Työhistoriaa kuvaavat elämänviivapiirrokset

 – Tapaustutkimus lypsykarjatiloilta

 

Marja Kallioniemi
MMT, tutkija, Luonnonvarakeskus

Hanna-Riitta Kymäläinen
MMT, dosentti, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto, maataloustieteiden osasto

 

Abstrakti

Siirry artikkeliin

Kirjoituksen tavoite on tarkastella toimintaansa laajentaneilla lypsykarjatiloilla piirrettyjä elämänviivapiirroksia ja kerrottuja työhistoriakuvauksia neljältä tilalta (yhteensä kuusi piirrosta). Lypsykarjan hoitaminen näyttäytyi aineistossa merkityksellisenä työnä, jolloin hyvin tehdyn työn tuloksista, eläinten hoidosta ja luonnon keskellä työskentelemisestä oli mahdollista nauttia. Maatilan hoitamisen aloittaminen ei ollut missään kuvauksessa selkeä prosessi, sillä miltei jokaisella haastateltavalla oli kokemuksia muussa ammatissa tai muun alan yrittäjänä toimimisesta. Elämä tilalla oli kokonaisvaltaisen sitovaa, sillä navetta saneli ajankäytön perusraamit, joiden mukaan muu ajankäyttö jousti. Aineistossa tulee esille työuran edetessä tapahtuva työkyvyn heikkeneminen, joka on myös laajempien tutkimusaineistojen tulosten mukaan yleistä maataloudessa. Työhistoriakuvaus pienehköltä, mutta kaikin puolin hallitulta tilalta haastaa tilakoon kasvattamiseen keskittyneen kehityskulun maataloudessa. Aineisto tuo laadullisen tutkimuksen keinoin esiin arjen ja työhistorian kulkua erilaisilla lypsykarjatiloilla rakennemuutoksen keskellä.

Kohtaamisia

Aapo Jumppanen

 

Katsellessani tämän lehden alustavaa sisällysluetteloa havahduin siihen tosiasiaan, että kädessäni on selvästi kohtaamispainotteinen numero. Sen kuudesta kirjoituksesta peräti kolme sijoittuu tähän kategoriaan, jossa kirjoittajaohjeiden mukaisesti julkaistaan raportteja maaseutuaiheisista tapahtumista, seminaareista ja konferensseista sekä myös haastatteluja. Tätä numeroa edeltänyt lehti oli puolestaan painottunut kirja-arvosteluihin. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole ollut niinkään tarkoituksellisesta toimituksellisesta valinnasta, vaan enemmänkin siitä, että tämän vuoden aikana on julkaistu hyviä kirjoja, osallistuttu kiinnostaviin tapahtumiin ja kohdattu mielenkiintoisia ihmisiä.

Leppävirralla elo-syyskuun vaihteessa järjestetty 25. maaseutututkijatapaaminen sekä Maaseutuparlamentti ovat olleet tämän vuoden keskeisimpiä maaseudun tutkijoiden ja kehittäjien kohtaamisia. Molempia niistä käsitellään tässä lehdessä. Olli Lehtonen ja Heli Siirilä tiivistävät omassa kirjoituksessaan maaseutututkijatapaamisen keskeisen annin. Kaisu Kumpulainen ja Marja Vehnämaa puolestaan avaavat maaseutuparlamentin työpajatyöskentelyä jutussaan Kokreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen – Maaseutuparlamentin työpajan satoa. Kirjoitus esittelee suuren määrän parlamentissa esitettyjä kehittämisajatuksia alkuperäisessä asussaan, mikä tarjoaa myös työpajaan osallistumattomille mahdollisuuden päästä osalliseksi sen tunnelmasta sekä keskeisestä annista.

Eräs lehtemme lukijoista esitti taannoin pyynnön juttusarjasta, joka käsittelisi maaseudun ja maaseutututkimuksen tilaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pyynnöstä innostuneena päätin avata pelin ja haastattelin kanadalaisen maaseutusosiologin Murray Knuttilan, joka vieraili Suomessa touko-kesäkuussa 2017. Kansainvälisten vieraiden haastatteluja, matkaraportteja ja maakohtaisia analyysejä julkaistaan mielellään myös vastaisuudessa. Kirjoittakaa siis kokemuksenne ja näkemyksenne ylös kun maailmalla liikutte ja ihmisiä kohtaatte, ja lähettäkää toimitukseen.

Vertaisarvioituja artikkeleitakin toki tästä numerosta löytyy. Mari Kivitalo pohtii metsästysharrastuksen kannalta keskeistä kysymystä eli seurojen jäseneksi ottamista ja ulossulkemista otsikolla Metsästyksen kentän logiikka ja kulttuurinen kestävyys. Kivitalon mukaan jäsenyys edellyttää pääomia, jotka määritellään seurakohtaisesti. Käytännössä kysymys kulminoituu usein maanomistajuuteen seuran alueella. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, varsinkin nuoremmat metsästysseurojen jäsenet suhtautuvat usein sallivammin maattomiin jäseniin. Myös ihmisten entistä liikkuvampi elämäntapa vaikuttaa metsästysseuratoimintaan. Paikallisyhteisöjen ulkopuolelta tulevat metsästäjät myös muokkaavat omalta osaltaan metsästyskulttuuria uudenlaiseen suuntaan. Metsästysseurat elävätkin mielenkiintoisessa muutoksen tilassa.

Marja Kallioniemi ja Hanna-Riitta Kymäläinen ovat artikkelissaan Työhistoriaa kuvaavat elämänviivapiirrokset – Tapaustutkimus lypsykarjatiloilta tutkineet maatilalla elämisen ja työnteon arkea. Erityisesti viimeiset viisi vuotta ovat olleet voimakkaan rakennemuutoksen aikaa lypsykarjatiloilla, joista kolmannes on lopettanut. Toimintaa jatkaneilla tiloilla tuotantomäärät, mutta myös tehdyt työtunnit ovat kasvaneet. Kirjoittajat kysyvätkin, tulisiko tilakokojen jatkuvan suurentamisen sijaan pyrkiä tilakokonaisuuden parempaan hallintaan, jolloin voitaisiin huolehtia entistä paremmin tuotteiden laadusta, eläinten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea yrittäjien jaksamisesta.

