Booming, busting – turning, surviving?

Maija Halonen

Lectio praecursoria at the University of Eastern Finland, 18 October 2019

The latest Programme of the Finnish Government (2019, 7) states: “A dynamic, thriving and socially strong Finland, will be built on the combined successes of the Greater Helsinki region, growing city regions, sub-regions, and rural areas alike.” The same document also states: “Especially the metropolitan area and larger cities will be identified as strategically important areas of growth and sustainable development” (ibid., 109). The latter perspective is further emphasised in a comment (ELSA 5.3.2019) concerning the future focus of regional policies: “The new regional structure will be based on larger urban areas and fast connections between them.” Taken together, this easily leads to a question: “What is the point of feeding any more money there, to those kinds of regions, draining regions?” as has been asked by the member of parliament (Halonen 2019). Draining regions by statistics––which seem to be drowning after decades of declining population, employment, services and birth rates, such as the peripheries located in eastern Finland, Lieksa being one of them.

Peripheries in the waves of impulses

These comments describe the views of the contemporary societal environment through which the positions of different places are shaped and defined. In principle, the success of peripheral rural areas is seen as a part of a dynamic Finnish society, but the strategic role and success of peripheries are less easy to qualify. Or is correct that only those rural peripheries, which manage to be resilient by a certain standard, will be part of this Finnish success story? As referring to the fuzzy concept of resilience that has been incorporated into the vocabulary of policies and research during the period in which this dissertation was written.

The sustainability and environmental concerns––aka the new drivers of the global revolution––are playing their part in this ensemble (e.g. Perez 2013; Kurki & Wilenius 2015). Again, the global drivers turn the heading of peripheries within resource-rich countries. Sustainable change that favours the replacement of harmful resources with less harmful materials may open up new economic possibilities. But on the other hand, climate change and the preservation of biodiversity may push in another direction––at least, towards a new way of thinking concerning the use of nature. The beliefs regarding biotechnology and renewable energy as future development areas might be shared, but the details of the upcoming evolution are very unpredictable (see Betz et al. 2019), even for forecasting and policy experts, let alone for actors making decisions about the future development in different localities.

This context reflects just a piece of global and national impulses that affect the peripheries and to which locals should adapt. My personal interest to this topic stems from simply wondering how these peripheries relate to their socio-economic environment, and what could be found when scrutinising the decline but also looking beyond this decline. When I began this research, peripheries as a research theme seemed anything but trendy in this highly urbanised time. However, that turned out to be the reason why this approach is significant and needs to be examined. The diversity of places may be acknowledged, but so often the focus is aimed at the urban centres and thus less at the rural peripheries. The debate on natural resources is highly topical right now, but rarely is the focus on peripheral communities––in the middle of those natural resources. We may remember, from stories or experiences, the massive structural change that threw people and jobs from forested peripheries to urban centres, but how many remember or know the previous or following steps? Can the present development be better understood by looking at the patterns of transformation and adaptation of the past?

Booming and busting in case of Lieksa

On the whole, these kinds of observations and questions led to the aim of this thesis: to increase the understanding of the socio-economic evolution and resilience of resource peripheries in the long-term. The frame was further narrowed to peripheries in advanced economies in the global North that are dominated by coniferous forests, which mostly concern parts of Canada, the Nordic countries, and Russia. Evolution and resilience were examined through an in-depth case study, that of Lieksa, which allowed paying attention to the context- and place-specific conditions and development patterns since the early 20th century.

The local industry life cycles were taken as the starting and ending point of the examination. These life cycles were ordered by the appearance of their booming pace, starting with the lake iron ore and ending with the potential new cycle of bio-energy. Finally, four phases of development were revealed with specific crisis-ridden turning points. The first phase showed the evolution of the community from the lengthy pioneering period to the major boom of the forest sector. The second phase presented the major bust in the primary sector and the recovery by industrial growth. The third phase proceeded from the bust of manufacturing to problems with recovery. In the final, the fourth phase, a minor recovery with a potential new boom were identified.

Most commonly, the change has taken a different route in the periphery than at the centres: sometimes appearing with delay, at times influencing different industries and livelihoods, and at other times taking an opposing direction, or even bypassing the most significant effects of renewal. In conclusion, it can be stated that societal revolutions have also had major influences on peripheral industry life cycles, but the consequences have varied in space in both temporal and spatial dimensions.

The external impulses have flooded the periphery as forms of extreme shocks like wars and economic crises, global techno-economic revolutions and megatrends as Fordism and urbanisation, sectoral techno-economic progresses, and political changes in many scales. Yet without the existence of the special dependencies, capacities, and reactions of local actors, the local evolution would not have been possible. As found in previous research on peripheries––and as holds true in this case––the techno-economic shifts appeared as significant revolutionary drivers of mutation, but the local consequences were highly connected with the way institutions were harnessed to drive the mutation forward. The results also revealed that even if the techno-economic revolutions have such significant weight in evolution in general, a whole sector manifesting renewal might appear solely by an institutional basis. The dissertation concludes that the content and the weight of different mechanisms, as well as the relations between different mechanisms, vary not only according to different phases, but also according to different industries in a single phase.

As stated, local adaptation has not been influenced by local actors only, but it has also been assisted or hindered by factors that are under the agency of external actors. Nevertheless, the more failures and disruptions that have appeared in the external environment, the more resilient the local actors themselves have been pressured to be. For the locals, the adaptation has required increasing tolerance towards external impulses and constant renewal to bounce forward in spite of repetitive busts and restructuring phases.

‘Visible renewal’ became observable when one industry increased while a previous one declined. In Lieksa, such visible renewal has appeared, for instance, when the lake iron ore was shaken out and the forest industries expanded, as well as when agriculture and forestry declined and manufacturing increased. ‘Invisible renewal’ has existed even if an industry or some other field in the community has been facing decline as a whole. In Lieksa, ‘invisible renewal’ has been observable when local actors have found new ways to survive through the turbulent times or have even benefitted from the change. In such cases, renewal has varied from specialisation to process-innovation and reorganisation of services. Renewal has also often required adopting and exploiting new values and practices.

Interpretations through human geography

The long-term evolution of a periphery was approached through the lenses typical of human geographers (e.g. Boyle 2015). By concentrating on activities and population located in resource peripheries, this thesis sought to describe and explain one aspect of the variation of human activities and ways that human beings are geographically inhabited. Because of the variation, activities tend to be unevenly distributed, which was here seen as a part of explaining the development of peripheries, as well as their vulnerable position in a wider socio-economic context. In this dissertation, the focus was placed on peripheries whose major booms were highly guided by the possibility to expand the economic use of forests. Thus, without paying attention to the relationship between humans and the natural environment, the understanding of the development of the resource periphery could not be reached.

Like any other place, Lieksa is located in certain coordinates that give the starting point for defining its geographical context. However, the relative location and how it changes are the key issues here. How relatively near or far is this periphery located from other places? How do the changes in distribution of economic activities, and in concentration and dispersion, shape the relative location? The changes in relative location are seen to be realised by the movements and connections of places which can be scrutinised by different types of diffusion. Here the physical relocation of people, jobs and businesses––in and out of the periphery––present diffusion through which the developmental changes can be described, whereas the spread of technological innovation, economic progress and institutional ideas are seen as different dimensions of expansion diffusion, through which the changes can be explained.

Although the generalities of certain types of resource peripheries created the frame, my focus was on the particularities of a periphery. This place was examined through the unique physical environment and ways that it is organised, the methods of acting and the direction of the development. Finland, as the societal context, created the formal region with which the development of a periphery has been highly connected. In addition, through social and economic processes, this periphery has become a part of various functional regions, which harks back to the idea of defining places by the variation of human activities and positions, as centres and peripheries.

