Sanna-Mari Renfors, FT, Tutkimusryhmän vetäjä
Satakunnan ammattikorkeakoulu, Palveluliiketoiminnan osaamisalue

 

 

Maaseudulla puhdas luonto on matkailuliiketoiminnan merkittävä resurssi. Luonnon hyvinvointivaikutukset, vesistöt ja luonnontuotteet korostuvat nousevina teemoina maassamme. Hiljaisuus ja luonnonilmiöt vetävät kansainvälisiä matkailijoita yhä enemmän Suomeen. Matkailijalle pelkkä vetovoimainen luonto ei kuitenkaan riitä, vaan hän kokee matkailukohteen kokonaisuutena. Kohde ei kilpaile ainoastaan monimuotoisella luonnollaan, vaan matkailija kiinnittää huomionsa sen kokonaisvaltaiseen tarjontaan. Luontoon liittyvät tuotteet ja palvelut olisikin nähtävä laajemmin kaupalliseksi liiketoiminta-alueeksi, eikä vain ilmaisiksi, itsestään selviksi hyödyiksi.

Merkittäväksi aiheeksi maassamme nouseekin juuri se, miten luonnosta tehdään matkailuliiketoimintaa ja miten matkailijalle tuotetaan kokonaisvaltainen kokemus. Tätä tavoitetta edistämään vuonna 2014 laadittiin luontomatkailun kehittämisstrategia (Visit Finland, 2014), joka luo suuntaviivat kesäajan luontomatkailun ja erityisesti luontoaktiviteettimatkailun kehittämiselle valtakunnallisella ja aluetasolla. Strategia linjasi Suomen luontomatkailun missioksi tuottaa kestävällä tavalla hyvinvointia kaikille Suomen alueille. Strategian mukaan etusijalla luontomatkailun kehittämisessä ovat vähähiilisyyttä tavoittelevat tuotteet mailla ja vesillä, kuten pyöräily, vaellus, melonta ja kalastus. Lisäksi panostetaan elämyksiin, kuten eläinten ja luonnonmaiseman katseluun ja kuvaukseen. Strategiassa määritettiin myös Suomen luontomatkailun ydinviesti, joka on: Finnish nature – 24/7 easy access to the last wilderness of Europe. Tuotetarjonnan tulisi tällöin olla helposti löydettävää, helposti saavutettavaa, helposti ostettavaa sekä helposti kulutettavaa. (Visit Finland 2014.)

Tässä puheenvuorossa tarkastelen luonnon liiketoimintapotentiaalin matkailullista hyödyntämistä Suomessa käyttäen esimerkkinä Satakunnan maakuntaa. Pohdin, tuottaako luontomatkailu kestävällä tavalla hyvinvointia maakunnissa kuten valtakunnallisen kehittämisstrategian missiona on. Miten luonnon liiketoimintapotentiaalin hyödyntäminen matkailussa näyttäytyy käytännössä?

Puheenvuorossa esitettävät näkökulmat perustuvat Satakunnan luontomatkailuohjelman 2025 sisällön laatimiseksi vuonna 2016 kerättyyn aineistoon. Uusi luontomatkailuohjelma määrittää maakunnan luontomatkailun kehittämisteemat sekä tavoitteet ja toimenpiteet, joiden kautta luontomatkailua kehitetään elinkeinona. Ohjelma keskittyy näin ollen luonnon liiketoimintapotentiaalin kestävään matkailulliseen hyödyntämiseen. Ohjelma tarkentaa valtakunnallista kesän luontoaktiviteettien kehittämisstrategiaa 2015–2018 Satakunnan osalta, palvelee valtakunnallisten luontomatkailun kehittämistoimenpiteiden jalkauttamista maakuntaan sekä lukuisia paikallisia luontomatkailun kehittämistoimia maakunnan eri osissa.

Loistavat luonnonresurssit, missä tuotteet?

Erilaisia luontotyyppikokonaisuuksia tarjoava luonto matkailun resurssina on Satakunnan ehdoton vahvuus. Maakunnassa on runsaasti erityyppisiä vetovoimaisia vesistöjä, metsä- ja harjualueita sekä soita. Kohteet sijaitsevat lähekkäin ja mahdollistavat laajasti ei-motorisoitujen aktiviteettien harrastamisen. Maakunnassa sijaitsee monia valtakunnallisesti ja kansainvälisestikin merkittäviä luontokohteita ja kansallispuistoja, joilla on erottuva profiili. Satakunnan luontomatkailun potentiaalisia tuotteita ovat erityisesti elämykselliset vesistöihin ja lintumatkailuun liittyvät aktiviteetit. Esimerkiksi kalastusta ja melontaa voi harrastaa maakunnan monissa järvissä, joissa ja merialueella. Maakunnassa sijaitsee kansainvälisesti arvokkaita lintukohteita. Lisäksi geologia kuten maankohoaminen, suot ja harjut, luonnon ja kulttuurin yhdistäminen sekä luonnon hyvinvointivaikutukset metsässä ja vesistössä tarjoavat tuotteistukselle monia mahdollisuuksia maakunnassa. Luontoympäristö on rikas olemassa olevien vetovoimatekijöiden ja resurssien näkökulmasta.

Maakunnassa on runsaasti erittäin vetovoimaisia ideoita tuotekehityksen perustaksi. Suurin kehityskohde luontomatkailussa on kuitenkin se, että tuotteiden käytännön toteutus ontuu. Maakunnan luonnon vahvuudet ja liiketoimintapotentiaali tunnistetaan, mutta näitä ei ole hyödynnetty riittävästi. Erilaisille aktiviteeteille on myös lisääntyvää kysyntää, mutta laadukkaiden, tietyille kohderyhmille kohdennettujen kaupallisten tuotteiden määrä voisi olla suurempi. Tällä hetkellä maakuntaan kohdistuva luontomatkailun kysyntä ja tarjonta eivät siten välttämättä kohtaa toisiaan, eikä luontomatkailun mahdollisia positiivisia vaikutuksia paikalliseen talouteen ole hyödynnetty täysimääräisesti.