Lehtemme päättää tällä kertaa Antti Puupposen kirja-arvostelu Jenni Räinän ja Vesa Rannan tietokirjasta Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. Arvostelua lukiessa selviää, että asuminen syrjäisellä maaseudulla on nykyisin eräänlainen vaihtoehtoinen elämäntapa, se on yhteiskunnan reunalla olemista 100-vuotiaan kaupungistuneen Suomen kontekstissa. Vuonna 1917 maaseudulla, edes syrjäisellä sellaisella, asuminen ei kuitenkaan ollut marginaalista vaan arkipäiväistä suomalaisten suurelle enemmistölle. Paljon on siis muuttunut, mutta loppujen lopuksi sata vuotta on kovin lyhyt aika. Kun tutkimme sukupuitamme, havaitsemme lähes poikkeuksetta juurien ulottuvan syvälle suomalaiselle maaseudulle. Olkaamme ylpeitä näistä juuristamme.

Metsästyksen kentän logiikka ja kulttuurinen kestävyys

Mari Kivitalo

YTM, projektitutkija
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Jyväskylän yliopisto

mari.kivitalo@jyu.fi

Abstrakti

Siirry artikkeliin

Metsästyskulttuuri on muutoksessa maaseudun rakenteellisen murroksen myötä. Muutos sisältää jännitteitä, jotka liittyvät yhtäältä metsästyskulttuurin säilyttämiseen ja toisaalta uusien toimijoiden ja käytäntöjen omaksumiseen paikallisyhteisöissä. Metsästysseurat ovat avainroolissa uusien metsästäjien rekrytoinnissa. Artikkelissa tarkastellaan metsästysseurojen jäseneksi ottoa ja ulossulkemisen logiikkaa Pierre Bourdieun kenttäteorian avulla. Metsästäjien haastattelut valottavat metsästysseurojen paikallisia käytäntöjä. Metsästysseuran jäsenyyden saaminen perustuu sosiaaliseen vaihtoon, joka noudattaa sosiaalisen tunnistamisen ja arvonannon logiikkaa. Jäsenyys edellyttää pääomia, joiden arvo määrittyy seurakohtaisesti. Keskeisenä kriteerinä on maanomistaminen seuran alueella. Kenttäteoreettinen tarkastelu tarjoaa analyyttisen kehyksen, jonka avulla voidaan ymmärtää metsästyskulttuurin pysyvyyteen ja muutokseen liittyviä paikallistason jännitteitä.

Abstract

Finnish hunting culture is facing changes due to structural changes in rural areas. This derives potential tensions between those who want to conserve local hunting culture, its rules and practices in opposition to those adapting new practices. Recruitment of new hunters outside local communities becomes evident. In this task hunting associations are in a central role. The study examines hunting associations within a concept of Pierre Bourdieu’s ’field’. The concept of field opens up the logic how hunting associations reproduce their membership. The study focuses on choreographies of entrance and rejection expressed within fields by the candidates. The theory-based analysis is illustrated with interviews conducted among hunters in Central Finland. The study focuses on meaning of social recognition and value attribution given by members of hunting associations. The logic of field creates an analytical frame for understanding social reproduction and sustainability of hunting culture.

Keywords: Capital, cultural sustainability, field, habitus, hunting

Maaseututkijatapaaminen Leppävirralla 2017

Olli Lehtonen ja Heli Siirilä

Maaseutututkijatapaaminen 2017Järjestyksessään 25. maaseutututkijatapaaminen kokoontui teemalla Maaseutu lähellä Pohjois-Savon Leppävirralle 31.8.2017. Maaseutuparlamentin vuoksi poikkeuksellisesti yksipäiväisenä pidetty tapahtuma keräsi 90 osallistujaa keskustelemaan ajankohtaisista maaseutuasioista. Päivän aluksi kuultiin kaksi kutsuvierasluentoa.

Kutsuvierasluennot ruokayrityksistä ja sotesta

Ensimmäisessä luennossa maaseudun ruokayrityksien kuulumisista ja liiketoimintamallien uudistumisesta puhui Luonnonvarakeskuksen tutkija ja asiakaspäällikkö Lotta Heikkilä. Hän kertoi tutkimustuloksiinsa viitaten ruokayritysten kokevan tällä hetkellä taloudellisen tilanteensa tyydyttäväksi, mutta uskovan sen paranevan hieman lähitulevaisuudessa. Toisena teemana Heikkilä nosti esille suoramyynnin kasvavan houkuttelevuuden. Suoramyynti parantaa ruokayritysten kannattavuutta, ja yrittäjät uskovat panostavansa siihen tulevaisuudessa yhä enemmän. Tutkimustuloksissa yrittäjien usko ja innostus verkkokauppaan sen sijaan on hiipunut. Tämä selittyy verkkokaupan hyödyntämiseen liittyviin teknologisiin haasteisiin.

Luennon toisessa osassa Heikkilä nosti esille globaalit ruoantuotannon trendit. Teknologisen kehityksen myötä ruoantuotanto tulee siirtymään lähitulevaisuudessa uusille alustoille, kuten seinille ja laboratorioihin. Heikkilä esittikin kysymyksiä siitä, miten tämä kehitys tulee näkymään Suomessa ja miten siihen tulisi varautua. Konkreettisesti ruoantuotannon murros voi heijastua esimerkiksi maankäyttöön.

Heikkilä valoi kutsuvierasluennon lopussa uskoa ruokasektorin myönteiseen kehitykseen. Kasvisruokabuumi, kiertotalousajattelu ja kiihtyvä startup-toiminta tarjoavat alalla uusia kasvumahdollisuuksia, joihin täytyy vain aktiivisesti tarttua.

Toisessa kutsuvierasluennossa projektitutkija Niina Rantamäki Jyväskylän yliopiston Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksesta johdatti kuulijat meneillään olevaan sote-uudistukseen sekä maaseudun paikallisiin hyvinvointijärjestelmiin sen osana. Hän muistutti esitelmän aluksi, ettei sote-uudistuksessa ole kysymys yksittäisestä muutoksesta vaan pidempiaikaisesta prosessista, jossa niin tavoitellut päämäärät kuin suunnitellut keinotkin ovat ajan myötä muuttuneet ja muokkautuneet.

Rantamäki totesi, että maaseudun kannalta haasteellista on se, että viimeisten vuosien aikana huomio on yhä enenevässä määrin siirtynyt sote-palvelujen alkuperäisestä perustehtävästä ja palvelujen kehittämisestä taloudellisiin päämääriin ja palvelutuotannon markkinoistamiseen. Kapea-alainen sektoriajattelu tai pyrkimys tehostaa palvelutuotantoa markkinoilla tapahtuvan kilpailun kautta istuvat kuitenkin erittäin huonosti maaseutukontekstiin.

