Mirva Mattila ja Heli Talvitie

Maaseudun kulttuuriperintötyötä tehdään monin tavoin. Paikallisella tasolla se näkyy konkreettisimmin vaikkapa kotiseutumuseon toiminnassa, yhteisten kekrijuhlien järjestämisessä tai kehittämishankkeissa, joissa nostetaan esiin tunnettuja tai uusia paikallisia tai alueellisia kulttuurisia erityispiirteitä. Myös valtakunnallisesti maaseudun kulttuuriperintötyö on esillä erilaisina ohjelmina, strategisina linjauksina ja rahoitusmuotoina.

Rahoitusinstrumentteja tarkastellessa ilmenee, että Manner-Suomen maaseutuohjelman kautta vuosina 2007–2013 erilaisiin kulttuuriperintö- ja kulttuurimaisemahankkeisiin ohjattiin rahoitusta reilun 18 miljoonan euron arvosta. (Kaikkiin kulttuurihankkeisiin käytettiin yhteensä 71,5 miljoonaa euroa, joten kulttuuriperinnön osuus tästä oli noin neljäsosa.) Summa kasvaa, kun pottiin otetaan mukaan EAKR-hankkeet, joiden kautta ohjautui noin 11 miljoonaa euroa lisää koko valtakunnan tasolle (Jakonen 2015; Jakonen & Mitchell 2014.

Rahamäärät eivät kerro ainoastaan siitä, että kulttuuriperintötoimijat ovat löytäneet hankerahoituksen, vaan myös siitä, että työtä halutaan tehdä oikeasti. Kulttuuriperintö ei ole kuollut lause ohjelmallisessa kehittämisessä.

Usein on todettu, että Suomi on museoiden luvattu maa. Ammatillisesti hoidettuja museoita on yli 150 ja pääosin vapaaehtoisvoimin ylläpidettyjä paikallismuseoita lähes tuhat. Museoiden nykytila ja tulevaisuus on tarkastelun kohteena nyt myös valtakunnallisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriön johtamassa työryhmässä on tänä syksynä aloitettu museopoliittisen ohjelman laatiminen. Tavoitteena on vuoden 2016 loppuun mennessä laatia linjaukset ja painopisteet museotoiminnalle Suomessa.

Yhteisen tahotilan luominen koko valtakunnan tasolla on tärkeä viesti myös paikallisen tason toimijoille. Kokonaistavoitteena on lisätä kaikkien väestöryhmien osallistumisen mahdollisuuksia niin museoalaan kuin kulttuuriperintöön sekä ylipäätään vahvistaa museoalan vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Lapset ja nuoret ovat erityisen huomion kohteena.

Museopoliittisessa ohjelmassa on tarkoitus ottaa kantaa mm. museolaitoksen rakenteeseen, valtionosuusjärjestelmän toimivuuteen ja rahoituksen kohdentamisen perusteisiin. Menetelmänä käytetään tulevaisuusskenaarioita, joiden avulla rakennetaan vaihtoehtoisia malleja museokentästä osana uusiutuvaa kuntakenttää ja itsehallintoalueiden verkostoa.

Kuluvan vuoden marraskuun aikana kerätään maakunta- ja aluetaidemuseoilta tietoa alueellisen työn toimintamuodoista, verkostoista ja pyydetään arvioimaan myös alueellisen työn vaikutuksia. Lisäksi museoilta pyydetään visioita tulevaisuuden alueellisesta museokentästä sekä näkemyksiä, mihin tarpeisiin tällä työllä tulisi vastata. Tärkeitä museoiden verkostoja ovat jatkossakin paikalliset yhdistykset, joiden tekemä kulttuuriperintötyö on tulevaisuudessa entistä tärkeämmässä roolissa.

Alueellisessa kehittämisessä omat alueelliset erityspiirteet on koettu tärkeiksi. Kuluvan EU-ohjelmakauden paikallisissa Leader-kehittämisohjelmissa lähes jokainen ryhmä on ottanut tavoitteekseen paikallisen kulttuurin kehittämisen. Tavoitteena ovat muun muassa kulttuurimaiseman hoito, identiteetin ylläpito, perinteiden siirtäminen nykypäivään, tarinoiden hyödynnys ja kotiseutukokemuksen vahvistaminen. Listan sanat ovat tuttuja. Mukana on onneksi myös uudempia sanoja kuten tuotteistus ja digitalisaatio.

Kulttuuriperintöhankkeissa kuten kulttuuriperintötyössäkin on läsnä kaksi rinnakkaista arvoa, kulttuuriperinnön arvo itsessään (esineet, rakennukset, tarinat) ja työn yhteisöllinen arvo. Tätä yhteisöllistä arvoa ei tule unohtaa ja olettaa, että vitriiniin laitettu tavara tai kirjaan painettu tarina riittäisi siirtämään kulttuuriperinnön seuraaville sukupolville. Siirto tulee tehdä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tärkeää on löytää keinoja saada myös nuoret mukaan kulttuuriperintöhankkeisiin ja löytää yhteisiä, kaikkia innostavia tapoja tehdä kulttuuriperintötyötä.

Kulttuuriperintö-poliittisista ohjelmista uutta innostusta maaseudun kulttuuriperintö-työhön?Voivatko valtakunnalliset kulttuuriperintöpoliittiset ohjelmat antaa uutta innostusta maaseudun kulttuuriperintötyöhön ja antavatko ohjelmat arvostusta uudenlaiselle kulttuuriperintötyölle? Miten omaehtoisuus ja valtion linjaukset sopivat yhteen?