Suurena haasteena luontomatkailun kehittymisessä elinkeinona on Satakunnassa toimivien yrittäjien ja varsinkin heidän resurssiensa vähäinen määrä. Maakunnasta löytyy luontomatkailussa niin sanottuja kärkiyrityksiä, mutta monet yrittäjät toimivat osa-aikaisesti, ja yrittäminen on usein harrastus. Sivutoimisesti toimiva yrittäjä ei välttämättä pysty vastaamaan matkailijoiden kysyntään.

Maakunnan luontomatkailutuotteista puuttuu usein myös vetovoimainen ja uniikki sisältö, jonka vuoksi matkailija tulisi juuri Satakuntaan ja josta hän olisi valmis maksamaan. Teemoitettuja maakunnan luonnon erityispiirteisiin pohjautuvia tuotteita tarvitaan enemmän. Maakunnassa on pulaa asiantuntevista luonto-oppaista ja tarve opastetuille tuotteille, joiden kautta matkailija oppii luonnosta. Nämä olisivat olennaisia matkailijan luonnon tietämyksen lisäämiseksi. Tuotteita ei ole myöskään erilaistettu riittävästi erilaisten luontomatkailijoiden tarpeet huomioiden.

Näkymätön elinkeino

Luontomatkailun kehittämisen haasteet kulminoituvat Satakunnassa erityisesti siihen, ettei maakunnassa ole ollut koko maakunnan matkailun tuotekehityksestä, myynnistä ja markkinoinnista vastaavaa liiketoimintavetoista matkakohteen johtamisesta vastuussa olevaa organisaatiota (DMO). Satakunnassa ei myöskään ole aikaisemmin ollut koko maakunnan tasolla yhteistä tavoitteenasettelua luontomatkailun kehittämiseksi. Luontomatkailua ei ole edistetty eikä sen kehittämistä johdettu kokonaisvaltaisesti ja pitkäjänteisesti elinkeinoiltaan teollisuusvetoisessa maakunnassa, vaan toteutetut toimet ovat olleet pirstaleisia. Paikallista kehittämistyötä on tehty paljon, mutta toimenpiteet ovat jääneet sirpaleisiksi, kun maakunnallinen kokoava ja toimintaa tukeva toimija on puuttunut.

Koska Satakunnan luontomatkailun markkinointi, myynti ja tiedottaminen eivät ole olleet tavoitteellisesti johdettuja, luontomatkailun keskeiset haasteet markkinoinnissa liittyvät juuri hajanaiseen ja vaikeasti löydettävään tietoon sekä maakunnan näkymättömyyteen ja heikkoon tunnettuuteen luontomatkailukohteena. Luontomatkailutuotteet ovat heikosti ostettavissa erilaisissa myyntikanavissa, eivätkä olemassa olevat tuotteet saa riittävästi näkyvyyttä. Luontomatkailua tukeva materiaali kuten kartat, esitteet ja oppaat ovat osittain puutteellista eikä kieliversioita ole riittävästi. Näistä syistä johtuen myös matkailijoiden on hankala löytää yksittäisten yrittäjien olemassa olevia tuotteita.

Luontokokemus luodaan yhdessä

Matkailutuotteita maakunnan luontokohteissa tuottavien yrittäjien verkostoituminen nähdään avaintekijäksi, jotta matkailijoille voidaan tarjota mahdollisuuksia luontoelämyksiin. Aktiviteettitarjonnan lisäksi luontokohteissa sijaitsevien majoitusyrittäjien ja majoituskapasiteetin määrää pidetään merkittävänä tekijänä. Varsinkin isot majoitusyritykset käsitetään potentiaalisiksi tuotteistamisen, markkinoinnin ja myynnin vetureiksi maakunnan luontokohteissa. Nyt luonto pitäisi yhdistää majoitustuotteeseen ja luoda toimijoiden kesken yhteispaketteja, jotka kattavat luontomatkailijan koko palveluketjun. Lisäksi majoitusyrittäjät voisivat myydä valmiita päiväretkipaketteja lähiluontoon ja heillä voisi olla jaossa viikko-ohjelmia, joissa on kuvattuna lähistöllä tarjottavat omatoimiset ja kaupalliset aktiviteetit. Tämä toisi lisäarvoa myös majoitusyrittäjien toimintaan, jolloin he saavuttaisivat asiakkaikseen tehokkaammin myös luontomatkailijoita.

Luontomatkailun kehittymisen kokonaisvaltaisena kokonaisuutena tekee haasteelliseksi myös se, että luontokohteissa toimivat majoitusyrittäjät eivät välttämättä ymmärrä ympäröivän luontoympäristön piirteitä ja sen mahdollistamia luontokokemuksia. Luontokohteissa toimivat majoitusyrittäjät myyvät pääasiassa ”neljää seinää”, eivätkä ymmärrä tuoda esille ympäröivän luonnon aktiviteettimahdollisuuksia luontomatkailijalle. Taloudellisesti kestävän luontomatkailun edistämiseksi Satakunnassa olisi olennaista tehdä yhteistyötä majoitusyrittäjien kanssa, lisätä heidän tietojaan ympäröivän luonnon ainutlaatuisuudesta ja liiketoimintamahdollisuuksista luonnossa.

Lisäksi alueen luonnon tuntevissa paikallisissa toimijoissa on suuri potentiaali luontomatkailuun sisältöä kehitettäessä. Paikallisten kylä-, ympäristö-, melonta- tai lintutieteellisten yhdistysten kautta voisi olla mahdollista löytää lisää toimijoita luontomatkailuun ja lisätä tuloja sekä työllisyyttä. Jo tällä hetkellä monet paikalliset yhdistykset järjestävät maakunnan asukkaille muun muassa päiväretkiä lähiympäristön luontoon tutustumiseksi, ja heihin kohdistuu myös kaupallista kysyntää varsinaisten kaupallisten toimijoiden puuttuessa. Paikallisten luonto-osaajien rohkaisu mukaan toimintaan nähdään siten tärkeäksi.