Rantamäki korosti esitelmässään, ettei sote-palvelujärjestelmä ole muusta yhteiskunnasta erillinen osa. Siksi hänen mielestään uudistuksen suunnittelussa ja toteutuksessa tulee huomioida siitä seuraavat alueelliset ja paikalliset vaikutukset sekä se, millä tavoin se muuttaa ja muokkaa yleisemmin kansalaisen ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Rantamäen mukaan sote-uudistuksen tavoitteina olevien vaikuttavien palveluiden ja taloudellisen tehokkuuden saavuttaminen onnistuu parhaiten silloin, kun palvelun tuottajan ja käyttäjän intressit ovat yhteneväiset, ja järjestelmälähtöisyyden rinnalla suunnittelussa tulee tasavertaisena huomioiduksi palveluja käyttävien kansalaisten näkökulma. Uudistuksessa tulisi siten kuunnella myös paikallisten ihmisten ääntä. Useat maaseutualueilla viimeisten vuosien aikana kehitetyt paikalliset hyvinvointiratkaisut tarjoavat tämän toteuttamiseen oivallisia esimerkkejä, Rantamäki lopetti esitelmänsä.

Puheenvuoro maaseudun tutkijoille ja kehittäjille

Totuttuun tapaan tapaamisessa annettiin kutsuvierasluentojen jälkeen työryhmissä puheenvuoro myös tutkijoille ja maaseudun kehittäjille. Tänä vuonna työryhmissä paneuduttiin kiertotalouden yhteistyömalleihin, maaseudun maahanmuuttajiin, sosiaaliseen pääomaan maaseutuyritysten menestystekijänä, maaseutuun kotiseutuna sekä paikkaperustaiseen hyvinvointiin. Alla oleva sanapilvi tutkijatapaamisen tiivistelmistä kiteyttää esitelmien teemoja. Useissa työryhmissä puhuttiin samoista käsitteistä, mutta hieman eri merkityksessä. Maaseudulla puhuttivat tänä vuonna eniten terveys, hyvinvointi, yritykset ja kiertotalous.

Kuva 1. Sanapilvi tutkijatapaamisen tiivistelmistä.

Maaseutututkijatapaamisen päätteeksi palkittiin vuoden maaseutuaiheisena pro gradu -työnä Itä-Suomen yliopistossa maantiedettä opiskelleen Simo Rautiaisen ”Vesistöisyydestä aiheutuva saavutettavuushaitta ja syrjäisyys Rannikko- ja Järvi-Suomessa”.

Tämän jälkeen yhdistyksen hallituksen jäsen Heli Siirilä Vaasan yliopiston Levón-instituutista kertoi yhdistyksen terveisiä. Keväällä 2017 oli vihdoinkin avattu yhdistyksen uudistuneet verkkosivut, lehden päätoimittajan paikka on haussa kaudelle 2018–2020 ja yhdistys on mukana Maaseutuparlamentissa oman Kumppanitori-ständin sekä työryhmän voimin. Lisäksi tuotiin esille yhdistyksen hallituksen kokoonpanon rakennetta ja kannustettiin kiinnostuneita hakeutumaan jatkossa hallitustyöskentelyyn mukaan.

Loppuhuipentumana tapaamisessa julkistettiin tieto, että ensi vuonna 2-päiväinen tutkijatapaaminen järjestetään Mikkelissä. Ruralia-instituutti juhlii tällöin 30-vuotista taivaltaan ja johtaja Sami Kurki lupasi kunnon bileet. Tavataan siis Mikkelissä!

Konkreettisia keinoja maaseutututkijoiden ja kehittäjien yhteistyön syventämiseen

– Maaseutuparlamentin työpajan satoa

Kaisu Kumpulainen (tutkija) & Marja Vehnämaa (kehittäjä)

 

Maaseutututkijatapaaminen 2017Maaseudun uusi aika -yhdistys järjesti valtakunnallisessa maaseudun suurtapahtumassa Maaseutuparlamentissa Leppävirralla 2.9.2017 työpajan, jossa pohdittiin, miten maaseutututkijoiden ja -kehittäjien yhteistyötä pystyttäisiin parantamaan. Työryhmään osallistui yhteensä 15 henkeä, ja ryhmässä oli sekä tutkijoita, kehittäjiä, maaseutuyrittäjiä että muuten maaseudusta kiinnostuneita ihmisiä. Koostumus oli siis ihanteellinen hedelmälliselle ideoinnille ja ajatusten vaihdolle.

Osallistuminen on ajankohtainen yhteiskunnallinen teema, ja se on myös keskeinen osa maaseutupolitiikkaa ja maaseudun kehittämistä. Yksi olennainen osallistumisen lisäämisen väline on eri tahojen vuoropuhelun lisääminen, ja maaseutuparlamentti tarjosi tähän erinomaisen mahdollisuuden. Työpajamme kautta pyrimme keräämään ja tuomaan esille eri maaseudun toimijoiden näkemyksiä maaseutututkimuksen ja kehittämisen yhteistyön syventämisen keinoista. Kehittäjien ja tutkijoiden välisen dialogin edistäminen onkin ollut Maaseudun uusi aika -yhdistyksen perustamisen tärkein tavoite, ja tähän tavoitteeseen vieviä keinoja pohditaan yhdistyksessä säännöllisesti. Työpajaan osallistujat ideoivat ahkerasti ja heillä oli lukuisia ehdotuksia, miten syventää tutkimuksen ja kehittämisen yhteyttä. He toivat esille selkeän tarpeen mm. lisätä konkreettisia yhteistyön tapoja ja parantaa tiedonkulkua eri toimijoiden kesken.

Työpajassa jokainen osallistui kolmen erillisen teeman parissa ryhmäkeskusteluun, joissa keskustelujen tulokset kirjattiin konkreettisiksi ehdotuksiksi. Tilaisuuden lopuksi jokainen sai äänestää kunkin teeman kolmea omasta mielestään tärkeintä ehdotusta. Äänien perusteella saatiinkin esille toivotuimmat tavat edistää teemojen aiheita. Kaiken kaikkiaan työpajassa syntyi runsaasti keskustelua ja laadukkaita ehdotuksia. Vaikka kaikki ehdotukset eivät saaneetkaan ääniä, se ei suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö myös ne olisi kokeilemisen arvoisia toimintatapoja.