Yksi esimerkki valtakunnallisten toimijoiden ja maaseudun toimijoiden yhteistyöstä löytyy aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Aineeton kulttuuriperintö on elävää perintöä, joka on läsnä jokaisen ihmisten arjessa. Se voi olla esimerkiksi suullista perinnettä tai esittävää taidetta, kuten laulut, runot ja tanssit. Aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluu myös sosiaalisen elämän käytännöt, kuten leikit ja ruuanvalmistustavat, erilaiset rituaalit ja juhlamenot tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot, taidot ja käytännöt. Aineettoman kulttuuriperinnön tunnistamisessa ja ylläpitämisessä juuri paikallisyhteisöillä on merkittävä rooli.

Suomi ratifioi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen vuonna 2013. Museovirasto vastaa yleissopimuksen toimeenpanosta. Sopimuksen henki kuitenkin edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Käytännön työ ja kansallinen toimeenpano onkin tarkoitus toteuttaa paikallisesti verkostotoimintana sekä yhteisöjen ja sidosryhmien osallisuutta korostaen.

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen kuuluu myös aineettoman kulttuuriperinnön kansallisen luettelon laatiminen. Luettelointia on tarkoitus toteuttaa Suomessa kahdessa tasossa. Tavoitteena on, että vielä vuoden 2015 puolella avautuu avoin wikipohjainen luettelo, jossa yhteisöt voivat esitellä omaa aineetonta kulttuuriperintöään. Näiden ehdotusten pohjalta on tarkoitus myöhemmin laatia myös kansallinen aineettoman kulttuuriperinnön luettelo.

Marraskuun lopussa aineeton elävä kulttuuriperintö oli teemana Etelä-Pohjanmaan liiton järjestämässä seminaarissa Seinäjoella. Sopimuksen esittelyn lisäksi paikallinen kulttuuriperintö oli vahvasti läsnä seminaarissa. Työpajassa sukellettiin pohjalaisuuden ytimeen ja tavoitteena oli löytää vastauksia eläviin pohjalaisiin perinteisiin ja niiden vaalimiseen tuleville sukupolville.

Mitä enemmän kulttuuriperintöä käyttää ja tuunaa, sitä paremmin se voi. Kulttuuriperintö ei kulu käytöstä.

Lähteet

Jakonen, Olli 2015. Kulttuurin kehittäminen maaseudulla. Kulttuurihankkeet Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmassa, opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:12, Saatavilla: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm12.pdf?lang=fi. (Viitattu 18.12.2015)

Jakonen, Olli ja Ritva Mitchell, 2014. Kulttuuri alueellisen kehityksen moottorina. Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR) rahoittamat kulttuurihankkeet Manner-Suomessa rakennerahastokaudella 2007–2013. Cuporen verkkojulkaisuja 25. Saatavilla: http://www.cupore.fi/documents/Kulttuurialueellisenkehityksenmoottorina_v06.pdf (Viitattu 18.12.2015)

Kirjoittajat työskentelevät opetus- ja kulttuuriministeriössä, taide- ja kulttuuripolitiikan osastolla, kulttuurin vastuualueella. 

Mirva Mattilan työtehtäviin kuuluu museo- ja kulttuuriperintöalan kehittäminen ja alan valtionavustukset, aineeton kulttuuriperintö ja maailmanperintöasiat.

Heli Talvitien työtehtäviin kuuluu Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän elämänlaatuverkoston toiminta, siinä erityisesti maaseudun kulttuuripalveluja koskevat asiat sekä kulttuuri osana alueiden kehittämistä.

Riitta Vanhatalo

Kulttuurialalla vapaaehtoistyö täydentää merkittävästi tutkimusta ja muistiorganisaatioiden työtä. Pitkälti kotiseututyön ansiosta maassamme on säilynyt rikas paikalliskulttuurien moninaisuus ja monimuotoinen suomalaisuus. Erityisesti maaseudulla kotiseututyön kärkenä on paikallisen historian ja kulttuuriperinnön tutkiminen, tallentaminen ja esille tuominen.

Kotiseutuyhdistykset – joissa toimii noin 150 000 suomalaista – ovat vuosikymmenten ajan koonneet ja tutkineet paikallista historiaa, murteita, esineistöä ja tapoja, vaalineet rakennusperintöä, maisemia ja kulttuuriympäristöjä sekä kehittäneet näkemyksellisesti asuinalueitaan. Tämän aktiivisen liikkeen keskusjärjestö on 66-vuotias Suomen Kotiseutuliitto.

Järjestäytyneellä kotiseututyöllä on yli 120-vuotias historia. Kotiseutuliike on alusta lähtien ollut niin tutkijoiden ja asiantuntijoiden kuin omistautuneiden ja perehtyneiden harrastajienkin liike. Mukana ovat olleet eri alojen ja yhteiskunnan puolien edustajat. Laaja yhteistyö on tuonut näkemyksellisyyttä ja verkostojen voimaa, mutta myös sellaista kattavuutta, jota ei ilman vapaaehtoistyötä mitenkään voisi saavuttaa.