Samat vahvuudet ja haasteet kautta linjan

Satakunnan luontomatkailuohjelmassa 2025 esiin nousevat vahvuudet ja haasteet ovat luonteeltaan samanlaisia kuin valtakunnan tasolla. Valtakunnallisiksi luontomatkailun kehittämisen vahvuuksiksi nähdään aktiviteettimarkkinoiden potentiaali, riittävä pohja tuotekehitykseen, markkinoinnin valinnat sekä uudet yhteistyökuviot. Valtakunnallisen strategian mukaan tuotteiden markkinoille tuomiseen liittyy suuriakin haasteita, jotka vaikeuttavat taloudellisesti kestävän luontomatkailun kehitystä. Tuotetarjonta on vähäistä, tuotteistettujen luontomatkojen ja -reittien myyjät ja paketoijat puuttuvat. Tieto palveluista ja reiteistä on hajallaan ja vaikeasti löydettävissä. (Visit Finland 2014.)

Satakunnassakin luontomatkailutuotteille on havaittu olevan lisääntyvää kysyntää, johon kuitenkaan tällä hetkellä ei pystytä täysin vastaamaan. Loistavat luonnon resurssit tuotekehitykseen ovat kuitenkin olemassa, ja erityyppisiä potentiaalisia toimijoita ja kumppanuuksia tuotteiden toteuttamiseksi sekä myynnin ja markkinoinnin vetureiksi on tunnistettu. Lisäksi maakunnan luontokohteissa toimii paikallisia verkostoja ja maakunnan luontokohteet kokoava tiedottaminen on aloitettu. Tällä hetkellä Satakunta ei kuitenkaan luontomatkailukohteena kykene tuottamaan riittävästi kokonaisvaltaisia, erilaisille kohderyhmille ja koordinoituja tuotteita, joista viestittäisiin keskitetysti. Lisäksi matkailijan on hankala löytää tietoa maakunnasta luontomatkailukohteena ja siihen liittyvistä tuotteista. Näiden tulosten valossa voidaankin todeta, että vielä tällä hetkellä luontomatkailu ei tuota maakunnissa kestävällä tavalla hyvinvointia siinä laajuudessa kuin se olisi mahdollista.

Valtakunnallisen ja maakunnallisen tason lisäksi samat kehittämishaasteet toistuvat myös paikallisessa luontomatkailun kehittämisessä Satakunnan eri osissa. Tälläkin hetkellä paikallisissa strategioissa luonto nähdään alueiden vahvuutena. Samalla strategioissa todetaan, että paikallisesti luontomatkailussa on runsaasti ammennettavaa ja kasvupotentiaalia, mutta elinkeinomahdollisuuksia ei ole vielä hyödynnetty riittävästi. Tästä voidaan päätellä, että luontomatkailukohteiden kilpailukyvyn kehittäminen taloudellisesti kestävän matkailun näkökulmasta kohtaa samoja kehittämishaasteita kaikilla tasoilla: valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti.

Lähteet

Satakunnan luontomatkailuohjelma 2025. Satakunnan ammattikorkeakoulu, Pori. Viitattu 2.1.2017.

Visit Finland 2014. Valtakunnallinen kesän luontoaktiviteettien kehittämisstrategia 2015–2018. Viitattu 2.1.2017.

---

Artikkelikuva: Kuvakaappaus verkkosivulta outdoorssatakunta.fi. Kuvankäsittely Petja Kauppi.

Professori Pirjo Siiskosen jäähyväisluento 16.12.2016

Pirjo Siiskonen
Valtiotieteen tohtori, Helsingin yliopiston vieraileva tutkija

 

Luentoni jakaantuu kolmeen osaan. Ensin tarkastelen mennyttä, lähinnä sitä, miten olemme Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa, sittemmin Ruraliassa ja viimeksi Luomuinstituutissa edistäneet kestävän kehityksen periaatteiden toteutumista ja edistymistä. Sitten kerron, mitä koen oppineeni maaseudun ja luomun kehittämisestä niiden 28 vuoden aikana, jotka olen näissä organisaatioissa työskennellyt ja lopuksi esitän joitakin näkemyksiä Suomen, sen maaseudun ja Etelä-Savon tulevaisuuden mahdollisuuksista matkalla kohti kestävää erilaisuutta.^[1]

Kertausta menneestä

Vuonna 1988 Mikkeliin ja Etelä-Savoon tuli uusi toimija ja haastaja: valtioneuvosto ja Helsingin yliopisto olivat päättäneet perustaa kaksi Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskusta, joista toinen sijoittui Seinäjoelle ja toinen Mikkeliin. Perustamisen tarkoitus oli ottaa käyttöön kaikki ne muut mahdollisuudet, joita maaseudulla oli, kuin tavanomainen maataloustuotanto. Tämä tavoite oli julkilausuttu Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskusten perustamissuunnitelmassa 2.12.1987 seuraavasti: ”On tultu tilanteeseen, jossa maaseudun ongelmat eivät ole ratkaistavissa pelkästään perinteistä maa- ja metsätaloutta kehittämällä” ja että ”yliopistollisilla maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksilla on ratkaisevasti yksittäisiä projekteja paremmat edellytykset teorian ja käytännön tiedon yhdistämisen kautta pureutua tuloksellisesti maaseudun ongelmiin” (Siiskonen, 2008, 13). Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukset saivat tehtäväkseen maaseudun elinolojen ja elinkeinojen kehittämisen. Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa panostettiin oikeasti maaseudun kehittämiseen ja tehtiin aluepolitiikkaa.

Aloitimme Mikkelissä kylien, maaseudun ”pienimuotoisen elinkeinotoiminnan” s.o. monialaisen maaseutuyrittäjyyden, metsätalouden ja luomun kehittämisellä. Tekemistä kaikilla näillä neljällä saralla on riittänyt tälle vuosikymmenelle asti, sillä paikallisyhteisöt, maaseutuyrittäjyys, luomu ja metsät luomusertifioinnin muodossa ovat Ruralia-instituutin työkalupakissa tänäkin päivänä.