Miten maaseutututkimuksen tuloksia voitaisiin hyödyntää paremmin?

Ensimmäisen ryhmäkeskustelun tavoitteena oli löytää erilaisia keinoja tutkimustulosten parempaan hyödyntämiseen. Eniten kannatusta saivat ideat, joilla pyrittiin parantamaan tutkimuksen saavutettavuutta kehittäjien ja muiden maaseudun toimijoiden keskuudessa.

“Tutkimustiedon ’tulkit’ Esim. kehittämisyhtiöt ja hankevetäjät vievät tiedon kentälle” (8 ääntä)
“Tutkimustulos konkreettisesti mallinnettava” (8 ääntä)
“Tulosten jalkauttaminen. Kohderyhmälle ’markkinointi’ “ (7 ääntä)
“Tutkimusaiheet ja -kysymykset käytännön kentältä” (3 ääntä)

Ehdotusten kautta tuli selkeästi esille se, että tutkijoiden ja kehittäjien yhteistyötä pitää lisätä. Tällä hetkellä tieto ei kulje riittävästi. Jotta tutkimustietoa saataisiin hyödynnettyä paremmin kentällä, se pitää popularisoida eli saada helposti omaksuttavaan muotoon. On myös lisättävä keinoja välittää tutkimusten tuloksia kehittäjien käyttöön. Tiedon pitää kuitenkin kulkea kumpaankin suuntaan, sillä kehittäjien kokemukset käytännön työstä ovat arvokasta aineistoa tutkijoille. Työpajaan osallistuneet yrittäjät korostivat myös sitä seikkaa, että he kaipaavat selkeästi mallinnettuja tuloksia, joita voi suoraan hyödyntää yritystoiminnassa.

Vaikka keskusteluissa korostettiin tutkimuksen hyödynnettävyyttä, haluttiin kuitenkin korostaa pitkäjänteisen perustutkimuksen merkitystä.

“Pitkäjänteisyys ja jatkuvuus tutkimusmaailmassa” (6 ääntä)
“Rahoitus kuntoon” (4 ääntä)
“Aikaikkunoiden tunnistaminen” (2 ääntä)
“Mielenkiintoinen aihe sytyttää ja syntyy tietoon hinku!” (1 ääni)
“Tutkimuksen sitominen alueeseen ja ihmiseen” (1 ääni)
“Tutkimuksen tulee olla hyödynnettävissä. Mutta myös perustutkimusta tarvitaan ts. etukäteen ei aina voi tietää mikä on hyödyllistä.”
“Tutkimuksen uskottavuuden ja puolueettomuuden säilyttäminen”

Tutkijoiden lisäksi myös työpajaan osallistuneet kehittäjät ja yrittäjät toivoivat että tutkimuksen rahoitus saataisiin kuntoon ja että se olisi pitkäjänteisempää. Monilla osallistujilla oli kokemus, että siinä vaiheessa kun tutkimustietoa pitäisi alkaa hyödyntää käytännössä ja siihen tarvittaisiin myös tutkijan panosta, on rahoituksen loppumisen takia siirrytty jo seuraaviin työtehtäviin tai jopa tutkimaan kokonaan uutta aihetta. Näin tutkimustiedon hyödyntäminen jää vajavaiseksi aidon kumppanuuden sijaan.

Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia tutkimusaiheita

Toisen ryhmäkeskustelun tavoitteena oli ideoida mielenkiintoisia ja ajankohtaisia, maaseudun kehittämiseen liittyviä tutkimusaiheita. Alueiden ja kylien elinvoimaisuuden säilyttäminen, viihtyvyys ja hyvinvointi nousivat tärkeiksi tutkimusta vaativiksi teemoiksi.

“Mikä tekee kylistä aktiivisen – tutkimustiedon kerääminen” (5 ääntä)
“40 poikamiestä, mistä vaimot” (4 ääntä)
“Mitkä asiat edistää suvaitsevaisuutta kylillä” (3 ääntä)
“Digitalisaatio, miten kehitetään” (3 ääntä)
“Miten edistää sosiaalista pääomaa?” (3 ääntä)
“Kylän vahvuudet ja voimavarat” (1 ääntä)
“Maaseutu kasvuympäristönä. Rajoittaako? Positiiviset vaikutukset? Vaikuttaako lapsen kehitykseen? Onko eroa aktiivisella kylällä kasvaneen lapsen hyvinvoinnissa verrattuna passiivisiin kyliin?”

Yrittäjyyteen ja elinkeinoihin liittyvät kysymykset nähtiin myös merkittävinä maaseudun elinvoimaisuuden edistämisessä.

“Maaseutu yrittäjän toimintaympäristönä – edut ja esteet” (5 ääntä)
“Nuorten työpaikkojen saaminen ja luominen maaseudulle” (5 ääntä)
“Suomalaisten tuotteiden lisäarvo ja niiden todentaminen” (3 ääntä)
“Maatalouden rakennemuutos nopeaa. Miten vaikuttaa rakenteisiin ja maankäyttöön?” (2 ääntä)
“Ruokaketju pellolta pöytään. (Keski-Suomessa on jo)” (1 ääni)
“Erikoiskasvit ja niiden markkinat”
“Laajenevien maatilojen tarpeet, koulutus, työhyvinvointi ja jaksaminen, työvoiman saatavuus.”

Maaseudun toiminnot ovat hyvin moninaisia ja siellä piilee isoja mahdollisuuksia. Tekemätöntä työtä riittää niin yrittäjille kuin vapaaehtoistoimijoillekin. Suurin osa ehdotuksista liittyi uuteen yritystoimintaan ja suomalaisten tuotteiden lisäarvon todentamiseen sekä yhteisöllisen toiminnan lisäämiseen. Kaikki nämä tuovat elinvoimaa kylille. Meillä on jo nyt paljon aktiivisia kyliä, joista löytyy loistavia käytänteitä, mutta kuten työpajan yhteisessä loppukeskustelussa todettiin, kylä- ja maaseutuelinkeinojen tutkimus on hajallaan, eikä se ole tavoittanut kehittäjiä ja yrittäjiä riittävästi. Kaikki tämä tieto pitäisi saada kerättyä yhteen ja popularisoitua, jotta se saataisiin parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön.

Elinkeinojen kehittämisen ja muiden maaseutuarvojen yhteensovittaminen ei ole aina helppoa, ja niiden suhteista kaivattiin lisää tietoa.