Erityinen piirre kotiseututyössä on valtakunnallisuus – niin paikallista kuin kotiseututyö itsessään onkin. Kotiseutuhenki ja paikallisen perinteen vaaliminen ovat levinneet joka maakuntaan. Valtakunnallisuus edellyttää vahvaa luottamusta kansalaistoimintaan. Tällä hetkellä ilmiö elää erityisen vahvana myös suurissa kaupungeissa. Kaupungeissa tosin usein puhutaan kaupunginosatoiminnasta. Maaseudun ja kaupunkien kotiseututyössä on paljon samoja piirteitä ja sisältöjä, mutta myös eroja. Kaupunkitoiminnassa voi korostua vaikuttaminen yhdyskuntasuunnitteluun ja palveluihin. Maaseudulla muut kulttuuriperinnön vaalijat ovat harvassa. Siksi kotiseututyö kantaa vastuuta siitä, että kulttuuriperintö säilyy ja että se tunnetaan.

Paikallisen kotiseututyön merkitystä ei pidä väheksyä: kulttuuri luo tutkitusti työtä ja hyvinvointia, siten kotiseututyönkin heijastusvaikutukset ovat uskottavat. Kotiseututyö rikastuttaa yhteisöjen arkea, parantaa elämänlaatua, vahvistaa paikallista identiteettiä ja lisää alueiden elinvoimaisuutta. Koska maaseudulla iso osa kulttuuriperintötyöstä on kotiseututyötä ja vapaaehtoistyön varassa, arvostus ja tuki ovat myös tärkeässä roolissa. Avustukset ja taloudellinen tuki, joka kotiseututyöhön jaetaan, tulevat moninkertaisina takaisin.

Kotiseutuliike nojaa ajatukseen, että jokainen voi vaalia, tutkia ja tallentaa perinnettä sekä edistää asuinympäristön viihtyisyyttä ja hyvää tulevaisuutta. Eikä työ ole koskaan valmis. Tämän päivän elämänmeno tuottaa uutta perintöä tuleville sukupolville säilytettäväksi. On hyvä huomata arvokas myös tässä ajassa. Kukin ikäpolvi miettii omalla kohdallaan, mikä itselle on arvokasta.

Tämän päivän elämänmeno tuottaa uutta perintöä tuleville sukupolville säilytettäväksi. On hyvä huomata arvokas myös tässä ajassa.Tämä voisi olla kotiseutumuseoiden tulevaisuuden missio. Kotiseutu- ja paikallismuseot ovat kirjastojen jälkeen alueellisesti kattavin kulttuuripalveluverkostomme. Useiden kotiseutuyhdistysten perustamisen taustalla on aikoinaan ollut ajatus perustaa kotiseutumuseo, joka kertoo oman paikkakunnan ja seudun menneisyydestä. Noin tuhat maamme paikallis- ja kotiseutumuseota ovat tulosta näkemyksellisestä, sitoutuneesta ja paikalliseen asiantuntemukseen nojaavasta vapaaehtoistyöstä. Museoammattilaisilla on erityisalan asiantuntemus ja alan ammattitaito. Vapaaehtoisilla museotoimijoilla on valttinaan paikallisen kulttuuriperinnön asiantuntemus. Museoarvoon liittyvät esineiden tarinat ja elämä. Paikallinen opas osaa kertoa nämä tarinat kävijän museokokemusta elävöittävällä tavalla.

Kotiseutumuseo on kulttuuria seutunsa omille asukkaille, mutta myös kulttuurimatkailukohde matkailijoille. Suomessa on monia paikallismuseoita, joista on muodostunut merkittäviä matkailuvaltteja. Kävijöille on arvokasta se, minkä paikallismuseot ovat tuoneet esiin, eli autenttinen ja aito paikallinen kulttuuriperinne. Matkailijat voivat oppia historiasta, ymmärtää kulttuuriperintöä ja kokea sitä elämyksellisesti.

Toinen esimerkki siitä, missä paikallisen kulttuuriperinnön arvo huomataan tänä päivänä toivottavasti entistä vahvemmin, on kotiseutu- ja kulttuuriperintökasvatus koulussa. Toki oma asuinympäristö ja siihen tutustuminen ovat tärkeitä myös varhaiskasvatuksessa. Erityisesti perusopetuksessa on tärkeää tuoda paikallinen historia, kulttuurikohteet, kulttuuriympäristöt ja paikallinen kulttuuriperintö luontevaksi osaksi koulun ja kasvatuksen sisältöjä. Paikallinen kulttuuri ja kotiseutu ovat osa paikallista identiteettiä, mutta antavat aineksia myös omien juurien ja oman identiteetin kasvulle lapsuudessa ja nuoruudessa. Tässäkin kotiseututoimijat ovat paikallisuuden ja kulttuuriperinnön asiantuntijoita, jotka voivat olla koulujen ja opettajien kumppaneita kulttuurikasvatuksen toteuttamisessa.

Molemmat ovat esimerkkejä, joissa nimenomaan vapaaehtoisella kolmannen sektorin kulttuuri- ja kotiseututyöllä voidaan tuoda kulttuuriperintö lähelle ja oppia siitä, virkistää ja elävöittää, parantaa elämänlaatua ja niin edelleen. Lisäksi kulttuuriperintö voi tietenkin olla voimavara myös elinkeinoelämälle ja tarjota tarinoita tuotteille, mutta ensin tarvitaan paikallinen tieto ja tuntemus. Se on karttunut vuosikymmenten kotiseututyön tuloksena.