General economic geographies and place-specific restructuring

This doctoral dissertation was conducted using the processual research design and built upon two scientific articles, three scientific book chapters and the synopsis. The examination has proceeded from a description of the phenomenon to deeper findings explaining different aspects and causalities. The theory-conceptual framework in all five articles and the synopsis were based on evolutionary economic geography and regional resilience, through which this thesis was placed under the umbrella of economic geography. Evolutionary economic geography and resilience studies were regarded as originating from general, aspatial concepts which are relevant in explaining the development of different places, but which also need to be complemented with place- and time-specific reading. In practice, the ‘voices from the periphery’ were raised alongside the dominant voices producing theory (cf. Massey et al. 1999, 20).

The restructuring of peripheries was used as the context-conceptual framework that specified the nature of the examination and placed an emphasis on a certain type of place-specific approaches. This concept is linked to the transformation processes with destructive and renewing factors, which has led to new socio-economic structures. Such a framework has been utilised to describe and explain, namely, the development of remote resource communities. For decades, this type of examination has been part of the interest of a group of researchers coming from the University of Eastern Finland, and the former University of Joensuu. For one’s part, this dissertation continues its legacy.


This dissertation was supported by the Department of Geographical and Historical Studies, The Karelian Institute and the Department of Social Sciences. Thanks are also given to the Kone Foundation, the North Karelia Regional Fund of the Finnish Cultural Foundation, The Finnish Concordia Fund and the Kyösti Haataja Foundation for funding of this dissertation. Furthermore, an international research project “Transformation of resource towns and peripheries” had a major impact on carrying out of this doctoral thesis.

Halonen, Maija, 2019. Booming, Busting – Turning, Surviving? Socio-economic evolution and resilience of a forested resource periphery in Finland. Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 205. Available at


Betz, Ulrich A.K., Frederick Betz, Rachel Kim, Brendan Monks & Fred Phillips 2019. Surveying the future of science, technology and business – A 35 year perspective. Technological Forecasting & Social Change 144: 137–147.

Boyle, Mark 2015. Human geography: a concise introduction. Wiley Blackwell, Chichester & Malden.

ELSA 5.3.2019. Etelä- ja Länsi-Suomen alueiden kannanotto EU:n alue- ja rakennepolitiikan ohjelmakauden 2021–2027 valmisteluun. Saatavissa: [Viitattu: 20.9.2019]

Halonen, Maija 2019. The long-term adaptation of a resource periphery as narrated by local policy-makers in Lieksa. Fennia 197(1): 40–57.

Kurki, Sofi & Markku Wilenius 2015. Organisations and the sixth wave: Are ethics transforming our economies in the coming decades? Futures 71: 146-158.

Massey, Doreen, John Allen, Philip Sarre, Ed Hall, Steve Pile & Michael Pryke 1999. Issues and debates. Teoksessa: Massey, Doreen, John Allen & Philip Sarre (toim.) Human Geography Today. Polity Press, Cambridge.

Perez, Carlota 2013. Unleashing a golden age after the financial collapse: Drawing lessons from history. Environmental Innovation and Societal Transitions 6: 9–23.

Programme of Prime Minister Antti Rinne’s Government 2019. Inclusive and competent Finland – a socially, economically and ecologically sustainable society. Publications of the Finnish Government 2019:25. Saatavissa: [Viitattu: 15.9.2019]

Keskusteluja Maaseudun uusi aika -lehden tulevaisuudesta

Kaisu Kumpulainen

Maaseudun uusi aika -yhdistyksen hallitus ja tuleva päätoimittaja Torsti Hyyryläinen kokoontuivat syyskokouksen yhteydessä Mikkelissä pohtimaan lehden tulevaisuutta ja mahdollisia kehittämisen painopisteitä. Aiempina vuosina keskustelua lehden kehittämisestä ovat hallinneet yhtäältä huoli lehden rahoituksen jatkumisesta ja toisaalta pohdinnat painetun lehden tulevaisuudesta. Nyt hallituksessa halutaan virittää keskustelua uudelle tasolle.

MUA ry:n hallitus valitsi uudeksi päätoimittajaksi Torsti Hyyryläisen (toisena vasemmalla). Hän on toiminut tehtävässä aiemminkin, vuosina 1998–2000.

Jäsenistössä on ilmennyt välillä huolta lehden numeroiden laihtumisesta ja vertaisarvioitujen artikkelien niukkuudesta verrattuna lehden alkuaikoihin. Vaikka lehden tieteellinen taso on säilynyt, kirjoittajien houkuttelemiseksi joudutaan tekemään yhä enemmän työtä. Tämä ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista. Tilannehan on samanlainen monessa muussa kansallisessa ja kansainvälisessäkin tiedejulkaisussa. Koska kilpailu kirjoittajista on kova, pitää lehden kehittämisen tavoitteet olla myös kunnianhimoisia.

Tulevaisuus ja digitalisaation tuoma nopea muutos haastavat myös tieteellisiä julkaisuja miettimään uudelleen esimerkiksi viestintää, markkinointia ja uusia julkaisemisen tapoja.

Lehden lukijakunnan laajentuminen erityisesti tieteen kentällä paranee ensi vuonna, kun siirrymme Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallinnoiman -sivuston alle. Sivustolla on tällä hetkellä 75 kotimaista tieteellistä julkaisua. Sieltä meidät löytävät toivottavasti myös ne tutkijat, jotka eivät ole ennen olleet lehdestämme tietoisia.

Koska Maaseudun uusi aika -lehti on ainoa kotimainen maaseutututkimukseen keskittyvä tiedejulkaisu, pitää maaseutututkijoiden yhteisön seurata aikaansa ja varmistaa, että lehden sisältö heijastaa aikansa tärkeitä maaseutututkimuksen teemoja ja tutkimusaloja. Toki historian tuntemuskin on tärkeää ja erityisesti maaseudun kehittämisen näkökulmasta myös vahva tulevaisuusorientaatio. Yhdistyksen hallitus ja Torsti Hyyryläinen uutena päätoimittajana aikovatkin tehdä kyselyn jäsenistölle ja kartoittaa, mitkä ovat ne ajankohtaiset ilmiöt, joihin maaseutututkimuksen halutaan pureutuvan. Tulosten pohjalta tehdään lehdelle kolmivuotissuunnitelma. Hyyryläinen haluaa viestittää, että olivatpa yksittäiset teemat tai painotukset mitä hyvänsä, on selvää, että maaseudun rooli osana kestävää kehitystä on se laaja tavoite, jota myös lehden toiminnalla pyritään edistämään.

Kala ja lintu rannikkoseudun jälkituotannollisessa muutoksessa

Pekka Salmi ja Kenneth Nordberg

Klikkaa katsaukseen!

Kalastus on rannikkoseutujen, saariston ja järvien perinteisin elinkeino, jonka toimintaympäristö on nopeasti muuttunut viime vuosikymmeninä. Suomalaiset haluaisivat syödä enemmän kotimaista kalaa. Miksi kalastusammatin elinvoima erityisesti rannikolla on kuitenkin hiipunut ja lähivesillä pyydetyn kalan saatavuus kaupoissa on harvinaista ulkomaiseen ja kasvatettuun kalaan verrattuna? Vastaus kytkeytyy viimekädessä yhteiskunnallisiin muutoksiin sekä luonnonvarojen käytön hallinnan uusiin muotoihin ja painotksiin, joissa pienen elinkeinon ääni kuuluu heikosti. Merimetsoista jo lähes 20 vuoden ajan käyty kiistely kertoo osaltaan rannikkoseudun ja sen luonnonvarojen hallinnan nykytilanteesta.