“Yritys- ja asutusmaaseudun yhteensovittaminen kaavoituksessa” (2 ääntä)
“Biotalouden ja luontomatkailun ristiriidat?” (2 ääntä)
“Miten maaseutu saadaan säilymään ja miksi? Muitakin arvoja kuin taloudelliset”
“Biotalouden vaikutukset maaseutukylien talouteen, ympäristöön ja viihtyvyyteen”

Maaseudun kehityksessä ja kehittämisessä on sekä taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen että ekologinen ulottuvuus. Tutkimuksen avulla pystyttäisiin avaamaan lisää niiden roolia ja keskinäisiä suhteita, ja myös ratkaisemaan ristiriidoista aiheutuvia paikallisen kehityksen esteitä.

Konkreettisia keinoja ja ideoita kehittäjien ja tutkijoiden yhteistyön syventämiselle

Kolmannen ryhmäkeskustelun tavoitteena oli miettiä keinoja kehittäjien ja tutkijoiden yhteistyön syventämiselle. Osallistujat ideoivat erilaisia kohtaamisen tapoja ja paikkoja.

“Yhteinen some-kanava. Ajatukset täydentyvät” (10 ääntä)
“Opintomatka, tutkijat ja kehittäjät etsimään hyviä käytäntöjä” (5 ääntä)
“Toisen työhön tutustuminen, vietä tet-jakso, tutkijat/ kehittäjät/ yrittäjät” (3 ääntä)
“Yhteinen keskustelufoorumi säännöllisesti” (2 ääntä)
“Tutkijoiden ja kehittäjien törmäyttäminen” (2 ääntä)
“Avoimet ovet tutkimuslaitoksiin”
“Tutkimusten yleistajuistaminen ja julkaiseminen paikallislehdissä” (1 ääni)
“Olemassa olevien verkostojen hyödyntäminen”
“Koetoiminta ja käytäntö -lehti uudelleen julkaisuun”
“Rahoituksen takaaminen tutkimukseen”

Tutkijoilta toivottiin vahvempaa roolia hankemaailmassa. Samoin tutkimuslaitosten ovien toivottiin olevan avoimempia kehittäjille.

“Tutkijat mukaan käytännön kenttätyöhön ja hankkeisiin” (5 ääntä)
“Kehittämishankkeiden ohjausryhmään tutkimuksen edustaja mukaan ja tutkimushankkeiden ohjausryhmään kehittäjä” (5 ääntä)
“Yhteiset projektit, tutkijat ja kehittäjät” (4 ääntä)
“Käytännönläheiset opinnäytetyöt” (1 ääni)

Tuloksien mukaan ryhmä koki erittäin tärkeäksi tutkijoiden, kehittäjien ja yrittäjien verkottumisen. Siihen, miten se toteutettaisiin, tuli runsaasti erilaisia ja myös käyttökelpoisia ehdotuksia. Verkottuminen lähtee kohtaamisesta ja toistensa tuntemisesta, jolloin syntyy toisilta oppimista ja laajempaa ymmärrystä. Dialogi voi tapahtua kasvokkain, tai sitten se voi toteutua esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Yhteistyöstä saatava synergiaetu on enemmän kuin osiensa summa. Esimerkiksi kehittäjien käyttämää tutkimustietoa uutisoidaan käytännönläheisten hankkeiden kautta usein paikallislehdissä, vaikka ne olisikin vaiettu valtamediassa, koska tutkimustulokset ovat olleet “vääriä” eli kaupungistumistrendille epäsuotuisia.

Ideoista konkretiaksi?

Haastamme jokaisen tätä artikkelia lukevan maaseudun tutkijan, kehittäjän ja virkamiehen miettimään yhtä pientä konkreettista tekoa, jonka avulla hän pystyisi lisäämään yhteistyötä eri tahojen välillä. Se voi olla opintomatkalle osallistuminen, tutkijan pyytäminen hankkeen ohjausryhmään, kehittäjän pyytäminen yliopiston seminaariin puhujaksi, yhteistyökurssien järjestäminen opiskelijoille, tiedotteen lähettäminen jne. Tai sitten se voi tarkoittaa yksinkertaisesti jutustelua kahvipöydässä.

Meidän Mua:n hallituksessa toimivien haasteena on miettiä, miten tutkijatapaamisessa voitaisiin syventää vuoropuhelua entisestään.

Yhteistyön lisääminen lähtee ennen kaikkea meistä käytännön tekijöistä, askel kerrallaan.

Kanadan kuulumisia – Sosiologi Murray Knuttilan haastattelu

Aapo Jumppanen
YTT, FM, Tutkijatohtori
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti

Professori Murray Knuttila Brockin yliopistosta vieraili Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa touko-kesäkuussa 2017. Knuttilalla on takanaan pitkä akateeminen ura tutkimuksen ja yliopistohallinnon parissa. Viime aikoina hänen tutkimusaiheitaan ovat olleet muun muassa miestutkimus sekä yhteiskuntateoria. Hänen viimeisin teoksena Paying for Masculinity: Boys, Men and the Patriarchal Dividend on julkaistu vuonna 2016.

Knuttilan kiinnostus Suomeen ei ole puhdasta sattumaa. Hänen isovanhempansa ovat nimittäin muuttaneet Etelä-Pohjanmaalta Kanadaan 1900-luvun alussa, ja Murray varttui Saskatchewanin New Finlandin suomalaisyhteisössä. Sukunimen alkuperäinen muotokin on ollut Knuuttila, mutta siirtolaisviranomaiset olivat lyhentäneet sen Knuttilaksi. Vierailu Alahärmän Knuuttilan raitilla sekä Suomen siirtolaismuseossa Peräseinäjoella, jonne Murrayn sedän talo on siirretty Kanadasta, toivatkin hänet konkreettisesti juurilleen.

Ruralia-instituutissa Seinäjoella Knuttila tutki suomalaisten perhetilojen viljelijämiesten selviytymistä globalisaation paineessa. Tutkimusjaksonsa aikana hän haastatteli miespuolisia viljelijöitä sekä Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton edustajia. Knuttila on toteuttanut samankaltaista tutkimusta myös Saskatchewanin provinssissa Kanadassa, jossa maatalouden vapauttaminen kansainväliselle kilpailulle on aiheuttanut taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia viljelijäyhteisöissä. Suomessa kerätty haastatteluaineisto mahdollistaakin vertailevan tutkimuksen kahden maan välillä.

