläinen Helsingin yliopiston Ruralia-insituutista. Kaisun ja Torstin tervehdyksiä seurasi japanilaisen Tsurun yliopiston professorin Satomi Tanakan kutsuesitelmä Rural development in Japan, joka loi hyvin kattavan kuvan japanin maaseudun kehittämisestä ja sen haasteista. Kommenttipuheenvuoron esitti Maaseudun uusi aika-lehden päätoimittaja Aapo Jumppanen, minkä jälkeen oli vuorossa iltapäiväkahvit posterinäyttelyn kera.

Työryhmiä oli tämän vuoden tutkijatapaamisessa kaikkiaan seitsemän kappaletta. Niissä käsiteltiin maaseudun uusia palvelutuottajia, asemaa kestävän talouden valtavirtaistumisessa, maaseudun muutosta, median ja maaseudun suhdetta ja maaseudun digitalisaatiota, kulttuuriperintöä sekä eläinten hyvinvointia matkailupalveluissa. Aiemmasta poiketen työryhmien koonnit kerättiin tänä vuonna sosiaalisen median Twitter-sovelluksen avulla.

Päivän päätteeksi siirryttiin ravintola Valdemariin kello 19.00, jossa maisteltiin pohjoisen herkkuja, kuten lakkaa ja poroa. Ruuan, juoman ja keskusteluiden merkeissä mukavasti soljuneen illan aikana julistettiin myös Vuoden maaseutu Pro gradu-tutkielma kilpailun voittaja Ilpo Mikonmäki Lapin yliopistosta. Hänen sosiologian alaan kuuluva työnsä ”Lähidemokratia maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuissa” arvioitiin kilpailun parhaaksi. Kuulimme myös Lappilaiset kylät ry:n kyläasiamies Pirjo Riskilän terveiset. Illan päätteeksi osa osallistujista suuntasi vielä epävirallisille jatkoille, jotka järjestettiin Oliver’s Corner Irish Pubissa.

Perjantai 26.8

Perjantai-aamuna jatkoi työskentelyään neljä työryhmää. Toiselle päivällekin riitti monta esitystä, laadukkaita ja maaseudulle relevantteja.

Työryhmien jälkeen kuultiin esitys siitä, kuinka sähköisien palveluiden käyttöönottoa kansalaisten keskuudessa on konkreettisesti edistetty Lapin alueella. Esityksen pitänyt Virtu-hankkeen projektipäällikkö Maarit Pirttijärvi Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksesta kertoi, että sähköiset palvelut yleistyvät kunta- ja toimijarajat ylittävässä yhteistyössä. Erityisen tärkeää on antaa kuntalaisille mahdollisuus konkreettiseen kokeilemiseen sekä ongelmatilanteissa avun kysymiseen. Pirttijärven ja hankkeen kokemusten mukaan ei voi sanoa, että ikä määrittelisi henkilön halukkuuden tai kyvyn oppia sähköisten palveluiden käyttöä.

MUA-yhdistyksen varapuheenjohtaja Heli Siirilä kertoi tutkijatapaamisen päätteeksi yhdistyksen ajankohtaisista asioista. Yhdistyksen verkkosivujen uudistamistyö on käynnissä, ja valmista on toivottavasti ensi vuoden alkupuolella. Lisäksi Siirilä kertoi hallituksen pohtineen, olisiko yhdistyksen mahdollista hankkia käyttäjätunnus tietokantaan tai julkaisuun, joka hyödyttäisi yhdistyksen jäsenten työtä, erityisesti tutkijoiden työtä. Monet tiedekirjastot ja tiedekunnat ovat lähivuodet supistaneet aineistohankintaansa saadakseen säästöjä. Tällöin pääsy relevanttien aineistojen äärelle on saattanut estyä maaseutututkijoilla. Voisiko yhdistys auttaa tässä kohtaa? Yhdistyksen hallitus kaipaa aiheesta vinkkejä ja näkökulmia jäseniltä ja tutkijoilta!
Tutkijatapaamisen aineistot eli pääpuhujien kalvot, Hannu Katajamäen videotervehdys sekä abstraktikirja löytyvät yhdistyksen verkkosivuilta.

