Olli Lehtonen FT, Erikoistutkija, Luonnonvarakeskus Tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto
Mikko Pyykönen YKM, Projektitutkija Itä-Suomen yliopisto
Ilkka Luoto FT, Yliopistonlehtori Vaasan yliopisto
Tutkimusnäyttö laajakaistan merkityksestä kuntien kehitykseen on hajanaista eikä tulosten perusteella ole yksimielisyyttä siitä, miten laajakaistan saatavuus on yhteydessä työllisyysasteen kehitykseen kunnissa. Tämä tutkimus luo katsauksen, miten kiinteän laajakaistan saatavuuden muutos on yhdistynyt Suomessa kuntien työllisyysasteeseen ja sen kehitykseen. Menetelmällisesti tutkimus pohjautuu monipuoliseen tilastolliseen mallintamiseen. Tulokset osoittavat, että kiinteän laajakaistan hyvä saatavuus yhdistyy kunnissa korkeaan työllisyysasteeseen ja sen myönteiseen kehitykseen vuosina 2004–2016. Kuntaluokkien vertailussa nopean kiinteän tietoliikenneyhteyden puute kaventaa erityisesti maaseutukuntien taloudellista aktiivisuutta ja vähentää niiden taloudellisia mahdollisuuksia.
Artikkelin tavoite on tuottaa uusia näkemyksiä maaseudun imagokeskusteluun ja avata uusia mahdollisuuksia maaseutumaisten kuntien, yhdistysten ja maaseudun yritysten imagotyölle. Artikkelissa analysoidaan Kyrö Distilleryn internet-sivujen valokuvia visuaalisella tutkimusmenetelmällä. Analyysi kohdistuu erityisesti siihen, millaisena paikkana maaseutu näkyy paikkaorientoituneen yrityksen visuaalisessa imagossa ja mitä elementtejä tähän imagoon sisältyy. Teoreettisena viitekehyksenä on alueellinen imago ja neolokalismi.
Analyysi tuotti neljä kategoriaa: yhteisöllisyys, kulttuurimaisema, tuotteet ja toiminta. Tutkimustulokset osoittavat, että Kyrö Distillery hyödyntää perinteisiä maaseutuun liitettyjä mielikuvia painottaen vahvasti visuaalisuutta luoden samalla uudenlaista ymmärrystä maaseudusta. Imagotyö näyttäytyy esteettisyyttä korostavana, tietynlaisena sukupolvikokemuksen alaisena ilmiönä. Imagotyöhön liittyy vahvasti pyrkimys erottumiseen ja visuaalisten virikkeiden herättämiseen sekä tarinallisuuden, historian ja yhteisöllisyyden kytkeminen nykyhetken ja tulevaisuuden visioihin ja toiminnallisuuteen.
Rekolan Pro gradu -tutkielma käsittelee paikallisten toimijoiden kannanottojen sisältämää kokemuksellista tietoa valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitysinventoinneissa. Teoreettisena viitekehyksenä toimii kokemuksellisen tiedon käsite sekä maiseman ja paikan kokeminen suhteessa kokemukselliseen tietoon.
Aineistona tutkimuksessa on käytetty Varsinais- ja Keski-Suomen alueisiin liittyviä maisemainventoinneista käytettyjä kannanottoja. Saadut tulokset osoittavat, että kannanotoissa kokemuksellinen tieto on monipuolista ja vahvasti subjektiivista. Rekola esittelee kokemuksellisuuden monipuolisuutta kahden risteävän ulottuvuuden kautta. Näistä toinen on kokemuksellisen tiedon merkityksen hahmottuminen toimijatasolla yksilöstä laajempaan kollektiiviseen joukkoon sekä yhteiskuntaan, ja toinen ajallisena ulottuvuutena historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Rekola toteaa yhteenvedossa, että kannanotoissa esille nousseen kokemuksellisen tiedon monipuolisuus jo sinällään osoittaa sen, että kannanotot ovat toimiva malli kerätä paikallisten kokemuksellista tietoa. Kuulemisprosesseilla on kerättävissä kokemuksellista tietoa, jota paikalliset asukkaat ja maanomistajat mielellään jakavat, joten se kannattaisi huomioida paremmin tulevaisuuden suunnitteluprosesseissa.