Tänä päivänä puhutaan paljon myös eri kulttuurien ymmärtämisestä. Perusta maailman, erilaisten kulttuurien ja niiden kohtaamisen ymmärtämiselle on siinä, että tunnemme oman historiamme, kulttuuriperintömme, taustamme ja juuremme. Voimme arvostaa myös muiden kulttuuritaustaa, kun arvostamme ja tunnemme omamme.

 

Mikko Härö

osastonjohtaja, kulttuuriympäristön suojelu, Museovirasto
mikko.haro@museovirasto.fi

 

Työskentelen Museovirastossa osastolla jonka alana on kulttuuriympäristön suojelu. Onkin hyvä aloittaa kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön määritelmistä. Kulttuuriympäristötutkimuksen seura (sellainenkin on äskettäin perustettu, suosittelen) kirjasi asian äskettäin erääseen kirjeeseensä muun muassa näin:

”Kulttuuriympäristö muodostuu ihmisen muokkaamasta ympäristöstä, ympäristöä muokkaavasta tai ympäristöön mukautuneesta toiminnasta sekä ihmisen ja yhteisön nykyisestä ja historiallisesta suhteesta ympäristöönsä. Kulttuuriympäristö on siis yhteisöjen ja yksiköiden muistin ja identiteetin perustekijä.”

Kirjaus jatkuu, mutta katkaisen tähän; samalla tavoin määrittelemme kulttuuriympäristön myös Museovirastossa.

Museovirasto on perinteisesti lähestynyt kulttuuriperintöä fyysisen ympäristön tai esinemaailman kautta. Osastoni työnä on tehdä niistä tulkintoja ja analyyseja, ja keskustella ja vaikuttaa niiden pohjalta siihen, miten ympäristömme muuttuu, minkä olisi säilyttävä ja miten, mitä siitä ehkä tallentuu kokoelmiin ja rekistereihin. Kysymykset liittyvät ympäristön muutoksiin ja muutosten hallintaan, eivät niiden estämiseen.

Kulttuuriympäristö ei ole helposti avautuva käsite, eikä sitä ole suojelukaan. Sillä on usein kielteinen kaiku, ehkä erityisesti juuri maaseudulla. Museovirasto käyttää mieluusti ilmaisua vaaliminen, jolla tarkoitamme ympäristömme ja kulttuurimme (historiallisista) arvoista huolehtimista ja niiden vahvistamisesta voimavarana.

Maaseututraditio Museoviraston työssä

Museovirastolla ei ole omaa maaseutuagendaa tai maaseutupolitiikkaa. Kulttuuriympäristön asiantuntijaviranomaisena sen suhde maaseutuun liittyy ennen kaikkea kunnallisen ja paikalliseen päätöksentekoon, erityisesti maankäytön suunnitteluun. Keskeisiä seuraamiamme kohteita ovat maaseudun taajamat ja kylät, maa- ja metsätalouden muovaamat ja ylläpitämät maisemat, niihin sisältyvä arkeologinen kulttuuriperintö sekä yksittäiset rakennusperintökohteet. Kiinnostuksen suuntia havainnollistaa vuoden 2014 koulutuspäiviemme Maaseutu ja maaseudun taajamat ohjelman otsikointi: ”Maaseudun taajamat ja maaseutu suomalaisessa yhteiskunnassa”; ”kylien kulttuuriperintö ja kaavoitus”; ”tyhjenevät kuntakeskukset ja autioituvat rakennukset” sekä neljäntenä ”kylien ja niiden toimintojen kehittäminen”.

1800-luvun lopulla marmatettiin siitä, kuinka rautateiden asemarakennukset vaikuttivat kielteisesti maaseudun yksikertaiseen ja puhtaaseen rakennuskulttuuriin.Maaseutu on ollut kulttuuriperinnön toimijoiden ja museoviranomaisten perinteisintä työalaa. Yleinen huoli talonpoikien elämänpiirin ja kulttuurin muuttumisesta ulottuu 1800-luvun lopulle asti ja liittyy läheisesti muun muassa kotiseutuliikkeen ja paikallismuseoiden kehitykseen. Muistiini on jäänyt, lähdettä en muista, 1800-luvun lopun marmatus siitä, kuinka rautateiden asemarakennukset vaikuttivat kielteisesti maaseudun yksikertaiseen ja puhtaaseen rakennuskulttuuriin. Nyt nuo asemarakennuksetkin ovat ainakin arkkitehtonisesti arvossaan, monet syrjässä ja käytöttä rapistumassa.

Kansanrakennusten dokumentointi ja tutkimus alkoi 1800-luvulla, laajeten kansatieteelliseksi kylätutkimukseksi 1920–1960-luvuilla. Muinaistieteellinen toimikunta ja Museovirasto muodostivat siinä sivussa oman talonpoikaisten rakennusten ja pihapiirien kokoelmansa, eräänlaisen hajasijoitetun Seurasaaren jatkeen maan eri puolille. Museoina ovat olleet, kartanot tässä sivuuttaen, Ilmajoen Yli-Laurosela, Pusulan Myllyniemen torppa, Suomenniemen Lyytikkälä ja Vaalan Lamminaho sekä lisäksi Utsjoen Välimaan kenttä. Valtion säästöt ovat muuttaneet niiden tilannetta, viraston omat voimavarat eivät enää riitä kohteiden aktiiviseen avoinna pitoon, saati toimintojen kehittämiseen.