Syksyn 2017 Maaseutututkijatapaaminen ei noudata totuttua kaavaa. Kansallinen Maaseutuparlamentti järjestetään 1.–3.9.2017 Maaseutupolitiikan neuvoston MANEn, Suomen Kylätoiminta ry:n ja Verkostopalveluiden toimesta Leppävirralla. MUA on tässä yhteistyössä mukana. Maaseutututkijatapaaminen on todennäköisesti Leppävirralla to 31.8.2017, ja muutoin osallistumme Maaseutuparlamenttiin.
Moni paikka Rovaniemellä oli remontissa, ja se antaa osviittaa myös yhdistyksen toimintaan: välillä kannattaa remontoida ja kokeilla uutta, jotta voidaan paremmilla perustuksilla jatkaa työtä.

---

Artikkelikuva: © Rovaniemen kaupunki / Aarno Torvinen

Hannu Huvinen

 

Merkityksestään huolimatta maataloushistoria ei ole itsenäinen oppiaine Suomen yliopistoissa. Muissa Euroopan maissa kuten Ruotsissa ja Tanskassa se sen sijaan on. Maatalous on perinteinen ammatti, johon sisältyy historia, kun se vain huomattaisiin Suomessakin. Ennen näin olikin.

Maataloushistorian pioneerina Suomessa toimi jo 1800-luvulla Gösta Grotenfelt, jonka väitöskirja Det primitiva jordbrukets metoder i Finland under den historiska tiden kuvasi vanhaa, primitiivistä maataloutta. Grotenfelt näki maatalouden murroksen primitiivisestä rationaaliseksi, mutta koetti säilyttää primitiivisen maatalouden kuvan jälkipolvelle ja keräsi sitä varten museoesineitä ympäri Suomea Mustialaan, jossa toimi opettajana. Sittemmin esineistä tuli runko Viikin maatalousmuseoon. Grotenfelt oli myös ahkera kirjoittaja ja toimi sittemmin Helsingin yliopiston maataloustiedekunnan maanviljelysopin professorina.

Seppo Simonen oli myös merkittävä maataloushistorian tutkija. Hänen akateeminen tutkimuksensa oli Lypsykarjatalousvaltainen tuotantojärjestelmä Suomessa. Simonen kirjoitti myös muita ansiokkaita teoksia, joista kirjoihin Raivaajia ja Rakentajia Maatalouden historia ja Maatalouden vallankumous hän sisällytti maataloushistoriaa. Simosella oli luistava kynä, ja hän toimi sittemmin Yhteishyvä-lehden päätoimittajana.

Merkittäviin maataloushistorian tutkijoihin kuului myös dos. Arvo M. Soininen, ja väestön suhteen akateemikko Eino Jutikkala, jonka klassinen Suomen talonpojan historia syntyi sodan aikana vuonna 1942. Myöhemmin siitä otettiin uusi painos, ja sen pohjalta laadittiin kansanomainen teos Suomen talonpoika kautta aikojen. Myös maataloustietelijöillä oli aikaisemmin tuntuma historiaan, kuten ennen muuta Hannes Gebhardilla ja myöhemmin professori K. U. Pihkalalla, joka kirjoitti myös Hypoteekkiyhdistyksen historian.

Maatalouden historiankirjoituksen 1990-luvun renessanssista tähän päivään

1990-luku oli maatalouden historian renessanssi. Silloin ilmestyivät Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan ja Matti Peltosen Talonpojat ja torpparit – Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Näiden väitöskirjojen lisäksi ilmestyi useita lisensiaatintöitä sekä pro graduja. Pentti Viidan kynästä syntyi tutkimus Suomen maataloustuotanto 1860–1960. Hän kirjoitti vielä vanhoilla päivillään kirjan Suomen talonpoika, jossa kuvaa pelkistetysti maatalouden muutosta. Naisnäkökulman maataloushistoriaan toi Ann-Catrin Östman, joka kirjoitti kirjan Mjölk och jord.