Knuttilan mukaan Kanadan maaseutu on muuttunut merkittävästi viimeisten 60 vuoden aikana. Maatilojen määrä on vähentynyt voimakkaasti. Jäljelle jäävien maatilojen keskikoko on kuitenkin kasvanut merkittävästi. Kanadalaiset maatilat voidaan häneen mukaansa tyypitellä kolmeen ryhmään. Harrastustilat ovat lähinnä omistajiensa virkistäytymistä varten, perheviljelmät ovat toimeentulon lähde ja niillä perheenjäsenet tekevät suurimman osan työstä. Suurtiloilla on ammattimaisesti toimiva johto sekä paljon palkattua työvoimaa. Maatilat ovat myös erikoistuneet ja omavaraisuuden ajatuksesta on luovuttu. Kaikki edellä mainittu on johtanut siihen, että paikalliset viljelijäyhteisöt ovat pienentyneet merkittävästi. Koko maan tasolla viljelijät ovat myös aiempaa hajanaisempi ryhmä, sillä tuotannon voimakkaan erikoistumisen myötä heidän on vaikeata löytää yhteisymmärrystä parhaasta tavasta valvoa omia etujaan. Toisaalta samaan aikaan maataloustuotanto on kasvanut merkittävästi Kanadassa. Knuttilan mukaan on kuitenkin syytä kysyä, onko ruuan tuotannon lisääminen tapahtunut elintarviketurvallisuuden, ympäristön ja talouden kannalta kestävällä tavalla?

Voimakkaan kaupungistumisen myötä maaseututkimuksen suosio on Kanadassa laskenut. Aiemmin aktiivisesti toiminut Canadian Association for Rural Studies on lakkautettu. Maaseutututkijat ovat siirtyneet tekemään ruokatutkimusta tai liittyneet amerikkalaiseen Rural Sociological Society – yhdistykseen. Monet kanadalaiset tutkijat myös osallistuvat eurooppalaisten maaseutututkimus-yhdistysten järjestämiin tilaisuuksiin sekä maaseutusosiologian maailmankongressiin. Knuttilan mukaan maaseututkimuksen kansallisen kattojärjestön puute Kanadassa ei ole niin paha asia kuin saattaisi äkkiseltään olettaa: ”Tutkijat haluavat jakaa ideansa maailmanlaajuisesti, eivätkä vain keskustella maanmiestensä kanssa, globalisaation aikakaudella tämä on sangen luonnollinen kehityskulku” hän tiivistää.

Kysyttäessä kanadalainen ja suomalaisen maaseudun eroista Knuttila nostaa esille pinnanmuodot, ilmaston ja maatilojen koon, joka on Kanadassa huomattavasti suurempi. Suomen EU-jäsenyys on myös merkittävä ero, samoin se, että kanadalainen maatalous on vientiorientoitunutta siinä missä suomalainen palvelee ennen kaikkea kotimarkkinoita. Toisaalta suomalaiset ja kanadalaiset perheviljelmät kohtaavat tänä päivänä samanlaisia globaaleja paineita. Molemmissa maissa maatilojen koneiden, polttoaineiden ja lannoitteiden hinnat nousevat jatkuvasti, mutta ruuan hinnat vaihtelevat voimakkaasti. Samaan aikaan suuremmat maatilat ovat tarpeen, mikä entisestään lisää viljelijöiden riskejä. Sekä Suomessa että Kanadassa tiukentunut kilpailutilanne on kasannut merkittäviä paineita perheviljelijöiden hartioille. Monet lopettavat ja myyvät maansa suuremmilla tiloille. Tämä muuttaa maaseutuyhteisöjen rakennetta. Länsi-Kanadassa muutosten paine onkin johtanut miespuolisten viljelijöiden itsemurhalukujen nousuun. Suomessa tilanne näyttää Knuttilan mukaan päällisin puolin paremmalta. Haastatteluissa tosin selvisi, ettei äärimmäinen psyykkinen ja fyysinen väsymys ole tuntematonta suomalaistenkaan viljelijöiden parissa. Aihe edellyttää kuitenkin vielä lisää tutkimusta.

Suomen ja Kanadan yhteiskuntia yleisellä tasolla verrattaessa Knuttila näkee paljon yhtäläisyyksiä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä sekä koulutusjärjestelmässä. Suurin ero maiden välillä on hänen mukaansa Kanadassa valloilla oleva politiikka, joka keskittää hallinnon, julkiset palvelut ja liiketoiminnan suuriin kaupunkeihin kuten Torontoon. Knuttilan mukaan Helsinki on vahva kaupunki, mutta Suomessa myös hajasijoitetaan paljon. Niinpä yliopistoja, suuria yrityksiä ja valtionhallinnon yksiköitä löytyy maan kaikista osista. Tämä tarjoaa Kanadaa paremmat mahdollisuudet pitää maaseutu asuttuna. Knuttila toivoisikin kotimaahansa suomalaistyyppistä hajauttamisen politiikkaa maaseudun aseman parantamiseksi.


Kuva: Jaana Huhtala 2017.

 

Inhimillisiä tarinoita satavuotiaan Suomen maaseudulta

Jenni Räinä ja Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like, Helsinki, 2017. 263 sivua. ISBN 978-952-01-1648-4

Suomen itsenäisyyden juhlavuotta on tuotu esiin erilaisissa yhteyksissä. Osa Suomi100-tunnuksella varustetuista tuotteista on aiheuttanut myös hilpeyttä ja ärtymystäkin. Näistä merkkivuoden juhlallisuuksista voikin olla välillä vaikeaa löytää sellaiset produktiot, jotka säilyttävät paikkansa vielä vuosia eteenpäin. Yksi tällainen tulevaisuudessakin kiinnostava merkkiteos on kuitenkin Jenni Räinän ja Vesa Rannan kokoama tietokirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like). Teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana syksyllä 2017.

Lähtökohtia

Jenni Räinä on oululainen freelance-toimittaja ja Vesa Ranta kuvajournalisti ja valokuvataiteilija. Reunalla-teos on luonteeltaan dokumentaarinen, ja siinä vuorottelevat Rannan ottamat valokuvat syrjäisiltä sivukyliltä sekä tarinat, joihin teoksen tekijät ovat haastatelleet syrjäseutujen asukkaita. He kiersivät kahden vuoden ajan Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä taltioimassa maaseudun elämää. Vierailuja tapahtui yhteensä 18 kodissa, joissakin useita kertoja. Nimensä mukaisesti Reunalla kuvaa elämää marginaalissa. Elämä sivukylillä on marginaalista kaupungistumisen kontekstissa. Samoin on sen saama tila julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä myös jotkut kylien nimet ovat varsin puhuttelevia, kuten Kuona, Luola-aapa ja Moisiovaara.