Oman traditionsa ovat muodostaneet nyttemmin lopetetut kansatieteelliset kyselyt. Kyselyillä on selvitetty monipuolisesti maaseudun katoamassa ollutta kulttuuria. Aineistoissa on yllättävänkin ajankohtaisia tai nykyhetkeen rinnastuvia näkökulmia, kuten vuonna 1957 kysymys siitä, miten siirtoväki ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa.

Museovirasto on etääntynyt edellä todetuista traditioista. Säätyläiskulttuurin, kartanoiden ja pappiloiden, samoin kansanomaisen rakentamisen erityistuntijat ovat korvautuneet kulttuuriympäristön yleistuntijoilla. Toistaiseksi viimeinen kansatieteellisen rakennustutkimuksen suuri nimi riveissämme oli Teppo Korhonen, jonka siirtyessä yliopistolle ei korvaajaa ollut tarjolla, mutta ei ehkä haussakaan. Museovirastoa parempia maaseudun rakentamisen asiantuntijoita löytyykin helpommin joistakin maakuntamuseoista, jotka työssään ovat muutenkin maaseudun kohteita, omistajia ja muita toimijoita lähempänä. Museoviraston on vaikeaa olla Helsingistä läsnä maaseudun arjessa ja muutoksissa. Maaseutukaan ei enää ole se entisensä, se ilmenee kaupunkien kehysalueina, maaseudun paikalliskeskuksina, kaupunkien läheisenä maaseutuna, ydinmaaseutuna ja harvaan asuttuna maaseutuna. Kulttuuriympäristön muutosten kysymykset ovat kullakin näistä alueista omanlaisiaan.

Parhaimmillaan museot tarjoavat perinteisten rakennusten hoidon ja korjaamisen menetelmiä ja materiaalien esittelyä, jakavat osaamista.Jopa museot, Seurasaaresta alkaen, voivat silti yhä olla merkityksellisiä maaseudulle. Parhaimmillaan ne tarjoavat perinteisten rakennusten hoidon ja korjaamisen menetelmiä ja materiaalien esittelyä, jakavat osaamista. Perinteinen osaaminen on sovellettavissa myös maaseudun muuttuviin käyttörakennuksiin, joihin kulttuuriympäristön viranomaiset törmäävät jokapäiväisessä työssään. Museoviraston vaikutuskeinoja ovat sinänsä pienet avustukset sekä korjausrakentamisen ohjaus ja neuvonta, kuten ilmaisjakelussa olevat korjauskortit tai restaurointikuvasto. Uhkia asettaa ainakin EU, jonka energiadirektiiviin on vaikea sovittaa ajatusta perinteisten puurakennusten kokonaistaloudellisuudesta tai ekologisesta kestävyydestä.

Mihin Museovirasto kiinnittää huomiota

Museovirasto pyrkii keskittymään valtakunnallisesti merkittävien ympäristöjen turvaamiseen. Valtioneuvoston hyväksymät, maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvat valtakunnalliset alueidenkäytön tavoitteet edellyttävät keskeisten valtakunnallisten inventointien huomioimista maankäytössä. Uusin rakennettuja ympäristöjä koskeva inventointi (RKY) vahvistettiin käyttöön 2009. Sen kohteista 434 liittyy tavalla tai toisella agraarimaisemaan, 204 kirkonkylään, 170 kulttuurimaisemaan, 304 kylään ja 307 talonpoikaistaloon. Luvuissa on kyse ympäristön nykyluonteesta, luvut ovat myös osittain lomittaisia ja päällekkäisiä. Ehkä tärkein, toki yleisesti tiedossa oleva havainto vanhaa, vuodelta 1993 ollutta luetteloa uudistettaessa oli kirkonkyliemme tila. Pelkkä kirkko ei tee kirkonkylästä arvoympäristöä, hyvin säilyneet ja hallitusti muuttuneet kirkonkylät ovat maassamme valitettavan harvassa.

Valtaosa rakennuskannastamme on valmistunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa.Valtaosa rakennuskannastamme on valmistunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa. Julkishallinnon ja kaupunkien uudemman rakentamisen arvot ja laatu saavat yhä enemmän huomiota kulttuuriympäristön vaalimisessa. Maaseutu on jäänyt tässä katveeseen, myös Museoviraston työssä. Erityistä merkitystä olisi asutustoiminnalla 1920–1930-luvuilla ja uudestaan sotien jälkeen. Niiden perään seuranneen maaseudun taajamien laajentumisen ja puoliurbanisoitumisen tuloksiin on toistaiseksi suhtauduttu lähinnä kielteisesti (myös minä tuossa edellä), puhumattakaan maaseudun uudemmista palvelukeskittymistä, kuten matkailukeskuksista. Vapaa-ajan asuminenkin, puoli miljoonaa asumusta, kattaa vaiheet suurhuviloista mökkialueisiin ja rantakaavoituksen uudempiin tuloksiin. Valtionhallinnolla, erityisesti edesmenneellä Maatilahallituksella, sitä ennen alan järjestökentällä ja vielä 1990-luvulla maa- ja metsätalousministeriölläkin on ollut hieno traditio maaseudun rakentamisen ohjauksessa ja tukemisessa. Sen tuloksia on ainakin 2000-luvun alkuun asti esitelty erinomaisissa julkaisuissa, mutta epäilen, onko kohteita huomattu arvostaa maaseutua koskevissa rakennusperinnön inventoinneissa. Inventointihan ei vielä tarkoita, sanottakoon se varmuudeksi, kohteen suojelua vaan vasta sen laadun ja merkityksen tunnistamista.