Suomen maatalouden historia I–III ilmestyi kolmiosaisena laitoksena vuosina 2003–2004. Siinä oli ansioituneita kirjoittajia, jotka kuitenkin loivat vain vähän uutta. Kirjasarja kuitenkin tarjoaa läpileikkauksen maataloushistorian tutkimuksesta, joskin se jää jälkeen muun muassa ruotsalaisesta viisiosaisesta teossarjasta Svenska jordbrukets historia. Ruotsin maataloushistoriasta on kirjoitettu myös englanniksi kirja The History of Swedish agriculture.

Suomen maataloushistorian jatkoksi Jari Niemelä kirjoitti kirjan Talonpoika toimessaan, joka on varsin ehyt, kansantajuinen kertomus viljelijäväestön elämästä aivan nykypäivään asti.

Metsähistoria on toisaalta lähellä maataloushistoriaa, mutta yhteistyöhön ei juuri ole päästy. Alalta on tullut enemmän akateemisia ja populaareja tutkimuksia kuin maataloudesta. Tieteellinen Metsähistorian seura on toiminut menestyksellisesti 20 vuotta Metsämiesten Säätiön tukemana.

Kansatieteessä on myös tarkasteltu maatalouden historian kehitystä. Vanhoja tekijöitä ovat olleet Kustaa Vilkuna ja Veikko Anttila ja viime aikoina etenkin Teppo Korhonen.

Kansainvälistyvä maatalouden historian tutkimuksemme

Maatalouden historia on ollut näihin päiviin saakka kansallista. FT Petri Talvitie on kuitenkin tehnyt avauksen Suomen maatalouden historian näkemisestä kansainvälisessä kontekstissa. Hän tutki isonjaon järjestämistä Suomessa vertailevasti Euroopan muihin maihin. Mannermaalla historiallinen keskustelu maatalouden vaiheista onkin ollut vilkasta.

Ruotsin maatalousyliopistossa (Sveriges lantbruksuniversitet) on Taloustieteen laitoksella oma agraarihistorian laitos (http://www.agrarhistoria.se) jonka esimies on professori Janken Myrdahl. Hänen lisäkseen laitoksella työskentelee kymmenkunta tutkijaa. Lisäksi Landbruksakademins bibliotek Tukholmassa on keskittynyt maataloushistorialliseen kirjallisuuteen.

Maataloushistorian aikakausikirjoja kuten mm. Zeitschrift fur Agrargesichte und Agrarsoziologie ja The History of Agriculture julkaistaan Saksassa ja Englannissa. Suomessa tällaista tieteellistä julkaisukanavaa ei ole lukuun ottamatta vuonna 2005 Loimaalle perustetun Sarka-maatalousmuseon kerran vuodessa julkaisemaa Laari-aikakauskirjaa. Museolla ei kuitenkaan ole suuria resursseja maatalouden historian tutkimukseen, eikä se voi yksin olla siitä vastuussa.

Maataloushistorian tutkimuksen tarve kasvaa tulevaisuudessa

Kun maatalouden rooli yhteiskunnassa vähenee voi käydä niin kuin Ruotsissa: huomataan että vuosisatojen ajan maan tärkeimmän elinkeinon muodostanut ala painuu kokonaan unholaan, ellei sitä tutkita.

Tällä hetkellä maataloushistorian tutkijat ovat hajallaan Suomessa vailla yhdyssidettä. Maataloushistorian seura eli vuoteen 2013 asti. Dos. Silvo Hietanen oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Lyhyeksi jääneen elinkaarensa aikana seura ehti kuitenkin järjestää kaksi tärkeää seminaaria kartanokaudesta ja pienviljelijöistä.

Suomalainen maataloushistorian tutkimus on myös liiaksi painottunut rakenteita ja suuria yhteiskunnallisia muutoksia käsittelevään makrotutkimukseen unohtaen viljelijän, työntekijän. Yliopistoissa historian opiskelijat ovat paljolti kaupungin kasvatteja, ja heille ehdotetut maaseutuaiheet ovat tuntuneet usein vierailta.