Edellä kuvatuista lähtökohdista muodostuu mielenkiintoinen ja visuaalinen kokoelma inhimillisiä kertomuksia nykymaaseudun arjesta. Samalla teos avaa lukijalle muistoja menneisyydestä, ajasta, joka tuntuu olleen juuri äsken mutta on jo kadonnut jonnekin pois. Tarinoissa vilahtelevatkin kyläkoulut ja -kaupat, autioituvat talot ja tyhjenevät kylänraitit. Mutta jääkö syrjäiselle maaseudulle lopulta muuta jäljelle? Teoksen perusteella vastaus on, että ainakin suuria persoonia, luontoa ja omaehtoista kulttuuria, josta löytyy myös aineksia vastarintaan.

Reunalla tarkastelee kattavasti syrjäisen maaseudun ilmiöitä ja kehityskulkuja, sitä, kuinka nykytilanteeseen on tultu. Teos hyödyntää viimeaikaisia tutkimuksia ja raportteja tulkinnan tukena. Samoin asiantuntijoiden haastattelut antavat tukea esitetyille näkemyksille. Teoksen varsinainen juoni rakentuu kuitenkin yksittäisten maaseudun asukkaiden kaunistelemattomien ja paikoin rehevienkin tarinoiden varaan.

Tyhjenemistä, täyttymistä ja uusiutumista

Maaseudun tyhjeneminen tulee teoksessa esiin karujen esimerkkien kautta. Kirjoittajat viittaavat ympäristökeskuksen selvitykseen, jonka mukaan Suomessa on yli 140 000 autiona olevaa taloa. Ympäristökeskuksen tutkija Antti Rehunen arvioi teoksessa, että tyhjeneminen jatkuu 2500 talon vuosivauhtia 2020-luvulle asti. Autioituvat talot ovat olleet koteja, joihin liittyy elettyä elämää ja muistoja. Kirjoittajat toteavat:

“Autiotaloissa aika tuntuu pysähtyvän ja samalla ajan kuluminen näkyy kaikessa raadollisuudessaan ja kauneudessaan. Pienet yksityiskohdat ovat merkkejä katoavaisuudesta: jäljellä on enää mattopiiska ilman mattoja tai siivoojaa, kynttilä ilman sytyttäjää ja kahvikuppi ilman juojaa.”

Autioituvat talot eivät ole pelkästään omakotitaloja. Tähän liittyen 87-vuotias eläkeläis-maanviljelijä Matti Heikkinen kertoo oman kiinnostavan elämäntarinansa. Eräs yksityiskohta tarinassa on, että Heikkinen on nykyään Hyrynsalmen Moisiovaarassa sijaitsevan rivitalon ainoa asukas, muut huoneistot ovat tyhjillään.

Talojen autioituminen ei ole kuitenkaan syrjäisen maaseudun koko kuva. Teoksessa maaseudun tyhjenemistä tarkastellaan monesta näkökulmasta. Kokonaiskuvaa varten on haastateltu esimerkiksi maaseutututkijaa, ympäristöpolitiikan professoria Pertti Rannikkoa, jonka mukaan ajatus tyhjenemisestä perustuu vanhanaikaiseen näkemykseen maaseudusta ja yhteiskunnasta. On totta, että vanhan käsityksen mukaisia kyliä ei enää ole, eikä kylillä ole niitä palveluja, joita siellä ennen oli. Rannikon mielestä voitaisiin kuitenkin puhua nyt jo maaseudun täyttymisestä. Maaseutu on täyttynyt uudenlaisilla merkityksillä ja toiminnoilla. Täyttymistä ovat muun muassa kesämökit, kakkosasunnot, retkeilijät, metsästäjät ja muut virkistäytyjät. Täyttymistä tulee jonkin verran myös uusista asukkaista. Tulevaisuudessa voidaan odottaa lisää uudenlaisia merkityksiä ainakin biotalouden sektorilta. Silti käy ilmi, että Rannikon ajatus täyttymisestä sisältää samalla ripauksen ironiaa. Maaseutu on täyttynyt myös keskenään kilpailevista intresseistä ja tavoitteista. Tämä lienee laajempikin yhteiskunnallinen kehityskulku, joka ei koske pelkästään maaseutua.

Varsinaisissa ihmisten elämäntarinoissa täyttymisen idea tulee esiin ehkä enemmän rivien välistä. Teoksen viehättävintä antia onkin se vire, miten asiat esitetään: autioituminen on raadollinen prosessi, mutta jossain pinnan alla piilee kuitenkin vastareaktioiden mahdollisuus. Esimerkiksi Yli-Siurualla asuva 62-vuotias taiteilija Kari Tykkyläinen arvioi:

“Seuraavaksi kuolee meikäläisen ikäluokka. Mutta rakennukset jäävät. Jossain vaiheessa tänne muuttaa ihmisiä, jotka haluavat oravanpyörästä pois. Täällä pystyy elämään halvalla. Elän niin itsekin.”

Ehkä seuraava vaihe on jo alkanut. Teoksessa esitelläänkin lapsiperheitä, jotka ovat muuttaneet maaseudulle. Lampinsaaressa asuva 33-vuotias sosiaalialan ohjaaja Päivi Paavola kokee, että maaseudulla asumisen hyvä puoli on juuri siinä, että rahaa ei tarvitse hankkia niin paljon verrattuna kaupungissa asumiseen. Töitä maaseudulta on kuitenkin löytynyt. Elämä tuntuu myös joustavalta ison perheen kannalta.

“Hiljaisuus, luonto ja yhteisöllisyys ovat täällä parasta. Vieressä on lapsille oma pieni koulu ja päiväkoti. Mutta muuten etäisyydet ovat hankalia, sillä ilman autoa ei pääse mihinkään, ei edes kauppaan, Paavola toteaa.”

Toisen lapsiperheen vanhemmat, Annika ja Janne Kummala Sarakylästä, tulevat toimeen myös vähällä. Heitä kuitenkin mietityttää lasten leikkikavereiden vähäisyys. Uusille omillekin ystäville olisi tilaa.