Koulutuspäivillämme 2014 kylätutkimuksesta kertoneen Anna Kirveennummen mukaan kulttuurihistoriallinen lähestymistapa, kylien tarkastelu monitieteisen tutkimuksen laboratoriona, hallitsi 1970–1980-lukujen kylätutkimusta. Tämä tarkastelukulma on vaikuttanut tapoihin, joilla yhä tarkastelemme kyliä maankäytön suunnittelussa ja kulttuuriympäristön inventoinneissa. Intressimme kohdistuu muun muassa maatalouden harjoittamiseen liittyviin eriaikaisiin asutuskerrostumiin, kartanolaitokseen, maaseudulle sijoittuneen teollisuuden ja tuotannon rakentamiseen, tiestöön, julkiseen ja yhteiseen rakentamiseen (kirkot, hautausmaat, virkatalot, koulut, kunnantalot, seurantalot, liikerakennukset) sekä vapaa-ajan rakentamiseen. Viherympäristöjen, puutarhojen ja puistojen sekä laajemmin biologisen kulttuuriperinnön merkitys on selvästi kasvussa.

Museovirasto on viimeiset parikymmentä vuotta kiinnittänyt lisääntyvää huomiota myös historiallisen ajan, siis keskiaikaisiin ja sitä nuorempiin muinaisjäännöksiin. Muinaisjäännösten tunnistaminen ja huomioiminen on yhä tärkeämpää maaseudun kulttuuriympäristön vaalimisessa. Niiden selvittämistä edellytetään kaavoituksen ja muiden laajojen maankäyttöhankkeiden yhteydessä. Tutkimus ja inventointi ovat lisääntyneet ja tunnettujen kohteiden määrä on kasvanut. Kohteiden ja jäännösten kirjo on erittäin monipuolinen. Tietoja on tiivistetty 2009 julkaistuun oppaaseen Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu.

Muinaisjäännösten määrittelyn laajentuminen yhdessä tunnistettujen kohteiden lisääntymisen kanssa ovat mahdollinen lähtökohta myös konflikteille.Muinaisjäännösten määrittelyn laajentuminen yhdessä tunnistettujen kohteiden lisääntymisen kanssa ovat mahdollinen lähtökohta myös konflikteille. Muinaisjäännökset ovat automaattisesti rauhoitettuja, myös ennalta tuntemattomat kohteet heti kun niihin vaikkapa rakennettaessa törmätään. Muinaisjäännösrekisterissä on juuri nyt yli 30 000 kiinteää muinaisjäännöstä, joista historialliselta ajalta runsaat 9 700, noin kolmannes. Muita, muinaisjäännöksiin rinnastuvia kohteita rekisterissä on noin 2 500, kaikkiaan kohteita siis yli 45 000, ja potentiaali on tätä huomattavasti suurempi.

Maaseudulle tunnusomaisia on suuri joukko keskiajan ja sen jälkeisen asutus-, elinkeino- ja liikennehistorian kohteita. Niitä ovat muun muassa kokonaan tai osin autioituneet kylänpaikat, mutta arkeologisia jäänteitä tai kulttuurikerroksia on melkein minkä tahansa kylän tonttimailla ja lähiympäristössä. Asutusjatkuvuus tuottaa yllätyksiä, vanhan kylänpaikan vierestä voi löytyä aiemmin tuntematon kalmisto. Perinteisempiäkin kohteita koskevat tiedot lisääntyvät inventointi inventoinnilta. Rantojen kaavoituksessa on joissakin maakunnissa helppoa törmätä kivikautisiin asuinpaikkoihin, joiden säilyttämisellä on vaikutuksensa siihen miten rakennuspaikkoja viranomaisen mielestä on mahdollista sijoitella. Museoviraston ajatuksia on joskus vaikeaa saada sopimaan maanomistajien intressien kattavaan huomioimiseen.

Virtavedet, vesien hyötykäytön rakennukset ja rakenteet saavat nekin yhä enemmän huomiota. Virtavesissä luonnon- ja ympäristösuojelun sekä kulttuuriperinnön välillä on potentiaalinen, ajoin myös konkretisoituva jännite. Jokien ennallistaminen, kalatiet tai kielteinen suhtautuminen pienimittakaavaisen vesivoiman säilyttämiseen aiheuttavat herkästi kulttuuriperinnön arvojen menetyksiä. Ihmetellä voi myös sitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti suurin osa joki- ja purouittojen rakenteista onkaan kyetty hävittämään.

Maaseudun toimijat ja Museovirasto

Elämää ja työtä maaseudulla, ja samalla sen ympäristöä, muovaa joukko suuria, kaikkien tiedossa olevia muutoksia. Niitä ovat epätasainen aluekehitys ja maan sisäinen muuttoliike, ikärakenteen muutos, maatalouden mittakaavan muutos, koulujen lakkauttaminen ja muidenkin palveluiden pakeneminen. Kaikki ne ilmenevät myös kulttuuriympäristössä. Museovirasto tai maakuntamuseot pystyvät lähinnä reagoimaan muutosten seurauksiin voimatta vaikuttaa niiden syihin. Mahdollisuuksiemme mukaan osallistumme muutosten kielteisten vaikutusten minimoimiseen. Itse pidän olennaisena lähtökohtana mahdollisimman myönteistä suhtautumista toimintaan ja keinoihin ja muutoksiin, joilla maaseudun elinvoimaa koetetaan ylipäänsä ylläpitää ja kohentaa. Tämä tarkoittaa muun muassa uusiutuvan, suuri- tai pienimittakaavaisen energiantuotannon aiheuttamien ympäristömuutosten hyväksymistä, kunhan aivan keskeisiä valtakunnallisia maisema- tai muita arvoja ei uhanalaisteta.