– Päivitysinventoinnin kaltaisissa prosesseissa vinkkaisin ottamaan huomioon, että esimerkiksi kuulemisprosessin tuloksena syntyvän aineiston arvoa ei tule aliarvioida. Kannanoton jättäminen kertoo usein halusta osallistua prosessiin ja tuoda esille jotakin sellaista, joka uhkaa jäädä vähälle huomiolle. Juuri tällaiset näkökulmat voivat olla niitä, joita suunnittelun tueksi kaivataan, korostaa Rekola.
Kokemuksellisen tiedon hyödyntäminen lisäisi myös keskinäistä ymmärrystä prosessiin osallistuvien sidosryhmien välillä, mikä vie kohti kommunikatiivisempaa suunnittelua ja parantaisi siten aluekehittämisen laatua.
– Aiheeni oli varsin monipuolinen, ja olikin oivaltavaa löytää kannanotoista enemmän näkökulmia kuin äkkiseltään tulisi ajatelleeksi. Itse graduprosessissa hieno hetki oli ymmärtää, että gradu on paitsi opinnäyte myös käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa tuottava tutkimus, summaa Rekola gradun tekemistä.
Kansallisen maaseutupolitiikan 30-vuotista taivalta juhlittiin Säätytalolla 29.11.2018. Juhlaseminaarin yhteydessä julkistettiin juhlavuoden kunniaksi koottu antologia, joka julkaistiin Maaseudun uusi aika -lehden teemanumerona (2–3/ 2018). Tilaisuuden juonsi maaseutupolitiikan neuvoston pääsihteeri Christell Åström.
Maaseutupolitiikan neuvoston puheenjohtaja, maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä avasi juhlaseminaarin korostamalla maaseudun merkitystä koko Suomelle ja sen monipaikkaiselle väestölle. Maallamme ei ole varaa olla hyödyntämättä maaseutua ja sen mahdollisuuksia. Hyvän maaseutupolitiikan tekeminen vaatii Lepän mukaan sitoutumista ja maaseudun monimuotoisuuden tunnistamista.
Emeritusprofessori Hannu Katajamäki, jonka puheenvuoro on julkaistu myös maaseutupolitiikan antologiassa, muisteli suomalaisen maaseutupolitiikan vaiheita ja voimahahmoa Eero Uusitaloa, jonka aktiivisen vaikuttamisen tuloksena maa- ja metsätalousministeriön kautta perustettiin eri yliopistoihin maaseutuprofessuurit. Katajamäki nosti esiin myös huolen maaseutupolitiikan tiedollisen pohjan murenemisesta tilanteessa, jossa maaseutututkimuksen resursseja on leikattu ja yhteiskuntatieteellistä maaseutuopetusta karsittu.
Työ- ja elinkeinoministeriön aluekehitysjohtaja Kaisa-Leena Lintilä, joka toimi pitkään maaseutupolitiikan naisteemaryhmän puheenjohtajana, muisteli ryhmänsä toimintaa, jolle oli 1980-luvulla erityinen tilaus: naiset muuttivat pois maaseudulta. Kommenttipuheenvuorossaan Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvonen nosti niin ikään esiin korkeasti koulutettujen naisten heikot uramahdollisuudet ja naiskadon maaseutualueiden isoina haasteina.
Antologian yhdessä Mari Kattilakosken kanssa toimittanut Maarit Sireni tarkasteli puheenvuorossaan maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan välistä vuorovaikutusta Maaseudun uusi aika -lehdessä julkaistujen artikkeleiden ja puheenvuorojen pohjalta. Lehti perustettiin 25 vuotta sitten maaseutututkimuksen ja maaseutupolitiikan yhteiseksi keskustelukanavaksi, joten vuorovaikutukselle on olemassa hyvät puitteet. Viime vuosina lehdestä on kuitenkin tullut entistä selvemmin vain tutkijoiden julkaisufoorumi.
Antologian kirjoittajakaartiin lukeutuneet Torsti Hyyryläinen, Ilkka Luoto ja Jukka Teräs avasivat puheenvuoroissaan antologiassa käsittelemiään teemoja. Torsti Hyyryläinen kuvasi suomalaisen maaseutukeskustelun monimuotoistumista, joka tarkoittaa samalla sitä, että vastakkain asetteleva retoriikka on väistynyt tai väistymässä. Maaseutu kiinnittyy muun muassa ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä käytävään keskusteluun. Ilkka Luoto pohti esityksessään maaseutumaisuuden ja kaupunkimaisuuden välistä riippuvuussuhdetta ja kuinka nämä tarvitsevat olemassa oloonsa toisiaan. Hyyryläisen ja Luodon puheenvuoroja kommentoinut yrittäjä ja kolumnisti Reetta Räty nosti esiin, etteivät yksilöt välttämättä tunnista maaseudun ja kaupungin välistä jakoa. Ihminen on monipaikkainen ja voi kokea olevansa yhtä aikaa maalainen ja kaupunkilainen.