Rural Truths -konferenssi

The 6th Nordic Conference for Rural Research

11.–13.5.2020 Break Sokos Hotel Tahko, Kuopio

Konferenssi on tarkoitettu kaikille pohjoisesta maaseudusta kiinnostuneille (esim. tutkijat, kehittäjät, virkamiehet, opiskelijat). 

Kaikki ovat tervetulleita esittelemään niin tutkimus- kuin kehittämisprojekteja ja keskustelemaan niistä ja muista maaseutuun liittyvistä teemoista alan johtavien asiantuntijoiden kanssa.

Maaseutututkija- ja kehittäjäyhteisölle konferenssi tarjoaa mahdollisuuden verkostoitua nimenomaan pohjoisen ulottuvuuden luomien maaseudun haasteiden ja mahdollisuuksien ympärille kehkeytyvän tematiikan ympärille.

Konferenssin kutsuesitelmien pitäjät:

  1. Ilkka Luoto, yliopistonlehtori, Vaasan yliopisto (Suomi)
  2. Birgitte Romme Larsen, associate professor in Anthropology at the Danish School of Education (DPU), Aarhus University, (Tanska)
  3. Guðbjörg Linda Rafnsdóttir, professor of sociology, University of Iceland (Islanti)


Kulttuurit, ihmiset, paikat ja identiteetit – Luonnonvarojen hallinta ja maisemanhoito – Maaseudun elinkeinot ja yrittäjyys – Maaseutupolitiikka ja politiikkatoimet

Esitelmäehdotukset 31.12.2019 mennessä.


Klikkaa PDF suuremmaksi!

Kuntatalous ja kaamosaika

Antti Puupponen

Olemme eläneet vuoden pimeintä ajanjaksoa. Valon puute väsyttää ja monet saattavat kärsiä kaamosmasennuksesta. Loppuvuoden uutisointia seuratessa on voinut huomata, että myös monissa kunnissa on eletty hämärää ja raskasta aikaa. Eri puolilta Suomea on kuulunut huolestuneita puheenvuoroja kuntatalouden tilasta. Syksyn aikana useat kunnat ovatkin joutuneet korottamaan veroprosenttejaan, monissa on myös käynnistelty yt-neuvotteluja. Kuntatalouden ongelmien syinä pidetään ainakin pitkittynyttä ja yhä toteutumatonta sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta sekä uudistuneen tulorekisterin ongelmia, jonka myötä kuntien verotulot ovat viivästyneet. (HS 18.10. 2019). Tilannetta on luonnehdittu jopa historiallisen surkeaksi.

Mitä siis lääkkeeksi? Esimerkiksi pohjoiskarjalaisen Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvonen on todennut blogissaan, että kuntien ongelmien juurisyyt ratkaistaan eduskunnasta käsin: kunnat eivät pysty ottamaan enempää lakisääteisiä tehtäviä ja tarvitsevat valtionosuutensa (Hirvonen 2019). Samoin Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen on väläytellyt ajatusta, että kaikilla kunnilla ei voisi jatkossa olla enää kaikkia samoja tehtäviä. Joidenkin kuntien resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Vaikka ehdotus on perusteltu, se voisi kuitenkin johtaa myös perustuslaillisiin ongelmiin esimerkiksi kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta (HS 12.9.2019).

Markus Hirvosen johtama Juuka on perinteinen maaseutumainen kunta. Erityinen huoli monien maaseutukuntien tilasta onkin ollut tiedossa jo pitkään. Niiden osalta ongelma on myös kehittynyt pitkän ajan kuluessa, ja se on varsin monimuotoinen. Aihetta on sivuttu vuosien varrella Maaseudun uusi aika -lehdessä. Ilmiön voinee yhtäältä liittää jo 1990-luvulta alkaneeseen politiikkaan, jossa on tavoiteltu yhä suurempia kuntia (ks. Katajamäki 2018, 129). Toisaalta jo lähes kymmenen vuotta sitten on uumoiltu keskittymiskehityksen heikentävän maaseutualueiden todellisia kehittymismahdollisuuksia (esim. Anttiroiko ym. 2010, 5-6). Tuomas Kuhmonen ja Irene Kuhmonen (2014, 18) ovatkin osuvasti huomauttaneet, että maaseudun kehittämisessä kaikkien poliittisten tasojen ja johtamisjärjestelmien tulisi edetä samansuuntaisesti, sillä ristiriitaiset toimenpiteet heikentävät politiikkatoimien vaikuttavuutta. Joka tapauksessa tehdylle politiikalle olisi toisenlaisiakin mahdollisuuksia. Maaseudun uusi aika -lehdessä on paljon puhuttu esimerkiksi paikallisuuden, paikkaperustaisuuden, paikkojen moninaisuuden ja edellytyksiä luovan politiikan puolesta (ks. esim. Katajamäki 2013; Vepsäläinen 2014; Riukulehto 2015).

Kunnat hakevat myös yrittäjyydestä ja uusista yrityksistä elinvoimatekijää, vaihtelevin tuloksin. Samalla myös yrittäjyyttä voidaan tarkastella paikkaperustaisesti. Paikkaperustaisen kehittämisen käsitteellä tarkoitetaan paikallisten resurssien, toimintamahdollisuuksien ja voimavarojen hyödyntämistä sekä toisaalta myös esteiden huomioimista (Lehtonen 2015; Luoto & Virkkala 2017). Siihen liittyy yhteinen, tavoitteellinen ja omaehtoinen tekeminen, joka liittyy paitsi paikkaan myös sen ulkopuolisiin toimijoihin, jotka ovat mukana kehittämisessä kumppanuuksien ja verkostojen kautta (Luoto 2013; Luoto & Virkkala 2017). Tässä numerossa osallistutaan tähän keskusteluun. Lehdessä on tällä kertaa yksi vertaisarvioitu artikkeli, jonka kirjoittajat Päivi Kujala, Ilkka Luoto ja Seija Virkkala tarkastelevat paikkaperustaista kehittämistä juuri yrittäjyyden edistämisen näkökulmasta. Kirjoittajien mukaan enemmän paikkaperustaisuuteen pohjautuva hallinto voisi edistää esimerkiksi yritystukien tarkoituksenmukaisempaa kohdistumista ja tehokkuutta. Sitä kautta tuilla olisi epäilemättä myös vaikutuksia monen maaseutukunnan elinvoimaan.

Myös Maija Halosen aiemmin tänä syksynä hyväksytty väitöskirja sivusi aihetta, ja väitöksen lektio on mukana tässä numerossa. Halosen mukaan suuret yhteiskunnalliset ja talouden muutokset ovat vaatineet syrjäseutujen alueilta jatkuvaa uudistumiskykyä. Halosen mukaan alueiden ulkoinen muutospaine saa aikaan entistä enemmän muutospainetta myös sisäisissä tekijöissä. Samantapainen mekanismi on helppo tunnistaa myös ajankohtaisesta kuntakeskustelusta.

Elokuun maaseutututkijatapaamisessa palkittiin vuoden maaseutugraduna Nelli Eerikäisen gradu-tutkielma, joka niin ikään käsitteli paikkaperustaista kehittämistä. Juttu Eerikäisen gradusta on myös mukana tässä numerossa.

Lehti sisältää myös Pekka Salmen ja Kenneth Nordbergin katsauksen, joka käsittelee rannikkoseutujen kalastuselinkeinon asemaa yhteiskunnallisissa muutospaineissa ja erityisesti siihen liittyvää merimetsokiistaa. Lisäksi lehdessä on kirja-arvio Elina Hiltusen teoksesta Tulossa huomenna – Miten megatrendit muokkaavat tulevaisuuttamme. Mukana on myös kaksi raporttia ajankohtaisista tapahtumista: Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran syyskollokvion ruokapolitiikan työryhmästä ja Maaseudun uusi aika -yhdistyksen syyskokouksesta.