Vältettäviä: isännyyden merkityksen kiistäminen, yliajo asiantuntijatiedolla, liikkuminen ilman lupaa sekä suojeluasioiden luetuttaminen vasta lehdestä.Kirveennummi on tiivistänyt 1980–1990-luvut kylätutkimuksen ja -toiminnan yhteisöllis-toiminnalliseksi lähestymistavaksi, kuluvan vuosituhannen toimijalähtöiseksi kylien kehittämiseksi. Tähän toimintaympäristöön Museoviraston on viranomaisena hieman vaikeaa, ehkä turhaakin asettua. Maaseudulla on runsaasti oman ympäristön hyväksi, sen arvojen tunnistamiseksi ja hyödyntämiseksi tehtävää järjestö- ja kansalaistoimintaa. Toimijoina ovat muidenmuassa Maa- ja kotitalousnaiset, ProAgria, Maaseudun sivistysliitto, Talonpoikaiskulttuurisäätiö, Suomen kylätoiminta ry sekä 4H -järjestö. Tällainen aktiivisuus on kuin suoraan kulttuuriperinnön määrittelystä. Sehän nähdään perittyinä voimavaroina, aineellisina ja aineettomina, jotka ilmentävät yhteisöjen ja yksilöiden arvoja, tietoja ja sellaisia perinteitä, joiden halutaan välittyvän muodossa tai toisessa myös tulevaisuuteen. Yhteisöjen merkityksen korostuessa viranomaisille on vähemmän tilaa, mutta vastaavasti heille on ehkä myös vähemmän tarvetta. Viranomaiset, Museovirasto siinä mukana, saavat myös herkästi palautetta asenteistaan ja puhunnastaan. Talonpoikaiskulttuurisäätiön varapuheenjohtaja Juha Kuisman mukaan perusvirheitä ovat ainakin isännyyden merkityksen kiistäminen, yliajo asiantuntijatiedolla, liikkuminen ilman lupaa sekä suojeluasioiden luetuttaminen vasta lehdestä. Väittäisin, että jos nuo ovat virheitä, ne syntyvät ensi sijassa ajan ja työvoiman niukkuudesta; vuorovaikutus ja keskustelu vaativat voimavaransa nekin.

Arkkitehti, TkT Emilia Rönkkö on todennut, että ”…maaseudun maankäytön suunnitteluun tarvitaan uudenlaisia välineitä, joilla ns. reunaehtosuunnittelun sijaan voitaisiin nostaa esiin myös kulttuuriympäristöjen tarjoamia mahdollisuuksia – niin asuinympäristöinä, yritystoiminnan mahdollistajina kuin monipuolisina virkistysympäristöinäkin.” (Rönkkö 2014.) Tähän on Museovirastonkin helppo yhtyä. Ymmärtääkseni niin maaseudun yhdistykset, ympäristöministeriö kuin maankäytön suunnittelun tutkijatkin ovat jo pari vuosikymmentä myös toimineet tämän eteen. Sitäkin valitettavampaa on, että suuri osa työssämme vastaan tulevista maaseudun kaavoista on yhä vähimmäispanoksin laadittuja rutiinisuunnitelmia.

Metsien kulttuuriperintö

Lähes koko pinta-alamme on metsiä, merialueita ja sisävesiä sekä soita, joiden lomassa on viljeltyä maisemaa, liikennealueita ja joutomaata. Tämän maiseman käyttö, muutos, säilyminen ja suojelu ovat yksi ympäristöpolitiikan peruskysymyksistä. Nämä ympäristöt ovat myös intressikonfliktien aluetta, erityisesti metsien ja soiden suojelun sekä energiaratkaisujen osalta. Metsien käyttöön liittyvä ja metsissä sijaitseva kulttuuriperintö sekä metsäsuhteemme eri ulottuvuuksineen on keskeistä identiteettiämme. Tähän perintöön sisältyy myös puu materiaalina ja tarveaineena, myös uuden puuarkkitehtuurin ja esinekulttuurin aikaansaaminen traditioita uudistaen ja niihin tukeutuen.

Kansallinen metsäohjelma KMO 2010 nosti metsien kulttuuriperinnön vaalimisen yhdeksi metsäpolitiikan aiheista. Seuraava, vuoteen 2015 tähdännyt ohjelma tarkensi tavoitteeksi metsien kulttuuriperintöä koskevan kansallisen ohjelman aikaansaamisen. Konkreettiseksi hankkeeksi kirjattiin valtion metsien kulttuuriperinnön inventointi, ja yksityismetsien inventointikin haluttiin saada ainakin alulle. KMO 2015:n päivityksessä (2010) mainitaan lisäksi perinteisen ja nykyisen metsäkulttuurin yhteensovittaminen sekä metsien hoito-ohjeiden uudistaminen muun muassa maisema- ja kulttuuriarvojen huomioimiseksi.