Maaseudulla asumisen ilo välittyi ylitarkastaja Antonia Husbergin kokoamista lasten videoterveisistä juhlaväelle. Lasten mielestä maaseudulla tärkeitä ovat ystävät, eläimet ja mukava tekeminen.
Jukka Teräs kertoi älykkääseen erikoistumiseen sisältyvistä mahdollisuuksista maaseudulla. Pohjoisen harvaan asutut alueet -verkoston (NSPA) puheenjohtaja Satu Vehreävesa korosti kommentissaan verkostojen merkitystä. Maaseutualueet tarvitsevat tuekseen alueiden välisiä resursseja ja kumppanuuksia.
Seminaarin päätti maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio, joka painotti maaseututoimijoiden yhteistä panosta ilmastohaasteen ratkaisemiseksi.
Juhla jatkui iltatilaisuuden merkeissä. Ohjelmassa oli ruokailua ja musiikkia sekä maaseutupolitiikan tienraivaajien ja tulevaisuuden lähettiläiden palkitseminen. Juhlavieraita kosketti Veli-Matti Karppisen kokoama kuva- ja sitaattikavalkadi Eero Uusitalo ja muistoja matkan varrelta.
Laura Kolbe: Koti, katu, kortteli. Kaupunki ja moderni mieli (Kirjapaja, 2018)
Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe on kirjoittanut teoksen, jossa hän kertoo olevansa kaupungin sielua etsimässä. Äkkiseltään voisi ihmetellä, miksi tällaista teosta arvioidaan maaseutututkimuksen lehdessä. Onko kirjalla jotain annettavaa maaseutututkimukselle? Vastausta ei tarvitse kuitenkaan kauan etsiä, sillä jo takakansiteksti kertoo suomalaisen kaupunkilaisuuden kasvaneen sekä maaseudun mullasta että eurooppalaisista vaikutteista. Kirjan sivuilla Kolbe tarkentaa haluavansa vastata muun muassa kysymykseen: Miksi suhteemme maaseudun ja kaupungin muodostamaan kehikkoon on niin tunteikas? Tässä kirja-arvioissa tarkastelenkin erityisesti teoksen maaseutuun liittyvää kontekstia. Mikäli Kolbe löytää kaupungin sielun, voidaanko ehkä löytää myös jonkinlainen sielunkumppanuus maaseudun kanssa?
Teos alkaa suomalaisen aluepoliittisen keskustelun kuvauksella. Kolben mukaan julkisessa keskustelussa on saanut tilaa ”möyryämällä aluepolitiikasta ja rakenteista tai kaupunkien kasvun vääjäämättömyydestä.” Tällainen keskustelu on viime vuosilta helppo tunnistaa. Kolbe kaipaisi kuitenkin enemmän keskusteluja, jotka keskittyisivät maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelun sijaan löytämään niiden välisiä kulttuurisesti yhdistäviä tekijöitä. Suomalaisissa ihmisissä elää kuitenkin samanaikaisesti molempien identiteettien aineksia. Tämä näkyy myös Kolben pohdinnoissa kaupunkimaisemasta. Hän toteaa osuvasti (s. 33): ”Tyypillinen suomalainen kaupunkimaisema sijaitsee metsän ja kaupungin kohtaamispisteessä, esikaupungissa ja lähiössä.” Suomalainen kaupunkilaisuus lienee siis etupäässä eräänlaista ”maalaiskaupunkilaisuutta”. Rajanveto urbaanin ja maaseutumaisen elämäntavan välillä on häilyvää.
Kirjallisuus ja taide tuovat omalla tavallaan esiin maaseutua ja kaupunkia muokaten samalla yleistä mielikuvaa. Kolbe huomauttaa, että sotien jälkeisen ajan bestseller-kirjoiksi muodostuivat teokset, jotka kertoivat joko sotakokemuksista (esim. Väinö Linna) tai maaseudun suuresta tarinasta ja muutoksesta (esim. Kalle Päätalo). Ehkä omaperäisimmän vertauksen Kolbe tekee kuitenkin Uuno Turhapurosta. Kolbe pitää Turhapuroa eräänlaisena aikansa (1970–1990-lukujen) kansallissankarina, joka pystyi kantamaan samanaikaisesti montaa identiteettiä ja toimimaan aikakauden rakennemuutoksen kuvaajana. Uusi sukupolvi tarvitsee kuitenkin uudet sankarit. Varsinaista uutta sankarin roolia teos ei tarjoa suoraan kenellekään. Tilaa tällaisille hahmoille kuitenkin olisi, koska maaseudulla säilynee yhä paikkansa populaarikulttuurissa. Tämä johtuu siitä, että yleisön mentaaliset rakenteet muuttuvat kuitenkin hitaammin kuin itse yhteiskunta (ks. Lehto 1996, 33).