Maaseutututkimuksessa tehdään siis työtä, jolle on selkeää tarvetta, kun halutaan edistää kuntien tilannetta ja maaseudun elinvoimaa, ainakin pitkällä aikavälillä. Ongelmat ovat kuitenkin nyt ilmeisen akuutteja, ja nopeita ratkaisuja on vaikea löytää. Hankaluus lienee myös siinä, että ratkaisut ovat joka kunnan kohdalla yksilöllisiä, eikä oikeaa toimintamallia voi suoraan jäljitellä joltain toiselta kunnalta. Kuntien onkin löydettävä juuri se itselle sopiva tapa toimia, paikkaperustaisesti. Nyt käsillä olevilla pimeimmillä hetkillä tulevaisuus tietysti pelottaa ja ratkaisuja on vaikea nähdä selkeästi.

Asia on helppo tunnistaa myös yksilötasolla tehtävistä valinnoista. Edesmennyt kirjailija ja sosiaalietiikan asiantuntija Martti Lindqvist (1995, 201) onkin osuvasti todennut:

Vuosikierrossa valon ja pimeyden raja on koskettava kohta, koska siinä toivo ja epätoivo, elämä ja kuolema, hipaisevat toisiaan. Saman mielikuvan voi tavoittaa tähän vuodenaikaan myös joka päivä aamuhämärän hitaasti valjetessa tai alkuillan salaperäisessä sinisessä hetkessä. Siinä kohdassa luontokin ikään kuin pidättelee henkeään.

Ainakin itse havaitsen tämän tietynlaisen vuodenaikaan liittyvän odotuksen tunteen. Odotus – jonka toteutumisesta ei etukäteen tiedä – saattaa johtaa joko yhä synkempään pimeyteen tai sitten kohti valoisampia hetkiä. Lapsillehan se tarkoittaa tähän aikaan usein joulun odotusta. Kuntatalouden kannalta monet toivovat nyt myös jonkinlaista joululahjaa – tai ainakin parempaa seuraavaa vuotta. Silti siinäkin piilee pettymyksen mahdollisuus, vaikka kunnan tulevan vuoden talousarviotyötä olisi tehty miten huolellisesti.

Joka tapauksessa raskaan ja pimeän syksyn jälkeen lähes kaikki toivovat valoisampia aikoja muutenkin. Joulukuun 22. päivän jälkeen päivä alkaakin jälleen pitenemään. Ainakin valon määrä kasvaa, se on varmaa. Sitä kohti siis.

Päätoimittajan kauteni päättyy vuoden lopussa, ja tämä jää viimeiseksi toimittamakseni numeroksi, ainakin toistaiseksi. Yhdistyksen hallituksen kanssa sovittiin alkuvuodesta 2018, että toimitan lehteä vuoden 2019 loppuun, joten mielsin toimenkuvani alun perinkin eräänlaiseksi siirtymäkauden päätoimittajaksi. Maaseudun uusi aika -lehti on avannut itselleni monia uusia näkökulmia maaseutututkimukseen ja maaseudun kehittämiseen. Parasta on kuitenkin ihmiset, joiden kanssa lehteä tehdään: tärkeänä apuna ovat olleet toimitussihteeri Petja Kauppi, yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Kaisu Kumpulainen sekä muu hallituksen väki, juttujen kirjoittajat, arvioitsijat, toimitusneuvosto ja monet muut yhteistyökumppanit. Kiitos kaikille antoisasta vajaasta kahdesta vuodesta.

Samalla toivotan tervetulleeksi seuraavan päätoimittajan, tutkimusjohtaja, HT Torsti Hyyryläisen Helsingin yliopiston Ruralia-instituutista. Uusi päätoimittaja ei kuitenkaan varsinaisesti esittelyjä kaipaa: Hyyryläinen on pitkän linjan maaseutututkija ja toiminut lehden päätoimittajana aiemminkin, vuosina 1998-2000. Hänellä on myös hienoja uusia ideoita lehden kehittämiseksi, joita Kaisu Kumpulainen avaa yhdistyksen syyskokouksesta kirjoittamansa jutun yhteydessä.

Toivotan lehden lukijoille rauhallista joulua sekä hyvää ja valoisaa uutta vuotta 2020.


Anttiroiko, Ari-Veikko, Kallio, Olavi, Siitonen, Pentti & Valkama, Pekka 2010. Maaseutukunnat osaamiskeskittymien innovatiivisina kehittäjinä. Maaseudun uusi aika 18 (2), 5-20.

HS 2019. Helsingin Sanomat: Kuntien tehtävien eriyttämistä on syytä selvittää, mutta se ei tarjoa pikaratkaisua ajankohtaisiin ongelmiin (Viitattu 29.11.2019)

HS 2019. Helsingin Sanomat: Kuntien tiukka taloustilanne johti yt-neuvotteluiden sumaan kunnissa ja kuntayhtymissä: Irtisanomisten lisäksi edessä on laajoja lomautuksia. (Viitattu 29.11.2019)

Hirvonen, Markus 2019. Onko Rahhoo vai ei? Blogi-kirjoitus. (Viitattu 29.11.2019).

Katajamäki, Hannu 2013. Kuntauudistus ja lähidemokratia. Maaseudun uusi aika 21 (2–3), 104–111.

Katajamäki, Hannu 2018. Maaseutututkijan tie. Maaseudun uusi aika 26 (2-3), 121–132.

Kuhmonen, Tuomas & Kuhmonen, Irene 2015. Maaseutualueiden vaihtoehtoiset tulevaisuudet. Maaseudun uusi aika 23 (2), 5–23.

Lehtonen, Olli 2015. Paikkaperustaisen aluekehittämisen indeksi. Askelia kohti erilaistavaa aluekehittämistä. Yhteiskuntapolitiikka 80 (1), 19-34.

Lindqvist, Martti 1995. Mieli vai tarkoitus. Otava, Helsinki.

Luoto, Ilkka 2013. Paikan henki ja paikkaperustainen ajattelu. Teoksessa Luoto, Ilkka, Katajamäki, Hannu ja Lundström, Niklas (toim.) Oppiva alue, menestyvä alue: juhlakirja professori Seija Virkkalan 60-vuotispäiväksi. Vaasan yliopisto, Acta Wasaensia 275, Aluetiede 12, 81–91.

Luoto, Ilkka & Virkkala, Seija 2017. Paikkaperustainen aluekehittäminen strategisena ohjenuorana. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, TEM raportteja 2/2017. Työ- ja elinkeinoministeriö, Yritys- ja alueosasto.

Riukulehto, Sulevi 2015. Taakasta voimavaraksi. Vanhat rakennukset ovat maaseudun vetovoimatekijä. Maaseudun uusi aika 23 (3), 3–4.

Vepsäläinen, Mia 2014. Paikallisuus maaseutupolitiikan ja maaseudun kehittämisen voimavarana. Maaseudun uusi aika 22 (3), 3–4.