Lapsiperheiden tapaan maaseudulle on tullut myös maahanmuuttajia. Japanilaiset Mariko, 64, ja Keiichi Hayami, 67, ovat muuttaneet Luola-aavalle. Muuton taustalla on heidän kokemuksensa japanilaisen yhteiskunnan muuttumisesta liian kilpailuhenkiseksi ja rahanahneeksi. Suomen maine rauhallisena, turvallisena ja tasa-arvoisena yhteiskuntana vetosi. Se tuntui utopialta, johon Hayamit päättivät lähteä tutustumaan. Lopulta koti löytyi Luola-aavalta, 25 kilometrin päässä Kuivaniemen keskustasta.

Teoksessa käy ilmi, että maahanmuuttajia tulee maaseudulle myös töiden perässä. Esimerkiksi hanhisalolaisen Jyrki Meriläisen navetassa työskentelee serbialainen maatalouslomittaja. Serbian lisäksi maatalouslomittajia on tullut ainakin Venäjältä, Virosta ja Bulgariasta. Monille suomalaisille navettatyö näyttäytyy raskaana ja huonosti palkattuna. Maahanmuuttajat suhtautuvat lomitustyöhön kuitenkin uutteruudella ja tarkkuudella.

Reunalla kertoo myös maaseudulla asumisen toisesta puolesta. Joidenkin teoksen tarinoiden perusteella pikkupaikkakuntien ahdasmielinen ja kateellinen ilmapiiri ei ole pelkästään myytti. Sirpa Dorochenko, 52, on muuttanut Oulusta Yli-Iihin pitämään lammastilaa. Vastaanotto ei ole ollut helppo: “En tee niin kuin kaikki muut ovat tehneet aiemmin. Luulen, että yksinasuva nainen on punainen vaate konservatiivisessa kulttuuriympäristössä”, Dorochenko pohtii

Omat hankaluutensa kohtasi myös Oulussa kasvanut Kari Tykkyläinen, joka muutti Yli-Siurualle jo kesällä 1979. Lähes neljänkymmenen vuoden mittaisella perspektiivillä Tykkyläinen toteaa kuitenkin nyt, että kyliltä ”puuttuu akateeminen nyrpistely”. Tämän Tykkyläinen kokee rikkautena. Hän näkee, että maallemuuttajat joutuvat kohtaamaan samantapaisen sopeutumisprosessin kuin maahanmuuttajat.

Peruskysymysten äärellä

Kaiken kaikkiaan Reunalla on virkistävä lukukokemus, joka herättää maaseutututkijalle monenlaisia ajatuksia. Teoksen kuvat ovat dokumentaarisia, hyvin valittuja ja kauniita. Tummat kannet tekevät teoksesta suorastaan juhlavan näköisen, mikä sopii tietysti juhlavuoden henkeen. Reunalla on siinä mielessä myös erinomainen lahjakirja. Teoksesta voi katsella kuvia, siitä voi lukea halutessaan yksittäisiä elämäntarinoita sieltä täältä ja aloittaa sitten vaikka alusta. Tällainen rakenne on toimiva. Itse jäin kaipaamaan ainoastaan jonkinlaista kirjoittajien loppuyhteenvetoa, joka olisi sitonut kokonaisuutta. Toisaalta teos avaa monia kysymyksiä, joihin se ei tarjoile valmiita vastauksia. Lukija saa itse löytää ne tarinoiden moninaisuudesta. Näin ajateltuna lopputulos on hyvin onnistunut.

Kuluneena vuonna monissa julkisissa puheenvuoroissa on rakennettu kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelua. Tämä on ollut pääosin keinotekoista keskustelua. Osa näistä julkituloista on ollut huonosti harkittuja, mutta joukkoon mahtuu myös tarkoitushakuista politikointia. Siinä mielessä Reunalla on ilmestynyt juuri oikeaan aikaan. Pohjimmiltaan teos kuvaa ihmiselämän moninaisuutta ja erilaisia elämän valintatilanteita. On toivottavaa, että se löytää lukijansa niin maaseudun kuin kaupunginkin asukkaista. Parhaimmillaan Reunalla voi nimittäin toimia sillanrakentajana ja avartaa käsityksiä eri elämänmuodoista. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin usein melko pinnallisena pysyttelevä julkinen puhe antaa ymmärtää. Tässä mielessä teos on kiinnostava myös yhteiskuntatieteellisen elämäntapatutkimuksen kannalta.

Kokonaisuutena teoksessa liikutaan loppujen lopuksi elämän peruskysymysten – syntymän, elämän ja kuoleman – äärellä. Tämä tapahtuu paitsi symbolisesti syrjäkylien muutosta kuvaamalla, myös esitetyissä tarinoissa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuonan kylässä asuva 81-vuotias eläkeläinen ja flamenco-taiteilija Anita Heinonen muistelee 1960-lvulla käymäänsä keskustelua metsätyömiehen kanssa. Metsätyömies oli todennut elämän olevan ”lyhyt kuin kärpäsen lento lantakasalta toiselle”. Heinonen oli tuolloin vihastunut ajatuksesta, mutta toteaa nyt: ”Näin jälkikäteen kuin ajattelee, ihmisen elämä on kuin tuulenhenkäys, niin lyhyt.”

Reunalla päättyy 32-vuotiaan agrologin Maria Vanhatalon tarinaan, jossa tulee ilmi suuri kunnioitus isovanhemmilta saatua perintöä kohtaan. Perintö ei viittaa tietenkään rahaan, vaan arkisiin käytännön taitoihin ja niiden oppimisen sivutuotteena siirtyneisiin arvoihin. Vanhatalo lupaa jatkaa niiden siirtämistä tuleville polville. Hän on myös toteuttanut itse suunnitellun hirsitalon, jonka toivoo olevan olemassa vielä 200 vuoden päästäkin.

Tällainen ajattelutapa ja moni muukin teoksen ajatus edustavat kestävää kehitystä parhaimmillaan. Hirsitalo on tosin vain yksi kestävyyden ulkoinen ilmenemismuoto. Sen juuret ovat kuitenkin syvemmällä edellisissä sukupolvissa ja ympäröivässä yhteisössä. Loppujen lopuksi Reunalla -teoksen ydinviesti piilee siinä, että marginaaleja ei pidä hylätä, vaan niitä pitää kuunnella. Niihin syvemmin tutustumalla yhteiskunnallisen kestävyyden pohjaa löytyy varmasti paljon lisää. Se on yhä olemassa, kunhan vain pääsee esiin äänekkäimpien julkisten puheenvuorojen alta.