Paikallishistoriassa maataloutta on muistettu viime aikoina muun muassa Padasjoen historiassa, joskin maatalouden kuvaukset paikallishistorioissa ovat usein pintapuolisia. Useimmiten ne ovat historiikinomaisia, ja niistä puuttuu juoni. Maataloutta sivuavia kyläkirjoja on tehty paljon. Ne ilmentävät innostusta historiaan ja kuvaavat yksityiskohtia, mutta tieteellisten tutkimusten tasoa ne eivät saavuta. Suomessa maatalouteen liittyvä museotoiminta on innokasta. Pieniä yksityisiä museoita on todella paljon, mutta alan tutkimusta ei synny samalla tavalla.

Maataloushistorian tilan parantaminen edellyttäisi maassamme professuurin perustamista alan tutkimuksen organisoimiseksi. Professori tutkimusryhmineen kokoaisi yhteen alan tutkijoita, yhdistyksiä sekä asiasta kiinnostuneita ja kartoittaisi alan keskeiset aineistot. Ruotsissa agraarihistorian laitos on osa Taloustieteen laitosta ja tähän yhteyteen professuuri sopisi myös Suomessa. Taloustieteen laitos on Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa Viikissä.

---

Kuva: I. K. Inha, Meijeri, sarjasta Suomen maatalous, 1899. Suomen valokuvataiteen museo.

Helena Ruotsala, FT Professori, Turun yliopisto
Eeva Uusitalo, FM opetuskoordinaattori, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

 

Neljäs Nordic Ruralities -konferenssi järjestettiin Akureyrissä, Islannissa 23.–24.5.2016. Tapahtuman yleisteema oli Crises and resilience (kriisit ja kestävyys). Paikallinen luonto ja kauniit maisemat sekä Akureyrin yliopiston kompaktit tilat tarjosivat erinomaiset puitteet uusimman maaseutututkimuksen esittelyyn. Eri tieteenaloja edustavia osallistujia oli noin 250, ja kahden erittäin intensiivisen päivän aikana pidettiin 244 esitystä 56 sessiossa. Osalle riitti yksi esitelmä, mutta jotkut yli-innokkaat pitivät jopa viisi esitelmää ja johtivat puhetta työryhmissä. Paikka, konferenssin teema sekä korkealaatuinen pohjoismainen maaseutututkimus olivat houkutelleet useita osallistujia myös Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Kongressin periaatteiden mukaisesti myös keynote-esitykset toteuttivat monitieteisyyttä. Kolme esiintyjistä tuli Pohjoismaista ja yksi Iso-Britanniasta. Taloustieteilijä, Akureyrin yliopiston rehtori Eyjólfur Gudmundsson korosti omassa esityksessään ”The Impact of Higher Education on Regional Development” korkeakouluopetuksen asemaa aluekehityksessä ja alueiden muutoskestävyyden vahvistamisessa. Eyjólfur Gudmundsson puhui myös verkko-opetuksen merkityksestä varauduttaessa paitsi alueiden väliseen kilpailuun myös globaaliin kilpailuun koulutussektorilla.

Hanne Tanvig (Kööpenhaminan yliopisto) oli otsikoinut esityksensä “Between place and space – new perspectives for rural entrepreneurship and local governance in the era of globalization and neoliberalism”. Hän kertoi maaseutumaisuudesta, maaseudun selviytymisestä ja maaseudun kehittämisestä nojautuen muun muassa neo-endogeeniseen lähestymistapaan. Hän korosti samalla paikallisen yrittäjyyden ja paikallisen strategisen osaamisen tärkeyttä maaseudun kehittämisessä.