Kaupungin ja maaseudun asumismuodot ovat omalla tavallaan kiinnostavia lähihistorian valossa. Muutos tulee esiin vertauksella Kolben omasta elämästä: ”Vain kolme sukupolvea sitten äitini suvussa oli tilallisia ja torppareita. Sitten siirryttiin kaupunkeihin, kasarmeihin ja omakotitaloihin. Nuorimmat meistä asuvat nyt kerros- ja rivitaloissa. Kukaan ei asu samassa osoitteessa kuin vanhempansa, isovanhemmista puhumattakaan. Yhdistävä nimittäjämme on kesäpaikka.” (S. 85) Kesäpaikka heijastelee Kolben mukaan juurevuutta, jota hän pitää edelleen keskeisenä maaseudun merkityksenä. Tosin itse arvelisin tässä tapahtuneen muutosta. Yleisesti tiedetään, että kiinnostus maaseudun kesäpaikkoihin on suurinta eläkeikäisten tai eläkeikää lähestyvien keskuudessa (Kietäväinen, Tuulentie & Rinne 2014, 21). Samalla viime vuosina on esitetty huolestuneitakin puheenvuoroja siitä, mitä tapahtuu, kun suurten ikäluokkien suosimat maaseudun kesäasunnot eivät mahdollisesti enää nuorempia ikäpolvia kiinnosta. Toistaiseksi Suomi on tässä mielessä kuitenkin omaleimainen verrattuna moniin muihin Euroopan maihin (ks. Czarnecki & Sireni 2018), ja voihan olla, että kesäasuminen ja monipaikkaisuus säilyttävät muotonsa ainakin jossain muodossa.
Teoksessa pohditaan nimensä mukaisesti paljon kaupungin rakentumista kodin, kadun ja korttelin kautta kokonaisuudeksi. Samalla kaupungeissa vaihtelevat yksityinen ja julkinen tila. Kaupunki on mahdollistanut entistä yksilöllisemmän elämäntavan, mutta samanaikaisesti kaupunkitilat ovat vahvasti kollektiivisia, ja niistä on löydettävissä eräänlaisia kollektiivisen muistin paikkoja. Tässä kaupunkitilat epäilemättä poikkeavat perinteisistä maaseudun tiloista ja paikoista. Eroavaisuus ei välttämättä ole kuitenkaan kovin suuri, ainakaan kodin osalta. Kaupunkikodissa on läpi historian ollut loppujen lopuksi paljon samaa kuin maaseudun kodissakin. Lisäksi Kolben mukaan pysyvyyttä haetaan edelleen juuri kodista, vaikka samanaikaisesti liikkuvuutta tapahtuu niin maantieteellisesti kuin sosiaalisestikin. Koti on siis pohjimmiltaan eräänlainen tunnetila, jossa Kolbe näkee samalla yhä enemmän vahvaa eurooppalaista perusvirettä.
Erilaisten kaupunkien ja paikkojen lisäksi Kolbe nostaa runsaasti esiin kiinnostavien tutkijoiden ja ajattelijoiden näkemyksiä. Yksi heistä on filosofi Hannah Arendt, jota Kolbe pitää eräänlaisena esikuvanaan. Arendtin mukaan etiikka pohjautuu loppujen lopuksi aktiiviseen toimintaan. Tällöin ihmisen käytös on hyvää edistäessään yhteisön hyvää. Tunnetussa teoksessaan Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot (2017) Arendt toteaa, ”ettei mikään aktiviteetti voi kehittyä erinomaiseksi, ellei maailma tarjoa soveliasta paikkaa sen harjoittamiseen. Koulutus, nerokkuus tai lahjakkuus eivät voi korvata julkisen alueen peruselementtejä, jotka tekevät siitä soveliaan paikan ihmisen hyveelle.”