Ruoka, maatalous ja kestävyysmurros puhuttivat tutkijoita Jyväskylässä

Antti Puupponen ja Ari Paloviita

Ympäristö- ja ilmastokriisin saattaa aistia ovesta ulos astuessaan. Ajatus kriisistä tulee kutenkin toisinaan näkyville enemmän siinä, miten asiasta uutisoidaan tiedotusvälineissä tai miten siitä keskustellaan esimerkiksi sosiaalisen median palveluissa. Toisaalta paljon puhutaan myös totuuden jälkeisestä ajasta ja politiikasta, jossa pyritään kieltämään koko kriisin olemassaolo ja hämärtämään siihen liittyvän tiedon olemusta. Tiedon luotettavuus vaatii siis entistä enemmän varmistusta ja samalla oman näkökulman muodostaminen on tullut vaikeammaksi. Medialukutaidosta ja lähdekriittisyydestä onkin tulossa eräänlaisia kansalaisen perustaitoja, ainakin jos haluaa osallistua mihin tahansa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ovatko tieto ja viisaus siis kriisissä? Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran (YHYS) ry:n vuosittainen syyskollokvio järjestettiin tänä syksynä Jyväskylässä 21.-22.11.2019 juuri tämä teeman ympärille, otsikolla ”Wisdom in Crisis”. Aihetta käsiteltiin monipuolisissa yleisluennoissa, joista vastasivat apulaisprofessori Nicole Klenk Toronton yliopistosta, dosentti Tero Mustonen Itä-Suomen yliopistosta, professori Rolf Lidskog Örebron yliopistosta ja erikoistutkija Taru Peltola Suomen ympäristökeskuksesta. Lisäksi kollokviossa pidettiin työryhmien kokoontumisia kuudesta eri teemasta.

Olimme mukana järjestämässä työryhmää otsikolla ”Promoting Sustainable Food Systems”, jossa kiinnostuksen kohteena olivat kaikki erilaiset ruokajärjestelmään ja -politiikkaan liittyvät teoreettiset tai empiiriset tulokulmat. Kestävien ruokajärjestelmien edistäminen on ollut viime aikoina jatkuvasti pinnalla, pääsyynä tähän on tietysti ilmastonmuutoksesta käytävä keskustelu. Toisaalta ruoasta on tullut samalla todella herkkä ja politisoitunut aihe. Monesti kuulee sanottavan, että myös ruoan kautta tehdään identiteettipolitiikkaa. Tämä näkyy varmastikin eniten tavoissa, joilla lihan- ja maidontuotantoa käsitellään julkisessa keskustelussa. Tuotannon tarkastelun kautta aihe linkittyy monissa kohdin myös maaseutuun.

Työryhmä kokoontui kahtena päivänä. Torstaina 21.11. kuultiin kaksi esitystä, jotka molemmat käsittelivät juuri alkutuotannon, maaseudun ja maanviljelijöiden asemaa ruokajärjestelmässä. Ensimmäisestä esityksestä vastasi Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun tutkija Irene Kuhmonen. Esityksessä tarkasteltiin viljelijöiden rajoittunutta toimijuutta ruokajärjestelmässä ja teoreettisemmin kompleksisia adaptiivisia järjestelmiä. Kuhmonen pohti suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksia ensin historiallisesta perspektiivistä lähtien liikkeelle 1800-luvun nälkävuosia edeltäneestä omavaraistaloudesta, josta hiljalleen siirryttiin enemmän vaihdantatalouteen, koneellistumiseen ja fossiilitalouteen sekä edelleen EU-jäsenyyden kautta enemmän talousliberaaliin maatalouden malliin, jossa myös ympäristöpoliittiset ulottuvuudet ovat vahvistuneet.

Empiirisesti Kuhmosen tutkimus pohjautui viljelijöiden vastauksista kerättyyn survey-aineistoon. Kiinnostuksen kohteena olivat erityisesti viljelijöiden toiminnan tavoitteet ja esteet. Yleisesti taloudelliset tavoitteet ovat aineiston perusteella viljelijöiden mielessä päällimmäisenä. Tämä ei ole yllättävää, onhan kyseessä kuitenkin ensisijaisesti ammatinharjoittaminen ja elinkeino. Samoin toiminnan suurimmaksi esteeksi viljelijät kokevat juuri taloudelliset kysymykset ja markkinoiden toimivuuden. Kokonaisuutena Kuhmonen kuvasi viljelijöiden toimintamahdollisuuksia aineistonsa perusteella ohueksi: nykytilanteessa he kokevat olevansa usein kuin puun ja kuoren välissä.

Toisessa torstain esityksessä Luonnonvarakeskuksen tutkija Marja Jallinoja pureutui reaaliaikaisiin satotietoihin ja niiden hyödyntämiseen. Aihe on tärkeä ennen kaikkea ruokahävikin kannalta. Samalla kyse on tietysti resurssiviisaasta toimintatavasta – viisaudesta ja kriisistä kun yleisempänä teemana puhuttiin. Jallinoja esitteli Luke:n hanketta, jossa tutkittiin kolmen sesonkikasviksen (avomaankurkku, kesäkurpitsa ja varhaisperuna) reaaliaikaista saatavuutta ja parempaa hyödynnettävyyttä sadonkorjuun aikana. Hankkeessa kehitellään myös digitaalista sovellusta, jonka avulla eri toimijat pystyvät seuraamaan tuotteiden saatavuutta sesongin aikana. Hankkeesta saadut kokemukset vaikuttavat lupaavilta. Digitalisaatio voikin olla monin tavoin avuksi ruokajärjestelmän kestävien ratkaisujen edistämisessä.

Perjantain 22.11. työryhmäkokoontumisessa keskusteltiin erityisesti elintarviketeollisuuden, ruokapalveluiden ja kuluttajien roolista kestävyysmurroksessa. Ensimmäisenä esiintynyt Åbo Akademin apulaisprofessori Nina Tynkkynen tekee yhdessä tutkija Kirsi Sonck-Raution kanssa tutkimusta muovipakkauksista ja erityisesti elintarvikkeiden pakkaamisesta. Resurssiviisaudesta puhuttaessa elintarvikepakkauksilla on keskeinen merkitys, sillä muovipakkauksista kaikkiaan noin 60 prosenttia käytetään juuri ruoan pakkaamiseen. Samalla esimerkiksi mikromuoveista ja niiden päätymisestä mereen ja muihin vesistöihin tiedetään yhä enemmän. Tynkkysen mukaan voidaankin puhua varsinaisesta muoviongelmasta. Silti muovin käyttäminen on joissain tapauksissa yhä perusteltua, parempaakaan vaihtoehtoa kun ei ruoan säilyvyyden kannalta ole aina tarjolla.

Tynkkysen jälkeen ääneen pääsivät ravitsemusalan lehtorit Francesca Allievi ja Karoliina Väisänen Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Allievin ja Väisäsen tutkimus keskittyy kestävyysmurrokseen ruokapalveluissa, jossa he tarkastelevat erityisesti toimijoita ja toimijuutta. Teoreettisen taustan työlle muodostavat kirjallisuus kestävyysmurroksesta sekä kysymykset sen hallinnasta tai suuntaamisesta (transition management). Allievin ja Väisäsen tutkimuskysymykset liittyvät yhtäältä ruokapalveluiden eri toimijoiden rooliin murroksessa ja toisaalta toimijoiden näkemyksiin toimijuudesta. Tutkimus on käynnistymisvaiheessa, ja sen aineistoksi on kaavailtu muun muassa koulujen ja sairaaloiden ruokapalveluista vastaavien henkilöiden haastatteluja. Tavoitteena on tunnistaa ruokapalveluissa paikkoja, joissa pienillä muutoksilla saadaan suuria vaikutuksia ja samalla kartoitetaan toimivia käytänteitä.

Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Annika Lonkila ja Minna Kaljonen olivat valmistelleet esityksen tekemästään systemaattisesta kirjallisuuskatsauksesta liittyen liha- ja maitokorvikkeiden vaikutukseen ruokajärjestelmässä. Kasviproteiinituotteita ja laboratoriovalmisteisia korvikkeita käsittelevästä kirjallisuudesta tutkijat olivat sisällyttäneet analyysiin 110 artikkelia, joista keskeisinä teemoina nousivat kuluttajien mieltymykset, markkinalupaukset ja -jännitteet sekä politiikka ja etiikka. Kirjallisuuskatsaus paljasti tutkimusaukkoina kirjallisuuden vähäisen alkutuotantonäkökulman sekä politiikan ja hallinnon roolin kestävän ruokajärjestelmän murroksessa (regime reconfiguration). Johtopäätöksissään Lonkila ja Kaljonen esittivät huomion kiinnittämistä ruokajärjestelmän ontologisiin jännitteisiin eläinperäisten ja vaihtoehtoisten tuotteiden välillä, maatalouden, maan ja proteiinituotannon välisiin kytköksiin sekä eettiseen näkökulmaan.

Kokonaisuutena kaksi työryhmätapaamista tarjosivat monipuolisen kattauksen ruokajärjestelmän eri toimintojen, toimijoiden ja toimijuuksien merkityksestä kestävyysmurroksessa. Samalla havainnollistuivat toimijoiden valtaan ja toimintamahdollisuuksiin liittyvät kysymykset. Ilmastonmuutoksen hillinnässä ja sopeutumisessa tarvitaan kaikkien toimijoiden panosta, ja kaikkia käytettävissä olevia keinoja tulisi hyödyntää. Teknisten ratkaisujen lisäksi tarvitaan erityisesti politiikkatoimia, ruokavaliomuutosta ja toimenpiteiden eettistä tarkastelua. Esitysten perusteella tietoa ja viisauttakin on siis edelleen olemassa, ja sitä voidaan selvästi jalostaa yhä parempaan muotoon.

Yrittäjyyden edistäminen maaseutuhallinnossa

Paikkasokeaa, paikkatietoista ja paikkaperustaista kehittämistä

Päivi Kujala, Ilkka Luoto ja Seija Virkkala

Klikkaa artikkeliin!

Artikkelissa tulkitaan eksogeenisen, endogeenisen ja neoendogeenisen kehittämisen näkökulmia suhteessa laajempaan maaseudun kehittämisen teoriaperintöön. Tähän perustuen määritellään kolme yrittäjyyden edistämisen diskurssia: 1) paikkasokea, 2) paikkatietoinen ja 3) paikkaperustainen hallinto. Diskurssianalyysin keinoin tarkastellaan, millaisina nykyhetkeen kiinnittyvinä puhetapoina alueita ja paikkoja sanoitetaan maaseutuhallinnon toimijoiden ja yrittäjien puheessa maaseudun kehittämisohjelman yritystukien valmistelun ja toimeenpanon yhteydessä. Lisäksi pohditaan, millaisia jännitteitä näiden diskurssien välillä ilmenee. Tutkimuksen kontekstina on maaseudun erilaistuva ja alueelliseen vaihteluun perustuva kehitys Suomessa sekä siihen vaikuttava EU:n maaseutupolitiikka. Tutkimuksen tulosten perusteella maaseudun kehittämisohjelman toteutus vaikuttaa yritysten toimintaedellytyksiin paikkasokeasti tai opportunistisen paikkatietoisesti, mikä ei aidosti tue alueen omista tarpeista nousevaa kehittämistä.

Huomisen maaseutu

Antti Puupponen

Elina Hiltunen: Tulossa huomenna. Miten megatrendit muokkaavat tulevaisuuttamme. 
Docendo 2019.
336 sivua.

Futuristi ja kauppatieteiden tohtori Elina Hiltunen on kirjoittanut tulevaisuutta luotaavan teoksen: Tulossa huomenna – Miten megatrendit muokkaavat tulevaisuuttamme. Teoksen takakannessa esitetään lukuisa joukko tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, joihin Hiltunen aikoo ottaa kantaa. Näistä tärkeimmäksi nousee kysymys: onko meillä toivoa? Tartuin kirjaan uteliaisuudella: löytyisikö sisällöstä uusia ajatuksia huomisen maaseudusta? Jokainen maaseutututkija on kuullut kaupungistumisen megatrendistä, johon joissakin puheenvuoroissa tuntuu sisältyvän myös ajatus syrjäseutujen vääjäämättömästä tyhjenemisestä ja maaseudun valojen sammumisesta. Mutta voisiko Hiltusen teoksesta löytyä uudenlaista toivoa myös maaseudulle?

Toisinaan tuntuu, että nykyään kaikki puhuvat megatrendeistä. Hiltunen toteaakin, että megatrendeihin liittyy väärinymmärrystä ja koko termi on kokenut sen vuoksi inflaatiota. Vaikka rajanveto voikin olla välillä vaikeaa, niin on silti hyvä erottaa megatrendit muista trendeistä tai ohimenevistä muotioikuista. Päätöksenteon eri tasoilla kuitenkin tarkastellaan megatrendejä ja isojakin päätöksiä perustellaan oletetuilla megatrendeillä.

Hiltusen mukaan megatrendin käsitteen lanseerasi alun perin 1980-luvun alussa John Naisbitt, jonka aihetta käsitellyt teos nousi bestselleriksi. Megatrendit muodostuvat hitaasti, mutta toteutuessaan ne vaikuttavat elämään laajasti ja varsin pitkäkestoisesti. Hiltusen mielestä kymmenen tämän hetken keskeisintä megatrendiä ovat: 1) ilmastonmuutos, 2) väestönkasvu, 3) väestörakenteen muutos, 4) kaupungistuminen, 5) globalisaatio, 6) varallisuuden ja kulutuksen kasvu, 7) eriarvoisuuden kasvu, 8) ympäristön saastuminen ja resurssien väheneminen, 9) digitalisaatio ja 10) teknologian kehitys.

Ilmastonmuutos on selkeä megatrendi, joka vaikuttaa kaikkeen tekemiseen, eikä vähiten maaseutuun. Ilmastonmuutoksen myötä Suomeen tulee uusia kasvi- ja eläinlajeja. Niiden ohella tulee uusia tuholaisia ja taudinaiheuttajia, joilla on vaikutusta ruoantuotantoon. Ilmastonmuutoksen yhteydessä Hiltunen sivuaa myös hiilinielukeskustelua. Puuston kasvaminen ja pitkäikäiset puuvalmisteiset tuotteet ovat tässä mielessä tärkeitä. Sitä kautta maaseutu näyttäytyy entistä tärkeämmältä etenkin, kun puhutaan toiveikkaan tulevaisuuden luomisesta.

Maaseudun kannalta teoksen kiinnostavinta antia on luku Mitä syömme tulevaisuudessa? Hiltunen lähtee liikkeelle tunnetuista skenaarioista, kuinka ruoantuotannon täytyy kasvaa suhteessa maailman väkiluvun kasvuun. Arviot ovat hurjia, vuoteen 2050 tarvitaan merkittävää tuotannon lisäystä, jotta väki saadaan ruokittua, ja samalla tietysti hiilijalanjälki kasvaa. Hiltunen käy läpi myös monet muut ruokajärjestelmän ongelmat: ilmastonmuutoksen, ruokahävikin, nälän ja liikaravitsemuksen. Hiltunen kritisoi epäsuorasti tuotannon tehokkuuden paradigmaa. Toisaalta hän pyrkii kumoamaan esimerkiksi tiettyjä luomutuotannon paremmuuteen liittyviä uskomuksia.