Mark Shucksmithin (Newcastlen yliopisto) esitys ”Reimagining the rural: from ’rural idyll’ to ’good countryside’ ” kehotti unohtamaan menneeseen katselevan ruraalin idyllin (rural idyll) ja sen sijaan pohtimaan, millainen on hyvä maaseutu (good countryside). Shucksmith ehdotti välineeksi utopia-käsitteen käyttöä menetelmänä, siis kuvittelemaan maailman toisenlaiseksi. Myös akateemisilla henkilöillä on oma roolinsa ja tilansa julkisessa keskustelussa siitä, millainen on hyvä maaseutu.

Laura Assmuth (Itä-Suomen yliopisto) analysoi keynote-esitelmässään, ”Far from the centers: rethinking the meaning of locality, marginality and distance”, miten periferiat rakentuvat vastakohdiksi suhteessa keskuksiin, jolloin syrjäseudut määritellään negatiivisin määrein. Paikallisuuden, marginaalisuuden ja etäisyyden merkitykset vaihtelevat kuitenkin eri yhteyksissä ja eri ihmisille, kuten kävi ilmi Assmuthin käyttämistä esimerkeistä, jotka tulivat hänen omista tutkimuksistaan.

Islannissa järjestetyn konferenssin mielenkiintoinen lisäarvo oli mahdollisuus syventyä islantilaiseen maaseutututkimukseen. Islanti ja islantilaisia kiinnostavat tutkimusaiheet ja -teemat näkyivät konferenssin ohjelmassa, sillä useat työryhmät käsittelivät paikallisille tarkeitä asioita: kalastusta, matkailua ja niin sanottua sinistä taloutta (blue economy). Myös harva asutus ja pienyhteisöt vaikuttavat olevan yleisiä tutkimusteemoja Islannissa. Tutkimusta tehdään esimerkiksi pienten paikkakuntien/paikkojen taantumisesta ja uudesta kukoistuksesta matkailun myötävaikutuksella.

Matkailun merkityksen Islannille saattoi havaita jo lennolla Islantiin, Keflavikin lentokentällä ja Reykjavikin kaupungissa. Euroopan ja Amerikan välistä stop over -matkailua markkinoidaan tehokkaasti, ja siitä on onnistuttu tekemään tuottoisaa. Pienellä, noin 320 000 ihmisen asuttamalla saarella oli valtavia liikenneruuhkia. Kultaisen kierroksen varrella sijaitsevat luontonähtävyydet sekä maailmanperintökohde Þingvellir olivat täynnä turisteja jo toukokuussa. Kongressissa useammassakin esityksessä arveltiin, että matkailu on tänä vuonna ensimmäisen kerran Islannin tärkein elinkeino. Tulevaisuudessa matkailijamäärien arvellaan kasvavan edelleen, joten paikallisilla matkailuihmisillä on haasteena organisoida kasvava matkailu siten, että se vahingoittaa mahdollisimman vähän herkkää Islantilaista luontoa.

Monet matkailijat haluavat nähdä ja kokea Islannissa televisiosarjojen ja elokuvien kuvauspaikkoja. Yksi sellainen on Siglufjörður, jossa osallistujille tarjottiin konferenssi-illallinen. Kyseisellä paikkakunnalla on kuvattu sarja Loukussa (Ofærd). Sattumoisin ruokailupaikka oli samassa hotellissa, jossa televisiossa tapahtui hiuksia nostattava murha. Ofærd-sarja hyödyntää Nordic noir -henkeen pohjoismaista pimeyttä, karua maisemaa, lunta, kylmää, arktisuutta. Myös muun muassa Game of Thrones -sarjaa ja Interstellar-elokuvaa on filmattu islantilaisissa maisemissa.

Useassa työryhmässä käsiteltiin muutenkin matkailua, esimerkiksi sen synnyttämiä jännitteitä. Matkailuteollisuuden ongelmat ja hyöyt näyttäisivät olevan samankaltaisia eri paikoissa pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi jonkun mielihyväperiferia (pleasure periphery) on jonkun toisen koti. Samaten tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että matkailun edut ja haitat eivät jakaudu tasaisesti paikallisten asukkaiden keskuudessa.