Ruralia-instituutin 20-vuotishistoriikissa olen kirjoittanut: ”Keskukset pyrkivät tarkastelemaan maaseutua uusien mahdollisuuksien näkökulmasta eivätkä kaihda kritiikkiä maatalouskeskeistä ajattelutapaa ja toimintamallia kohtaan. Keskukset ovat tulleet uusina toimijoina maakuntiin ja pyrkivät osoittamaan tarpeellisuutensa ja raivaamaan elintilansa aikaisempien toimijoiden välimaastossa ja laiminlyödyillä alueilla. Ne ravistelevat vakiintuneita toimintatapoja, mutta samalla pyrkivät osoittamaan omalla hanketyöllään, että niiden esittämät toimintamallit aikaansaavat uutta yritystoimintaa ja alkutuotannon kehittymistä tilakohtaiseksi tai paikalliseksi jalostamiseksi ja konkreettisiksi maaseudun uusiksi tuotteiksi. On kyse vanhan maatalousmaaseudun ja uuden monitoimisen maaseudun keskinäisestä taistelusta, jossa vasta tulevat vuodet todistavat uuden ajattelun voittoa myös käytännössä” (Siiskonen, 2008, 16). Monimuotoinen maaseutu ja monialainen maaseutuyrittäjyys ovatkin osoittautuneet maaseudun elinvoiman ylläpitäjiksi, mutta maatalouden tuotantotapa on edelleen kova kysymys niin maaseudun kuin koko Suomen näkökulmasta. Mikkelin lääni oli kestävää kehitystä tavoittelevalle tulokkaalle otollinen laskeutumisalusta: Ekolääni, sen maaherra Uki Voutilainen ja ympäristöpäällikkö Ilkka Sten ottivat tulijan avosylin vastaan. Maaseudun kehittämiskeskus Partala oli perustettu Juvalle vuonna 1985 ja se oli kehittymässä hyvää vauhtia luomualan vahvaksi toimijaksi. Voutilaisen seuraaja maaherra J. Juhani Kortesalmi jatkoi edeltäjänsä työtä asettamalla Ekoläänityöryhmän ja ekoläänihankkeen. Saimme vuosina 1991–1994 ideoitua ja innostettua yhteistyökumppanit toteuttamaan pienellä lääninrahatuella yhteensä 47 erilaista kestävän kehityksen hanketta Mikkelin läänissä. Näitä olivat mm. Ekokouluverkosto, Eko-osuuspankin perustaminen, Ekolääniseminaarisarja, Juvan luomumeijerin perustaminen, YTY-yritysryhmän synty, Savonlinnan jätevedenpuhdistamohanke ja PUUHA-hanke eli puuhakkeen hankinta- ja käyttö ESE:n voimalassa. Puuhaketta ESE käyttää tänäkin päivänä Pursialassa sijaitsevassa voimalassaan.

Kun aloitimme Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen työtä Mikkelissä, oli ensimmäisiä neuvonantajiani Hannu Kovanen. Hän tuli vuonna 1989 tekemään ”Luonnonmukaisesti viljeltyjen maataloustuotteiden markkinakanavaselvitystä” ja saatuaan sen valmiiksi sanoi: ”Palkkaa sinä se Rajalan Jukka tänne”. Hannu antoi hyvän neuvon. Jukka palkattiin ja äkkiä alkoi pyöriä luomukurssi ja -koulutus toisensa perään ja päällekkäin. Koulutettiin neuvojia, maatalousoppilaitosten opettajia ja 4H-ohjaajia luomuosaajiksi. Parhaimpina vuosina pelkästään luomualan koulutusohjelmissa saavutettiin yli 10 000 koulutustyöpäivää. Tehtiin ja käännettiin oppimateriaalia, kalvosarjoja, siirtymisohjeita ja tietokortteja luomusta. Jukka Rajalan Luonnonmukainen maatalous -oppikirjan ensimmäinen painos, edelleenkin lajissaan maan ainoa alan oppikirja, ilmestyi vuonna 1995. 1990-luvulla Jukan lisäksi meillä oli työssä useita muita luomualan koulutussuunnittelijoita ja kouluttajia, muun muassa nykyinen ministeri Kimmo Tiilikainen vuosina 1994–1995.

Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi. Siitä seurasi hyviä ja huonoja asioita. EU-jäsenyys toi tullessaan rakennerahastorahat ja niiden käytöstä oman toiminnan kehittämiseen alkoi vimmattu kilpailu maakunnan toimijoiden kesken. Ekopolis-ohjelman hyvä yhteistyö unohtui, ja toimijoiden sekä läänin kaupunkiseutujen keskinäinen kilpailu kiihtyi. Sisällöllisesti isot hankekokonaisuudet saattoivat säilyttää osittain kestävän kehityksen ajatuksia, mutta varsinaista yhteistä ja yhdistävää tavoitetta, johon työnjaon avulla olisi pyritty, ei ollut. Ekoläänipäivitys toteutui vielä vuonna 1998 julkaistussa Etelä-Savon ympäristöohjelmassa Ekoläänistä ekomaakunnaksi, mutta yhteisen Ekopolis-ohjelman tuottajat hajosivat rakennerahastorahojen turvin kukin omille teilleen.

Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus lähti toteuttamaan ekoyliopisto-ajatusta, joka oli esitetty yksikön kymmenvuotisjuhlassa vuonna 1998. Syntyi kolme kansallisen tason yliopistollista koulutusohjelmaa, jollaisia maassa ei vielä ollut. Nämä olivat Eco Studies, Rural Studies ja Co-op Studies, opetusministeriön ja Itä-Suomen lääninhallituksen suosiollisella suhtautumisella ja EU-rahoituksella. Eco Studies -ohjelma aloitti vuonna 2001, Rural Studies vuonna 2002 ja Co-op Studies vuonna 2007. Koulutusohjelmille tuotettiin tutkimukselliset vastinparit luomututkimus, yhteiskuntatieteellinen maaseutututkimus ja osuustoimintatutkimus. Tutkimuksen vahvistukseksi saimme myös professuureja. Niitä olivat kotieläinten hyvinvoinnin professuuri, kasvintuotannon professuuri ja yhteiskuntatieteellisen maaseutututkimuksen professuuri. Toiminnallamme oli vahva kestävän kehityksen arvopohja ja tavoitteena ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen sekä taloudellinen kestävyys. Kymmenen vuoden koekäytön jälkeen Eco Studies hyväksyttiin Helsingin yliopiston maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan toteuttamaksi opetukseksi ja opetusministeriön rahoituksen piiriin, Rural Studies jatkoi kansallisella maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rahoituksella ja Co-op Studies jatkaa näistä kolmesta tällä hetkellä vahvaverisimpänä Pellervo-Seuran sekä osuustoimintajärjestöjen merkittävällä osarahoituksella. EU-jäsenyyden myötä pyrimme ja pääsimme mukaan myös EU:n puiteohjelmahankkeisiin, joiden sisältönä oli luomu ja/tai kestävä kehitys. Yksikön tutkimus- ja kehittämistoiminta kansainvälistyi. Hanketietokantaan alkoi ilmaantua mitä erilaisimpia akronyymejä: Omiard, BERAS, iPOPY, QCLIFF, SEED.