Hiltunen osallistuu teoksessaan myös ajankohtaiseen lihakeskusteluun. Hän osoittaa lukujen valossa selkeän lihantuotannon globaalin kasvun, ja edelleen vallalla olevan suuren lihankulutuksen, jonka kärkimaita ovat etenkin Yhdysvallat ja Australia. Hiltunen ei juuri silittele kotimaistakaan eläintuotantoa, vaan toteaa yksiselitteisesti: ” Lihan syöminen ja maitotuotteiden käyttäminen ei ole tulevaisuuden kannalta kestävää.” Samalla hän myöntää kuitenkin, että tämänkaltaiset väitteet eivät miellytä kaikkia ja huoli liha-alan työllisyysnäkymistä on aiheellinen. Hiltunen uskoo, että ainakin osin ongelmia voidaan ratkoa teknologian avulla ja laboratoriolihankasvatuksella. Tässä yhteydessä maaseutututkija jää jotenkin kaipaamaan syvällisempää analyysiä eläintuotannosta ja sen yhteydestä maaseudun elämäntapaan (ks. esim. Luoma 2002, 269-270). Eläintuotannolla on kuitenkin talous- ja ympäristökysymysten ohella laajaa merkitystä koko maaseutukulttuurille. Samoin teoksessa olisi voinut pohtia pidemmällekin, miten paljon esimerkiksi maidontuotannossa tehdään tällä hetkellä työtä hiilineutraalisuustavoitteiden eteen koko tuotantoketjun osalta. Ainakin kotimaisilla markkinoilla operoivat Valio ja Arla ovat viime aikoina eri medioissa ilmoittaneet tavoittelevansa hiilineutraalia tuotantoketjua (mm. Maaseudun Tulevaisuus 2019, Taloussanomat 2019). Karjanlannan yhteydestä biokaasutuotantoon on kuitenkin teoksessa ansiokasta pohdintaa, niinpä Hiltunen kutsuukin lantaa hauskasti tulevaisuuden ”ruskeaksi kullaksi”.

Teoksessa esitetään kritiikkiä elintarvikkeiden liiallista prosessointia kohtaan ja kuvataan muutamia laajasti kuohuttaneita ruokaskandaaleja. Hiltunen tekeekin mielenkiintoisia huomioita ruokaväärennöksistä ja elintarvikkeisiin liittyvästä rikollisuudesta. Ehkä nämä herättävät tulevaisuudessakin laajemman kiinnostuksen lähiruokaa ja paikallisuutta kohtaan, jotka näyttävät nousevan pintaan tietynlaisissa sykleissä. Hiltunen jättää tämän ulottuvuuden kuitenkin omissa pohdinnoissaan aika vähäiselle käsittelylle. Hän kyllä peräänkuuluttaa puhtaan tuotannon merkitystä, mutta samalla haluaa laittaa panoksia erityisesti innovointiin ja teknologiaan. Nämä eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia. Ehkä maaseutututkija miettii tässäkin, miten maaseutu voisi enemmän hyötyä paljon puhutuista ja trendikkäistä start-up-yrityksistä, joita elintarvikealallakin näyttää kehittyvän.

Teoksessa pohditaan laajasti myös veden ja luonnonresurssien riittävyyttä sekä muita ympäristökysymyksiä. Kiertotaloudesta Hiltunen on selvästi innostunut, ja hän kutsuukin sitä loistavaksi innovaatioksi. Kiertotalousajattelua käsitellään kuitenkin melko vähän maaseudun näkökulmasta. Sen sijaan Hiltunen kertoo mielenkiintoisen esimerkin saksalaisesta konsulttitoimisto Drees & Sommerista, joka perustaa rakennussuunnittelunsa omaperäiselle ajattelulle materiaalien kierrosta. Toimintamallin mukaan rakennusten materiaalit valitaan niin, että jo rakennusvaiheessa tiedetään niiden käyttöikä ja sen jälkeinen uusiokäyttökohde. Tällöin rakennuksen käyttäjän ei tarvitse omistaa rakennusta, vaan hän periaatteessa voi vuokrata rakennuksen materiaalit rakennuttajalta. Näin rakennuksen merkitys on aivan eri sen elinkaaren päässä verrattuna siihen, miten on totuttu ajattelemaan. Rakennus ei siis ole enää ongelmallinen ympäristön kannalta, vaan se toimii uusien tuotteiden valmistusmateriaalina. Tämän mallin uskoisi olevan tulevaisuudessa sovellettavissa moneenkin paikkaan ja muokkaavaan niin rakennustapaa kuin ajatteluamme omistamisesta ja taloudesta.

Näiden teemojen lisäksi teoksessa otetaan kantaa maailmanlaajuisiin terveyskysymyksiin, globalisaatioon, digitaalisuuteen, tekoälyyn ja muuhun pitkälle vietyyn teknologiseen kehitykseen. Hiltunen kytkee näitä kysymyksiä myös päivänpoliittisiin aiheisiin, kuten populismin ja vihapuheen esiinnousuun. Näiltä eivät ole tietysti suojassa kukaan, ja siten ne koskettavat myös toimintaa maaseudulla.

Kokonaisuutena Hiltusen teos on mielenkiintoista luettavaa. Teos on koottu laajasta ja ajankohtaisesta tausta-aineistosta. Hiltunen juoksuttaa lukijan nähtäville valtavan tietomäärän. Insinööritaustaisena hän kertookin rakastavansa lukuja ja kaavoja. Niiden avulla on uskottavasti haettu perusteluja megatrendien kehittymiselle. Samanaikaisesti Hiltunen vaikuttaa olevan ajatuksiltaan myös varsin teknologiaoptimistinen. Niinpä teoksen voisikin ympäristöpolitiikan kentässä mieltää jatkavan niin kutsuttuja ekomodernisaatioteorioiden perinteitä. Näissä teorioissa on monesti kytkeytynyt yhteen teknologinen kehitys ja kulttuurinen muutos (ks. Massa 2009, 32-35).

Etukäteen ehkä odotin, että teos tarjoaisi enemmän suoraan maaseutuun kohdistuvia teemoja. Ei jää silti epäselväksi, että mainitut megatrendit vaikuttavat monella tapaa myös maaseutuun, ja niiden yhteisvaikutus voi olla voimakas ja arvaamatonkin. Megatrendeillä näyttääkin olevan paljon yhteisiä rajapintoja. Esimerkiksi ilmastonmuutos, väestömuutokset ja eriarvoisuuden kasvu itsestään selvästi kytkeytyvät aina jotenkin toisiinsa.

Teos inspiroi myös pohtimaan maaseudulla toimimisen edellytyksiä vallitsevien megatrendien maailmassa. Juuri tämä on ollut Hiltusen tarkoituksin. Teos on tarkoitettu nimenomaan ennakointityön ja skenaarioiden pohtimisen apuvälineeksi. Siinä mielessä se soveltuu yhtä hyvin maaseudun kuin kaupunkienkin kehityksen tarkasteluun. Megatrendeistä ja maaseudusta puhuttaessa voisi ajatella, että juuri suomalaisella maaseudulla on nyt tarjota monia sellaisia asioita, joille on hektisessä ja uhkia täynnä olevassa maailmassa kysyntää: hiiliviljelyn ja puhtaiden vesivarojen ohella tähän lukeutuvat ainakin melusaasteen välttäminen, asumisen väljyys ja mahdollisuus pitkälle vietyyn omavaraisuuteen. Mikäli on uskominen vaihtoehtoisiin talouden malleihin ja talouskasvun ongelmallisuuteen, niin näille voi olla tulevaisuudessa laajempaakin kysyntää.

Hiltunen päättää teoksen luettelemalla YK:n Agenda 2030:een sisältyvän 17 tavoitteen listan. Tavoitteet ovat tulevaisuuden suhteen toiveikkaita. Hiltusen mukaan teknologia voi lopulta auttaa maailman suurten ongelmien ratkaisuissa paljonkin, mutta sen lisäksi tarvitaan yhteistyötä ja vaikeitakin poliittisia päätöksiä. Ajatus niistä sisältyy myös YK:n tavoitteisiin. Hiltusen mukaan tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea oman ajattelun muuttamista. Se on toivoa herättävää myös maaseudun kannalta: maaseutu voi oikein ajateltuna olla monella tapaa ratkaisu moneenkin kysymykseen, joita megatrendit asettavat. Teoksen perusteella tuota ajatustyötä kannattaa jatkaa.