Matkailun ohella muita suosittuja aihepiirejä olivat edelleen pintansa pitävät paikka ja identiteetti. Varsin ajankohtaisia teemoja esityksissä olivat monikulttuurisuus ja pakolaisuus ja niiden tarjoamat mahdollisuudet maaseutualueille. Maahanmuuton vaikutukset näyttäisivät olevan samankaltaisia eri maissa. Eräs koskettava esitelmä käsitteli Baltian maissa varsin yleistä työperäistä maastamuuttoa, jonka yhteydessä vanhemmat jättävät lapsensa isovanhempien tai sisarusten hoidettaviksi. Vanhemmuuden virkaa hoitaa Skype, joka on muuttanut myöskin vuorovaikutustapoja.

Työryhmien ohessa oli muutakin ohjelmaa. Avoin keskustelufoorumi Nordic Ruralities -verkoston tulevaisuudesta käsitteli pohjoismaisen yhteistyön tiivistämistä maaseutututkimuksessa. Yksi yhteistyön muoto voisi olla yhteispohjoismaisen Nordic Journal of Rural Research -lehden julkaiseminen. Ajatus yhteisestä lehdestä kirvoitti paikallaolijoilta enimmäkseen myönteisiä puheenvuoroja. Lehti tarjoaisi hyvän vaihtoehdon valtavirran kansainväliselle maaseutututkimukselle, ja myös mahdollisuuden esitellä kansainvälisestikin korkeatasoista pohjoismaista maaseutututkimusta. Toisaalta lehden julkaiseminen vaatii henkilöstö- ja taloudellisia resursseja, joista on jo nykyiselläänkin tiedemaailmassa niukkuutta. Joku esittikin ajatuksen, että yksi kansallisesti ilmestyvien journaalien numero vuodessa voisi olla englanninkielinen yhteispohjoismainen julkaisu. Yhteistyön vahvistamiseksi on jo perustettu Nordic Rural Research Facebook-sivu, jolla jatketaan pohjoismaisen yhteistyön muotoja käsittelevää keskustelua. Yhteisen lehden lisäksi agendalla oli nimittäin myös yhteispohjoismainen tieteellinen seura tai tutkijoiden verkosto. Tämä ajatus ei kuitenkaan saanut kannatusta.

Kaiken kaikkiaan konferenssista sai kattavan kuvan Pohjoismaisen maaseutututkimuksen nykytilasta. Nordic Ruralities -konferenssien monitieteisyys tarjoaa mahdollisuuden hakeutua oman mukavuusalueen ulkopuolelle osallistumalla työryhmiin, joissa puhutaan muiden tieteenalojen maaseutututkimuksesta. Tämä konferenssi tarjosikin rajojen ylitykseen hyvät mahdollisuudet, sillä kahden päivän aikana käynnissä oli samaan aikaan 7–8 sessiota. Konferenssin pääteemaa crisis and resilience käsiteltiin useassa esitelmässä ja eri näkökulmista, mutta jos odotti esimerkiksi resilienssi-käsitteen syvempää tai hieman kriittisempää analyysiä, odotukset eivät kenties täyttyneet.

Järjestäjillä oli joitain vaikeuksia käytännön asioiden hoitamisessa, ja pienissä mutta tärkeissä yksityiskohdissa oli puutteita. Ohjelma oli raskas ja aikataulultaan tiukka, joten oli haastavaa ennättää osallistua oman työryhmän ohella myös muihin istuntoihin. Kahvitauot olivat liian lyhyitä verkostoitumiseen. Järjestäjien kokonaissuoritus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, ja konferenssin ilmapiiri oli rento ja kotoinen. Seuraava Nordic Ruralities -konferenssi järjestetään Tanskassa vuonna 2018.

---

Konferenssissa käsiteltyihin teemoihin ja aihepiireihin voi tutustua lähemmin abstraktikirjasta (PDF-tiedosto ruralities.org-sivustolla).

 

Artikkelikuva: Helena Ruotsala 2016. Siglufjörðurin kylässä on kuvattu suosittu tv-trilleri Loukussa (Ofærd, 2015). Kuva: Helena Ruotsala 2016.