Kestävyys, sustainability, on nyt tiedemaailman keskeisiä käsitteitä ja tavoitteita. Nyt, vuonna 2016, Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa on työnsä aloittanut maan ensimmäinen Sustainability Science -professori, Helena Kahiluoto, jonka tutkijanuran juuret ovat Juvan Partalassa ja Mikkelin Ekoyliopistossa. Helsingin yliopisto ja Luke taas ovat jo vuoden päivät valmistelleet Sustainability Science Centeriä pääkaupunkiseudulle. Ekoyliopisto taitaa toteutua vähän isommassa formaatissa ja muualla kuin Ekomaakunnassa!

Ekoyliopiston tutkimustoiminnan rinnalla jatkui ja vahvistui myös kehittämistoiminta. Ekoneum ry – elintarvikealan tutkimus- ja koulutusorganisaatioiden MTT:n, MAMK:n ja Ruralian yhteiselin – perustettiin vuonna 2000 ja Dynamo yrittäjyyden edistäjäksi vuonna 2001. Näillä instrumenteilla, lukuisilla hankkeilla ja hankerahoituksella sekä yhteistyössä muiden toimijoiden, kuten Aaltoyliopiston Pienyrityskeskuksen, Mikkelin ammattikorkeakoulun, Pro Agria Etelä-Savon, MTT:n (nykyinen Luke) ja Metsäkeskuksen kanssa Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus (vuodesta 2004 lähtien Ruralia-instituutti) on parhaan ymmärryksensä mukaan ja tutkimustietoon perustuen kehittänyt niin Etelä-Savon kuin koko maankin maaseutua. Mikkelin yksikössä oli enimmillään vuonna 2004 työssä 84 henkilöä, jotka tekivät työtä 60,7 henkilötyövuotta.

Vuonna 2005 maahan päätettiin perustaa kuusi yliopistokeskusta, yksi näistä Mikkeliin. Alkoi uuden yliopistollisen toimintakonseptin suunnittelutyö. Yliopistokeskuksen tulon myötä yliopistotoimintojen näkyvyys kaupungissa vahvistui.

Vuonna 2009 Kataisen hallitus asetti maabrändityöryhmän miettimään Suomi-brändiä. Ryhmä päätyi esittämään luonnonmukaista ruoantuotantoa Suomi-brändin keskeiseksi elementiksi ja antoi Helsingin yliopistolle ja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukselle tehtäväksi Luomuinstituutin perustamisen. Tohtori Tarja Cronbergin selvitystyön tuloksena ja perustelluista syistä Luomuinstituutin kotipaikaksi tuli Mikkeli. Sen juuret olivat yhtä lailla Maaseudun kehittämiskeskus Partalasta alkaneessa luomututkimustraditiossa kuin Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen ja Ruralia-instituutin luomuosaamisessa. Luomuinstituutti aloitti toimintansa vuoden 2013 alussa. Jos haluamme, voimme nähdä varsin ehjän jatkumon kestävän kehityksen rakentamispyrkimyksissä Ekoläänistä Juvan Partalan perustamisen, Ekoyliopistotoimintojen ja Ruralia-instituutin luomutekemisen kautta valtakunnalliseen Luomuinstituuttiin, joka on ensi vuoden alussa starttaamassa toiselle nelivuotiskaudelleen. Kestävä kehitys, sustainability, ja sen edistäminen on ollut mainittujen toimijoiden ja maakunnan ohjaavana arvopohjana melkein 40 vuotta.

Mitä olen oppinut?

Olen koko työurani ajan sijoittunut tutkimuksen, käytännön kehittämisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rajamaastoon ja ollut mukana kaikissa näissä toiminnoissa. Tällainen sijoittautuminen on siinä mielessä palkitsevaa, että se tarjoaa näköaloja moneen suuntaan.

Ihan aluksi tekee mieli lainata pääministeri Juha Sipilää: ilman suurta visiota tätä työtä tuskin olisi tehty. Vastoinkäymiset on helpompi kestää, kun tietää, mihin on menossa.

Mutta mitä nämä vuodet ovat opettaneet? Ainakin seuraavat opit pystyn erittelemään nyt.