Tuloksena on ollut Metsähallituksen metsätalousmailla olevan kulttuuriperinnön inventointi, joka päättyy vuoden 2015 loppuun. Vaikka kaikkia metsämaita ei edes yritetty käydä läpi, on kyse ilmeisesti suurimmasta yksittäisestä kulttuuriperinnön inventointihankkeesta Suomessa, neljän miljoonan euron panostuksesta. Kohteita on kartoitettu yli 10 000, kivikaudelta 1960-luvulle päättyvän metsätyökämppäkulttuurin jälkiin asti.

Museovirasto on yhteistyössä yksityisten metsänomistajien ja alan järjestökentän kanssaViimeistään 1990-luvulla Museovirasto on tahollaan hakeutunut yhteistyöhön yksityisten metsänomistajien ja alan järjestökentän kanssa. Viimeisin esimerkki tästä on suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä Kyrönmaalla toteutettu SKAIK-hanke. Vuosina 2009–2012 totutetun hankkeen tavoitteena oli vähentää metsätalouden muinaisjäännöksille aiheuttamia vahinkoja. Tavoitteeseen pyritään yhteistyöllä, koulutuksella ja tiedotuksella sekä kehittämällä mahdollisimman ekonomisia mutta samalla tarkkoja menetelmiä metsien kulttuuriperinnön inventoimiseksi. Kohdealueena oli Kyrönmaa, siis Laihian, Isonkyrön ja Vähänkyrön kuntien muodostama seutukunta, yhteistyötahoina Suomessa alueellinen metsäkeskus ja Pohjanmaan liitto sekä metsänomistajat.

Uusimmassa kansallisessa metsästrategiassa on vähennetty kulttuuriperinnön näkyvyyttä, eikä yksityismetsien inventointeja enää mainita. Myönteistä on tavoite metsäkulttuuriohjelman aikaansaamiseksi (mahdollisesti 2016–2017) sekä pyrkimys alan tiedonhallinnan kehittämiseen. Motorisoitu ja digitalisoitu metsien hoito ja puun korjuu saavat yhä helpommin suojelussa tarvittavat tiedot käyttöönsä. Toki vain sillä kattavuudella, millä tietoja on käytettävissä – ja tähän niitä yksityismetsien inventointejakin tarvittaisiin. Tavoite sopisi mitä mainioimmin osaksi alueellisia metsäohjelmia.

Metsissä kulttuuriperinnön suojelun voi asettaa osin lainausmerkkeihin. Kysehän on metsien kestävästä hoidosta ja moninaiskäytöstä myös kulttuuriperinnön turvaajana. Tämä rinnastuu tapoihin, joilla kulttuuriympäristön vaaliminen on integroitu maankäytön suunnitteluun, kaavoitushan on eri intressien yhteensovittamista. Joskus puhutaan yleisestä ja erityisestä suojelusta. Mitä paremmin edellinen, siis eri tarpeiden ja arvojen yhteensovittaminen toimii, sitä vähemmän tarvitaan jälkimmäistä eli varsinaista suojelutoimintaa.

Tältä pohjalta en ymmärrä pelkoja tai esteitä – muita kuin ehkä taloudellisia – sille, etteikö yksityisissä metsissä olevan kulttuuriperinnönkin tunnistamista ja turvaamista vietäisi nykyistä voimakkaammin eteenpäin. Käsitykseni on, että erityisesti maa- ja metsätalousministeriössä asenteet maaseudun kulttuuriympäristön, niin maatalouden maisemien kuin metsien kulttuuriperinnönkin vaalimiseen ovat tiukentuneet, näkökulma on muuttunut suppeammaksi ja on otettu taka-askelia. Ministeriön painostuksesta johtuen metsien merkitys osana kulttuuriympäristö sivuutettiin valtioneuvoston maalikuussa 2014 hyväksymässä kulttuuriympäristöstrategiassa. Ministeriö halusi kyseenalaistaa myös maaseudun maisemien useampitasoiset merkitykset, maanviljelijä kun ei kylvä kulttuuriympäristöön vaan peltoon. Näin ajatellen kulttuuriperintöä ei ylipäänsä ole olemassa.

Lähteet

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät. Blogi Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperintöinventoinnista. Saatavissa: http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ (Viitattu 10.12.2015)

Kansallinen metsästrategia 2025. Saatavissa: http://mmm.fi/kms  (Viitattu 10.12.2015)

Katajamäki, Hannu; Maaseudun muutos suomalaisessa yhteiskunnassa. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Kirveennummi, Anna; Sadonkorjuuta kylätutkimuksista. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Kuisma, Juha; Kylien ja maaseututaajamien suojelu. Asenteet, arvot, kommunikoinnin tavat. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 7.10.2014.

Niukkanen, Marianna; Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3, 2009. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/File/685/hist-ajan-muinaisjaannokset.pdf

Rönkkö, Emilia; Maaseudun kaavoitus ja kulttuuriympäristöselvitykset, Nykytila ja kehittämistarpeet. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Skogens kulturarv i Kvarkenregionen. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/kansainvalinen_toiminta/yhteistyohankkeita/skaik (Viitattu 10.12.2015)

Toivari, Pentti, Heljä Herranen (toim.); Maatalo. Suunnitelmamallisto maaseudun rakentamiseen. Maa- ja metsätalousministeriö. RAK, Raknnusalan Kustantajat. Jyväskylä 1996.

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Saatavissa: http://www.rky.fi (Viitattu 10.12.2015)