Hiltunen, Elina (2019). Tulossa huomenna. Miten megatrendit muokkaavat tulevaisuuttamme. Jyväskylä, Docendo Oy.

Luoma, Pentti (2002). Vihreät viirit. Muutos ja pysyvyys Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton ympäristöpoliittisissa näkemyksissä vuosina 1980 – 2000 Maataloustuottaja -lehden valossa. Oulu, Oulu University Press.

Maaseudun Tulevaisuus (2019). Arla tähtää hiilineutraaliksi ja kertoo miten aikoo onnistua – meijerijätit vihertävät imagoaan urakalla, 12.3.2019. (viitattu 17.11.2019)

Massa, Ilmo (2009). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeisimmät suuntaukset. Teoksessa Massa, Ilmo (toim.) Vihreä teoria – Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Helsinki, Gaudeamus Helsinki University Press.

Taloussanomat (2019). Valion uudella ohjelmajohtajalla on horjumaton luotto viljelijöiden ympäristötahtoon ja vuoteen 2035 – ”Uskon, että luomme uuden normaalin elintarvikealalle” (viitattu 17.11.2019)

Enemmän vuorovaikutusta, vähemmän vastakkainasettelua

Nelli Eerikäisen palkittu maaseutugradu tarkastelee paikkaperustaista kehittämistä

Maaseudun uusi aika -yhdistyksen gradupalkinnosta on muodostunut vuosittainen perinne. Vuoden 2019 gradupalkinnon sai Nelli Eerikäinen Vaasan yliopistosta tutkielmallaan ”Paikkaperustaisen kehittämisen tekijät ja näkijät. Case YHYRES-yhdistys maaseudun kehittäjänä vuonna 2030”. Palkinto luovutettiin elokuun maaseutututkijatapaamisessa Ähtärissä.

Kilpailuun ilmoittautui viisi hyvätasoista gradua eri yliopistoista. Ehdolla olleiden gradujen perusteella maaseutututkimusta tehdään tällä hetkellä useilla eri tieteenaloilla. Monet, toisistaan poikkeavatkin, näkökulmat ja teoriasuuntaukset ovat siten sovellettavissa myös maaseutututkimuksessa.

Palkinnon saamisen keskeisempiä kriteerejä oli hyvien tieteellisten käytäntöjen lisäksi se, kuinka työssä käsiteltiin maaseutua ja miten maaseudun kehittymisen ja kehittämisen näkökulma tulee esiin. Palkinnon voittaneen Eerikäisen tutkielmassa tämä tapahtuu paikkaperustaisen kehittämisen kautta.

Keskustelu paikkaperusteisesta kehittämisestä on maaseutututkimuksessa ajankohtainen teema, johon liittyy paljon mahdollisuuksia maaseudun kehityksen vahvistamiseen. Paikkaperusteinen kehittäminen korostaa paikallista tietämystä maaseutualueiden käytöstä ja pyrkii kytkemään tämän entistä tiiviimmin osaksi alueiden kehittämistä. Näin paikkaperusteisessa kehittämisessä tunnistetaan alueiden erilaisuus, joka tehostaa kehittämisresurssien käyttöä ja parantaa aluekehittämisen vaikuttavuutta.

Paikkaperusteisesta kehittämisestä on parhaillaan meneillään paljon tutkimusta, mutta Eerikäinen tuo aiheeseen kuitenkin myös uutta näkökulmaa, joka tapahtuu pitkälti omaperäisen aineiston kautta. Erityisenä tarkastelun kohteena työssä oli YHYRES-yhdistyksen toiminta. Palkitsemisessa huomioitiin myös työn metodologinen vaativuus, sillä Eerikäinen soveltaa onnistuneesti delfoi-menetelmää.

Nelli Eerikäinen oli iloinen saadessaan gradupalkinnon. Palkitsemisen jälkeen Eerikäistä pyydettiin kuvailemaan, mitä hän itse ajattelee työnsä tuloksista. Eerikäinen toteaa:

– Paikkaperustaista kehittämistä tarvitaan maaseutujen elinvoiman ylläpitämiseen ja kehittämiseen myös tulevaisuudessa. YHYRES-yhdistys ja muut Leader-ryhmät ovat omien maaseutualueidensa asiantuntijoita ja niiden tulisi olla mukana laajemmassa aluekehittämisen asetelmassa ja vuorovaikutuksessa. Maaseutu-kaupunkiasetelman kehittyminen nousi etenkin YHYRES-yhdistyksen alueen kannalta tärkeäksi tulevaisuudentekijäksi. Lisäksi on tärkeää tarkastella kehitykseen vaikuttavia sisäsyntyisiä ja ulkosyntyisiä tekijöitä tasapuolisesti.

Eerikäinen toivoo, että työstä on ollut apua YHYRES-yhdistyksen uuden ohjelmakauden suunnittelussa ja erityisesti tutkielman kohdealueella Kyrönmaalla. Tutkimustuloksista on mahdollisesti apua erilaisten kehitykseen vaikuttavien tekijöiden tunnistamisessa.

Tutkielmansa johtopäätöksissä Eerikäinen korostaa erilaisten sidosryhmien merkitystä kehittämistyön onnistumiselle. Samalla hän näkee, että maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelun sijaan katse tulisi suunnata vuorovaikutteisuuteen ja laajempaan alueelliseen kehitykseen. Tästä lieneekin maaseutututkijoiden piirissä laaja yksimielisyys. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä on hyvä pysähtyä välillä miettimään, kenen etuja kärkevä ja polarisoiva keskustelu loppujen lopuksi palvelee.

Gradupalkinnon voittajan valitsivat tällä kertaa yhdistyksen puheenjohtaja Kaisu Kumpulainen ja Maaseudun uusi aika -lehden päätoimittaja Antti Puupponen. Palkinnon luovutti yhdistyksen varapuheenjohtaja Olli Lehtonen. Gradupalkinnolla Eerikäinen itse näkee olevan laajempaakin merkitystä:

– Oli mukava saada työstä kunnianosoitus Maaseudun uusi aika -yhdistykseltä, ja gradupalkinnosta on varmasti hyötyä omaa koulutusta vastaavaa työtä hakiessa tai jatko-opintoja ajattelen.

Vastavalmistuneena aluetieteilijänä Eerikäisestä olisi mielenkiintoista tehdä tulevaisuudessa työtä alueiden ja maaseudun kehittämisen parissa, eikä hän pidä jatko-opintojakaan poissuljettuna vaihtoehtona.

Palkinnosta päättäneet Kumpulainen ja Puupponen puolestaan kiittävät kaikkia kilpailuun osallistuneita graduntekijöitä. He kannustavat tutkielmien tekijöitä myös tulevaisuudessa osallistumaan maaseutugradukilpailuun. Maaseutututkimus tarjoaa monia mielenkiintoisia ilmiökokonaisuuksia, jotka ovat sidoksissa ihmisten arkipäivään ja hyvinvointiin. Niissä riittää tutkittavaa myös tulevaisuudessa.

Nelli Eerikäisen palkittu gradu ”Paikkaperustaisen kehittämisen tekijät ja näkijä: case YHYRES-yhdistys maaseudun kehittäjänä vuonna 2030” on luettavissa osoitteessa

Kuvassa Nelli Eerikäinen (oik.) ja Maaseudun uusi aika ry:n varapuheenjohtaja Olli Lehtonen.
Kuva: Katja Rinne-Koski