1. Muutoin kuin ihmisen avulla ja kautta ei voi kehittää mitään. Tutkija tai kehittäjä voi yrittää lisätä Suomen luomutuotantoa tai luomupeltoalaa, mutta ilman tuottajan, viljelijän tai yrittäjän tekemää päätöstä siirtyä tavanomaisesta tuotannosta luomuun, lisätä tuotantoa tai ryhtyä myös jalostajaksi, ei mitään kehitystä tapahdu. Kaikkeen muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen tarvitaan ihmisen tekemä päätös. Maaseutu ei muutu tai kehity kehittäjän tahdosta tai tutkijan oivalluksesta. Vasta, kun tutkijan tuottama tutkimustulos tai tieto koskettaa tai puhuttaa potentiaalista toimijaa ja tämä pystyy tietoa hyödyntämään, voi alkaa jokin muutosprosessi. Tutkimustulokset sinällään ovat arvottomia, ellei niille löydy käyttäjää, joka voisi niistä hyötyä.
2. Yksi tieteenala ei riitä. Niin maaseudun kuin luomutuotannonkin kehittämiseen tarvitsemme monitieteistä tutkimusta ja useiden tieteenalojen yhteistyötä. Jos tavoitteemme on kehittää maaseudun elinoloja tai elinkeinoja, tarvitsemme erityisesti ihmistieteitä äsken mainitusta syystä. Ihminen on se, joka päättää, mutta hänen päätöksentekoaan ohjaavat milloin tunteet, milloin perinteet, joskus pelot, joskus ahneus ja joskus myös järki. Tämän ymmärtämiseen tarvitaan humanisteja. Esimerkiksi biotalous tarvitsee kehittyäkseen biotieteiden lisäksi humanistisia tieteitä, sillä on kyse uusien toimintatapojen omaksumisesta ja vanhoista poisoppimisesta. Metsien hyödyntämisessä taas tarvitaan yhteiskuntatieteitä mm. omistusrakenteiden monimuotoisuuden takia ja maataloudessa omaksutun konventionaalisen tuotantotavan muuttamisessa luomutuotannoksi vähintäänkin psykologiatieteitä. Medisiinareiden, ravitsemustieteilijöiden ja food scientistien on löydettävä toisensa, jotta luomuruoan tuottaminen löytää perustelunsa ihmiseen kohdistuvista terveysvaikutuksista. Tutkimussovelluksiin pääseminen ei ole rationaalista tai loogista etenemistä oman tieteenalan tutkimustuloksesta soveltamiseen, vaan tarvitaan eri tieteenalojen ja osaamisten yhdistämistä.
3. Kehittämisessä tarvitaan muutakin yhteistyötä. Parhaaseen tulokseen päästään yleensä työnjaolla ja yhteistyökumppaneiden erilaisia vahvuuksia ja osaamista hyödyntämällä. Hyvä esimerkki tulee lapsuuteni ja nuoruuteni kotikunnasta, Haukivuorelta, jossa uuden sukupolven luomuviljelijät Paavo Pulkkinen, Antti ja Elina Vauhkonen, Kalle Mattila, Jukka Kohvakka ja Heikki Mustalampi ovat kehittäneet maatilojen perinteisestä toimintatavasta poikkeavan, yhteistoiminnallisen tuotanto-, logistiikka- ja markkinointimallin luomutilojen kesken. Nuoret viljelijät ovat pystyneet konkreettisesti ylittämään jopa tilojen välisiä raja-aitoja ja viljelevät toistensa peltoja. Toimintatavallaan he ovat saavuttaneet merkittäviä taloudellisia hyötyjä, mutta myös yrittäjiä itseään sosiaalisesti palkitsevia tuloksia. Viljelijän yksinäinen työ on muuttunut yhteistoiminnalliseksi yrittäjyydeksi. Mielestäni kyse on myös sosiaalisesta innovaatiosta. On myös muita esimerkkejä siitä, miten vasta yrittäjien tai kyläläisten yhteistyö on auttanut saavuttamaan merkittäviä edistysaskeleita ja menestystä. Muutos vaatii yleensä myös uuden sukupolven esiinmarssin. Tämä näyttää pitävän paikkansa erityisesti maaseutuyrittäjyydessä ja luomutuotannossa. Muutosvastarinta murtuu harvoin yhden sukupolvena aikana. Uuden toimintatavan tai uuden tuotantotavan (luomu) opetteleminen ja oppiminen on niin haasteellista ja vaativaa, että yleensä uusiin mahdollisuuksiin tarttuu vasta seuraava sukupolvi. Tämä aiheuttaa muutokseen viivettä, muutoshitautta.
4. Aina tarvitaan edelläkävijöitä, jotta uudistuksia omaksuttaisiin myöhemmin laajemmassa mittakaavassa. Jo 1960-luvulla Purohit kehitti teorian, jonka mukaan innovaatiot juurtuvat edelläkävijöiden kautta. Nämä pioneerit näyttävät mallia ja heitä uskaltautuvat seuraamaan jäljittelijät, aikainen enemmistö, sitten tulevat myöhäinen enemmistö ja viimeisenä myöhäiset soveltajat. Tällä tavoin monet maatalouden innovaatiot ovat juurtuneet. Aikaa voi mennä vuosia, joskus vuosikymmeniä. Luomun suhteen olemme jo kokeneet edelläkävijävaiheen ja olemme nyt jäljittelijävaiheessa, mutta siirtymässä siitä varhaisen enemmistön omaksumisvaiheeseen. Tarvitaan vielä vuosia, että myöhäinen enemmistökin on luopunut myrkyistään ja omaksunut luonnolliseen ravinnekiertoon ja typensidontaan perustuvan tuotantotavan. Toinen esimerkki innovaatioiden omaksumisprosessista voidaan ottaa biokaasun hyödyntämisestä. Tässä ollaan vasta edelläkävijävaiheessa ja Etelä-Savon edelläkävijäviljelijät löytyvät Juvalta ja Haukivuorelta.
5. Viestintä on tärkeässä roolissa tutkimustuloksia levitettäessä. Viestintä on taitolaji, kuten olemme viime viikkoina havainneet seuratessamme päämisterin ja Ylen keskinäistä mittelöä. Tutkimustuloksistakaan ole mitään hyötyä, ellei niistä osata tai onnistuta viestimään oikein. Luomuala on taistellut viestinnän kanssa koko ikänsä. Luomun tutkimustuloksiin perustuvassa kehittämisessä tarvittaisiinkin viestintätutkimuksen ja -osaamisen väliintuloa. On myös mielenkiintoista, että luomusta ovat erityisen halukkaita viestimään sen ulkopuoliset.

Myytin murtaminen vaatii taitoa. Meillä ihmisillä on taipumusta ennakkoluuloihin. Maahanmuuttajiin kohdistuu ennakkoluuloja, luomuun kohdistuu ennakkoluuloja ja kaupunki/maaseutu-asetelma sisältää ennakkoluuloja. Lähiruokaan liittyy positiivisempia konnotaatioita kuin luomuruokaan. Kuntapäättäjätkin hyväksyvät lähiruoan, mutta eivät luomua. Koko Luomuinstituutin toiminta-ajan olen yrittänyt murtaa tätä myyttiä. On kyse samanaikaisesti kahdesta eri muuttujasta: tuotantotavasta ja tuotantopaikasta. Ruoka voi olla kaukana tuotettua tai lähellä tuotettua. Kuitenkin lähiruoan tuotantotapa on aina joko luomu tai ei-luomu. Toriostoksilla oleva kuluttaja kysyy, missä tuote on tuotettu ja ilahtuu ”lähellä”-vastauksesta, mutta ei kysy, miten tämä on tuotettu tai onko tämän lähellä tuotetun ruoan tuottamisessa käytetty torjunta-aineita. Lähellä tuotettu ei-luomu voittaa edelleen lähellä tuotetun luomun! Siinä viestinnän tutkijalle toinen haaste ja kehittämiskohde!