Hyveiden merkitys sopinee ohjenuoraksi myös tämän päivän kaupunkisuunnittelijoille, aluekehittäjille ja poliittisille päättäjille. Yhteisön hyvän toivoisi asetettavan päämääräksi tilanteissa, joissa poliitikot näyttävät yhä useammin ennemmin riitelevän kuin kykenevän tekemään päätöksiä. Lisäksi tässäkään suhteessa maaseutu ei poikkea kaupungista. Molemmissa tarvitaan sellaisia julkisia alueita, jotka antavat mahdollisuuden ihmisten hyveille samalla, kun ne toimivat kohtaamispaikkoina ja Kolben sanoin eräänlaisina ”julkisina näyttämöinä”.
Helsingin omaleimaisuus pääkaupunkina tulee teoksessa esiin, ja Kolbe pitääkin yleisesti pääkaupunkeja 2000-luvulla entistä enemmän ikään kuin omina ”valtioinaan”. Tämä on selkeä globaali megatrendi. Pienenä kansakuntana Suomella ei ole kuitenkaan muuten varaa korostaa maaseudun ja kaupunkien erilaisuutta, eikä pieneen maahan mahdu montaa suurkaupunkia. Teoksen alkupuolella Kolbe esittää väitteen: ”jos kiellämme kaupungin ja maaseudun välisen erityissuhteen Suomessa, kiellämme itsemme ja sukumme tarinan.” Tätä väitettä hän mielestäni teoksessaan onnistuneesti puolustaa liittäen siihen samalla monia eri kerrostumia. Tuota tarinaa nykyisten ja tulevien sukupolvien kannattaa jatkaa uusilla juonenkäänteillä vaikkapa sitten niin, että siihen kytketään enemmän juuri hyveajattelua. Tarvitsemme varmastikin klassisia hyveitä, viisautta, rohkeutta, oikeamielisyyttä ja kohtuutta, jotta pystymme vastaamaan 2020-luvun kiireellisimpiin ongelmiin, kuten esimerkiksi ilmastonmuutokseen, erilaisiin turvallisuusuhkiin, väestön vanhenemiseen ja työelämän muutoksiin. Näille ongelmille on tyypillistä, että alueiden – maaseudun ja kaupungin – väliset rajat ovat niille yhdentekeviä. Ratkaisut sen sijaan vaativat kaikkia mukaan. Koti, katu ja kortteli teoksen perusviesti maaseutututkimuksen kannalta piilee juuri siinä, että se muistuttaa tällaisen ajattelutavan merkityksestä.
Kokonaisuutena Kolben teos on mielenkiintoista luettavaa ja paikoin tyyliltään elämäkerrallista. Teoksessa on 240 sivua tekstiä, mutta se sisältää sivujaan paljon enemmän tietoa. Kolben asiantuntemus ja lukeneisuus tulevat vahvasti esiin. Kolbe sukkuloi monien paikkojen välillä. Esimerkkejä haetaan niin Berliinistä, Sysmästä, Roomasta kuin Turustakin, vain muutamia mainitakseni. Siirtymät ovat paikoin turhan nopeita, ja tämä tekee teoksesta välillä hieman vaikeasti seurattavan. Kaupungin sielun Kolbe epäilemättä tavoittaa, ja osin myös maaseudun. Jälkimmäinen tosin ei ollut teoksen tavoitteenakaan, sillä lukukokemus vahvistaa etukäteisolettamuksen, että Kolbe tutkii kuitenkin ennen kaikkea kaupunkilaisuutta. Niinpä tilaa jää edelleen uusille teoksille, joissa voitaisiin kartoittaa nykymaaseudun sielunmaisemaa ja mahdollisesti kaupunkimaisen elämäntavan ja eurooppalaisten vaikutteiden rantautumista vaikkapa Pohjoisen Keski-Suomen, Kainuun tai Lapin elämänmenoon.
Czarnecki, Adam & Maarit Sireni 2018. Vapaa-ajan asumisen taloudellinen merkitys maaseutukuntien pysyville asukkaille. Maaseudun Uusi Aika 26 (1): 5–18.
Kietäväinen, Asta, Seija Tuulentie & Janne Rinne 2014. Muutto vapaa-ajan asunnolle – Unelman täyttymys vai taistelu byrokratiaa vastaan? Maaseudun Uusi Aika 22 (2), 20–33.
Kolbe, Laura 2018. Koti, katu, kortteli. Kaupunki ja moderni mieli. Kirjapaja, Helsinki.
Lehto, Satu 1996. Agraariunelma ja tyhjenevä maaseutu elokuvassa. Maaseudun Uusi Aika 4 (2): 33–39.