Kyky käyttää tutkimustuloksia päätöksenteon tukena. Yksi hämmästyttävä havainto, jonka olen tehnyt, on se, miten vähän kunnallinen päätöksenteko käyttää apunaan tutkimusta. Mikkelin yliopistokeskuksen tutkijat eivät todellakaan ravaa työkseen kuntapäättäjien kuultavina. Eduskunnassa sentään on toinen käytäntö ja maakuntakin osallistaa strategiatyöhön myös tutkijoita. Myös kaupungin päätöksenteko saattaisi hyötyä merkittävästi, jos se käyttäisi Mikkelin yliopistokeskuksen tutkijoita asiantuntijakuulemisiin, kun on esimerkiksi kyse kyläkoulusta, valmisteilla olevan päätöksen maaseutuvaikutuksista tai ruokapalveluhankintojen aluetaloudellisista vaikutuksista.

Pelkkä tutkimus ei riitä: tarvitaan kehittämistoimenpiteitä, tiedon siirtoa kehittämishankkeiden, koulutuksen, tapahtumien ja sosiaalisen median kautta. Rohkenenkin hieman hämmästellä sitä vimmaa, jolla yliopistotoimijoita tällä hetkellä ohjataan tekemään vain tutkimusta. Sen sijaan tutkijoiden tulisi rohkeammin ottaa kantaa yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen, mennä mukaan prosesseihin ja tekemiseen ja tuoda tutkimustieto käytäntöön. Toivottavasti tutkimuksellisuuden rinnalla säilyy kehittämisote ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen pyrkimys ja arvostus myös tulevaisuudessa.

6. Oikea asemointi ajassa on tärkeää. Tutkimuslaitoksen on aina asemoitava itsensä tutkimuskysynnän ja -rahoitusmahdollisuuksien näkökulmasta oikein. Rohkenen väittää, että nyt on kansainvälisen toiminnan ja tutkimusviennin aika. Viime viikoillakin meillä kävi kaksi eri delegaatiota Kiinasta ja yksi Pietarista neuvottelemassa tutkimus- ja hankeyhteistyöstä. Kotimaan tutkimusrahoitus on saavuttanut tietyn saturaatioasteen. Mikkelin yliopistokeskuksen toimijoilla ja Luomuinstituutilla on juuri sitä osaamista, jota maailmalla tarvitaan: vesien puhdistaminen, bioenergia, luonnonmukainen ruoantuotanto, maaseudun ja paikallisyhteisöjen kehittäminen, osuustoiminta, digitalisoituminen ja kaiken kukkuraksi kansainvälinen liiketoimintaosaaminen. Mikä osaamisvalikoima ja keskittymä! Olisiko nyt aika todellisesti koota Mikkelin yliopistokeskustoimijoiden ja luomututkijoiden hynttyyt yhteen ja lähteä tekemään kauppaa tiedon vientimarkkinoille?

Suomalaisen maaseutu ja Etelä-Savo tienhaarassa

Siirryn nyt luentoni kolmanteen osaan, tulevaisuusarvioihin suomalaisen maaseudun, suomalaisen maatalouden ja Etelä-Savon tilanteesta.

Taloustutkimus toteutti Yle Uutisten toimeksiannosta lokakuussa tutkimuksen, jossa yli 1000 suomalaiselta tiedusteltiin, missä he haluaisivat asua. Tämän tutkimuksen mukaan lähes joka kolmannen suomalaisen toivekoti sijaitsee maaseudulla. Tämän lisäksi pikkukaupungissa tai taajamassa haluaisi asua 28% vastanneista ja suuren kaupungin keskustassa halusi asua vain 11% kyselyyn osallistuneista. Silti rakennamme kaupunkeja.

Suomi on erilainen maa Euroopassa ja Etelä-Savo erilainen maakunta Suomessa. Kysymys kuuluu, minkä varaan Suomi, suomalainen maaseutu tai maaseutumaakunta Etelä-Savo voi rakentaa tulevaisuutensa?

Rohkenen vastata, että kestävän erilaisuuden varaan.

Istuva hallitus rakentaa Suomen tulevaisuutta biotalouden varaan, mutta ihmetyttää, että se jättää kestävän ruoantuotannon sen ulkopuolelle. Hallitus hyväksyy suomalaisen ruoantuotannon valtavirraksi toimintatavan, joka perustuu torjunta-aineiden käyttöön, tuontilannoitteisiin ja tuontiväkirehuihin, kansantalouden alijäämän kasvattamiseen ja ihmisen, luonnon ja eläinten hyvinvoinnin kannalta kyseenalaisen toimintatavan hyväksymiseen, jopa suosimiseen. Onko uskottavaa, että tuotamme tuontipanoksilla kotimaista ruokaa? Tämän lisäksi teollisuus, kauppa ja ravintolat tuovat joka vuosi miljardien eurojen arvosta ulkomaisia elintarviketeollisuuden raaka-aineita ja ruokaa. Ruokasektorin kauppatase on vahvasti alijäämäinen.

Ruoka tuotetaan aina maaseudulla. Tuontiin perustuvalla toimintatavalla heikennämme suomalaisen maaseudun ja suomalaisten maanviljelijöiden toimeentulomahdollisuuksia, voitaisiinhan huomattava osa tuontiruoasta ja karjan rehuista tuottaa Suomen maaseudulla. Jos alkaisimme siirtyä vallalla olevasta ruoan tuotantotavasta luonnonmukaiseen tuotantoon, kaikki osapuolet hyötyisivät: valtiontalous, suomalainen maaseutu ja kuluttajat. Valtion talous hyötyisi, kun maatalouteen tuotaisiin vähemmän ostopanoksia, suomalainen maaseutu hyötyisi, kun se saisi lisää tuotantomahdollisuuksia ja kuluttajat hyötyisivät, kun he saisivat terveytensä kannalta turvallisempaa ruokaa. Lisäksi vesistöjen ravinnekuorma vähenisi ja luonto kiittäisi. Neonikodinoideilla ei tapettaisi mehiläisiä eikä torjunta-aineilla tuhottaisi maaperän pieneliöstöä tai mikrobistoa.

Ihmisen terveydelle turvallisempi vaihtoehto, luonnonmukainen ruoantuotanto ja elintarviketalous, olisivat osa biotalouden kestävää kehittämistä ja Suomen kaltaiselle maalle mahdollinen ja sopiva vaihtoehto. Suomen tulisikin rohkeasti asettaa tavoitteeksi luomutuotannon tekeminen Suomen ruoantuotannon valtavirraksi.

Tutkimuksen mukaan Suomi on tällä hetkellä myös maailman kiinnostavin matkailumaa. Luonto, hiljaisuus ja puhtaus kiinnostavat muidenmuassa. kiinalaisia turisteja, joiden määrä on kasvussa. Kaikki mainitsemani Suomi-ominaisuudet liittyvät maaseutuun. Ruoka on osa matkailua ja korkeatasoinen Suomi-brändi edellyttää luomuruoan tarjontaa matkailussa. Metsämme voidaan sertifioida luomumetsiksi ja niitä voidaan hyödyntää niin matkailupalveluissa kuin luomumetsätuotteiden jalostamisessa terveys- ja hyvinvointituotteiksi sekä niiden myynnissä ja viennissä.

Suomen ruoantuotannossa on myös tilaa paikalliselle jalostukselle. Luomulähiruokaa voidaan jalostaa tilatason yrityksissä tai tilojen yhteisyrityksissä. Maakunnilla voi olla omat alueelliset brändinsä, jalostusyksikkönsä, makunsa ja erikoistuotteensa. Alueella tuotettu ja alueella jalostettu on paikallista ruokaa ja vahvistaa aluetaloutta.

Etelä-Savo istuu aarrearkun päällä. Uusin maakuntastrategia viittaa siihen, että päättäjät ovat viimeinkin löytämässä tämän arkun, jossa ovat puhdas vesi, puhdas metsä ja puhdas ruoka. Meillä on täällä mahdollisuus kehittää ja tuottaa luomusertifioituja metsätuotteita ja -jalosteita, bioenergiaa ja luomuruokaa. Meillä on Suomen suurin järvi, Saimaa, ja sen tarjoamat monimuotoiset elämykselliset palvelutuotteet ovat vielä lähes kehittämättä. Etelä-Savo voi tarjota maaseutuasumista arvostavalle suomalaiselle myös kodin järven rannalla ja sähkö- tai biokaasuautomatkan päässä rautatieasemalta.

Tulevaisuuden ihminen haluaa ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävää elämää ja elämäntapaa. Sitä suomalainen maaseutu ja Etelä-Savo voivat tarjota.

Etelä-Savo on erilainen maakunta Suomessa. Se on luonnonrikkauksien aarrearkku ja se on kestävän kehityksen periaatteiden noudattamisessa edelläkävijä muihin maakuntiin verrattuna. Uki Voutilaisen ekolääniajatus ei ole vanhentunut.

Suomi on erilainen maa maailmassa ja sen erilainen vahvuus on maaseutu. Maailmassa on harvoja kehittyneitä maita, jotka ovat Suomeen verrattavalla tavalla säilyttäneet maaseutunsa infrastruktuuriltaan toimintakelpoisena ja maaseutuluonnon aitona resurssina. Vielä nyt elämme tilanteessa, jossa maaseutu koetaan pikemminkin riippana kuin resurssina. Maaseudun pitäisi kuitenkin nousta kaikkien suomalaisten huolenpidon kohteeksi ja ylpeyden aiheeksi. Tämän tavoitteen saavuttamisessa on työtä niin Ruralia-instituutille, sen monitieteiselle osaamiselle kuin Luomuinstituutillekin. Molemmille organisaatioille ja seuraajilleni niiden johtajina toivotan mitä parhainta menestystä tässä työssä ja suuren vision saavuttamisessa! Emoyliopistolta ja poliittisilta päättäjiltä toivon viisautta ymmärtää, miten tärkeää työtä nämä organisaatiot tekevät ja miten tärkeitä toimijoita ne suomalaisen yhteiskunnan kokonaisuuden ja tulevaisuuden kannalta ovat.

Lähteet

Ekopolis Mikkeli. Mikkelin seudun osaamiskeskusohjelma 1994.

Ekoläänityöryhmä, 1994. Luonnollisesti. Mikkelin eloläänihanke 1980-1994.

Kehittäjät kumppanuuspolulla – Ekoneumin 10 vuotta. 2010. Mäkinen-Hankamäki, Sari, Siiskonen, Pirjo ja Vantti, Marija

Luomutalous tuo uutta kasvua. Tutkimuspohjainen ideapaperi. Demos 2015. Työryhmä: Herlin, Ilkka, Kaasalainen, Antti, von Limburg-Stirum, Fredrik, Nuutila, Jaakko, Rauhala, Osmo, Siiskonen, Pirjo ja Wilenius, Markku

Mikkelin Ekoläänikomitean mietintö, 1984. Komiteamietintö 1983:78.

Siiskonen, Pirjo, 2008. Olemme vastuussa tuleville sukupolville. Länsi-Savo 8.11.2008

Siiskonen, Pirjo, 2008. Ruralia-instituutti – 20 vuotta yliopistollista maaseudun kehittämistä teoksessa Kurki, Sami, Kaipainen, Riitta (toim.), 2008. Tieteestä tekoja. Yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tulkintoja maaseutukontekstissa. Helsingin yliopisto. Ruralia-instituutti. Julkaisuja 14

Westermarck, Nils, 1971 Ihminen kehittyvässä maatilataloudessa. Kirjayhtymä

Ylen tutkimus suomalaisten asumistoiveista lokakuu 2016

 

[1] Alkuperäisestä luennosta on poistettu aloitusosa, jossa luonnehdittiin Mikkeliä ja Mikkelin lääniä vuonna 1989, sekä luennon lopun kiitososa.