Erityistuen merkitys alkuperäisrotujen kasvattajille

Taina Lilja: Mikä oli alkuperäisrotujen säilyttämiseen suunnatun erityistuen merkitys itä- ja länsisuomenkarjaa kasvattavien tilojen näkökulmasta ympäristötuen ohjelmakaudella 2007–2013?

Katsaukset, MUA 1/2016

Taina Lilja

YTM, tutkija, Luonnonvarakeskus Jokioinen

KLIKKAA KATSAUKSEEN!

Suomaisten alkuperäis- eli maatiaisrotujen alamäki alkoi maataloustuotannon modernisoitumisesta toisen maailmansodan jälkeen: lypsykarjat vähenivät ja samaan aikaan karjojen koko kasvoi. Itä-, pohjois- ja länsisuomenkarjan lehmät vaihdettiin tuottavampiin tai risteytettiin ulkomailta tuoduilla roduilla.

Tässä katsauksessa tarkastelen alkuperäisrotujen säilyttämiseen suunnatun erityistuen merkitystä itä- ja länsisuomenkarjaa kasvattavien tilojen näkökulmasta ympäristötuen ohjelmakaudella 2007–2013. Katsauksen analyysiosuudessa kysyn, mikä on erityistuen merkitys itä- ja länsisuomenkarjan kasvattajille. Mitä toiveita kasvattajilla on tuen määrän ja tukiehtojen suhteen? Minkälaiset toimenpiteet parhaiten edistäisivät uhanalaisten rotujen säilyttämistä maatiloilla? Kiinnostuksen kohteena analyysissä on myös se, miten eri rotujen, itä- ja länsisuomenkarjan, ylläpitäjien näkemykset poikkeavat toisistaan tukipolitiikan suhteen.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Polkuriippuvuus ja polun luominen lähiruuan kehittämistyössä

Katja Hyvänen: Missä määrin lähiruuan kehittämistyön vaikeus voi selittyä polkuriippuvuudella ja miten uuden ruokapolun luominen on mahdollista?

Katja Hyvönen

YTT, projektitutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

KLIKKAA ARTIKKELIIN!

Ympäristön pilaantumisen, syrjäisten maaseutualueiden autioitumisen sekä ruuan saatavuuteen ja sen heikkoon laatuun liittyvien ongelmien myötä kritiikki tavanomaista elintarvikejärjestelmää kohtaan on vahvistunut. Lähiruoka eli paikalliset elintarvikejärjestelmät on määritelty useissa yhteyksissä ratkaisuksi näihin ongelmiin ja keinoksi luoda monella tapaa kestävä ja oikeudenmukainen elintarvikejärjestelmä. Tästä huolimatta lähiruuan asema on jäänyt marginaaliseksi, ja sen aseman edistämisessä törmätään vuodesta toiseen samantyyppisiin ongelmakohtiin. Tässä artikkelissa arvioin, missä määrin lähiruuan kehittämistyön vaikeus voi selittyä polkuriippuvuudella eli menneistä valinnoista juontuvalla hitausvoimalla, ja miten uuden ruokapolun luominen on tässä tilanteessa mahdollista. Tarkastelen kysymystä lähiruuan kehittäjien näkökulmasta.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa

Olli Lehtonen ja Lasse Okkonen: Biotalousinvestoinneilla on merkittäviä vaikutuksia Pielisen Karjalan paikallistalouteen.

– esimerkkinä Pielisen Karjala

Olli Lehtonen

FT, erikoistutkija, Luonnonvarakeskus, Talous ja yhteiskunta

Lasse Okkonen

FT, lehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu, Energia- ja ympäristötekniikka

KLIKKAA ARTIKKELIIN!

Biotalouden kehitykseen liittyy suuria odotuksia resurssiperiferiassa eli luonnonvarojen prosessoinnista riippuvaisissa paikallistalouksissa. Odotukset koskevat usein työllisyys- ja tulovaikutuksia, sillä alueet ovat menettäneet viime vuosina runsaasti työpaikkoja elinkeinorakenteen muutoksessa. Tässä tutkimuksessa selvitetään biotalouden kehityksen työllisyys- ja tulovaikutuksia Pielisen Karjalan paikallistaloudessa panos-tuotos-analyysin avulla. Tulokset osoittavat, että biotalousinvestoinneilla on merkittäviä vaikutuksia paikallistalouteen. Laskennan perusteella biotalousinvestoinneista arvioidaan syntyvän tuotantovaiheessa noin 240 vuosittaista uutta työpaikkaa, ja arvioidaan, että niillä on hieman yli 8,5 miljoonan euron tulovaikutus. Seutukunnan kehityksen näkökulmasta investointien vaikutukset hidastavat väestön lukumäärän vähentymistä vuoteen 2018 mennessä yli 450 asukkaalla. Luvut kuvastavat biotalousinvestointien suurta merkitystä resurssiperiferian paikallistalouden kehityksessä.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Metsästys ja moraalitalous

Soini, Pellikka & Hiedanpää: Tutkimus osoittaa, että moraalitalouden käsitteistö tarjoaa välineitä metsästyksen eetoksen ymmärtämiseen sekä sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän metsästyksen kehittämiseen.

Artikkelit, MUA 1/2016

Katriina Soini

FT, erikoistutkija Helsingin yliopisto ja Luonnonvarakeskus

Jani Pellikka

Tutkija, YTT, Luonnonvarakeskus

Juha Hiedanpää

Tutkimusprofessori, Luonnonvarakeskus

KLIKKAA ARTIKKELIIN!

Kiinnostus metsästys- ja riistatalouden kehittämiseen elinkeinona on viime aikoina vahvistunut Suomessa. Tutkimukset ovat kuitenkin antaneet viitteitä siitä, että metsästysmatkailuun saatetaan paikallisella tasolla suhtautua varauksellisesti. Artikkelissamme tutkimme metsästyksen muutosta ja siihen suhtautumista käsitteellisesti ja empiirisesti moraalitalouden näkökulmasta. Empiirinen tutkimus kohdistuu hirvenmetsästykseen ja niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka hirvenmetsästystä määrittelevät. Tutkimus osoittaa, että moraalitalouden käsitteistö tarjoaa välineitä metsästyksen eetoksen ymmärtämiseen sekä sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän metsästyksen kehittämiseen.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Aapo Jumppanen haluaa lisää luovuutta ja valinnan vapautta

MUA-lehden uusi päätoimittaja Aapo Jumppanen on kansainvälinen tutkija ja paikallinen kalastaja.

Kohtaamiset, MUA 1/2016

Sulevi Riukulehto

Tutkija

Aapo Jumppanen

Maaseudun Uusi Aika -lehden tuore päätoimittaja Aapo Jumppanen, maaseutu vai kaupunki? ”Vaikea kysymys…” Aapon mielestä valintaa on oikeastaan turha tehdä: molemmilla on ollut oma merkityksensä minuuden rakentumiselle. ”Maaseudulla on luonto ja harrastukset. Metsänomistajaperheen poikana myös metsätöitä on tullut kokeiltua. Sivistyksen ja koulutuksen olen saanut kaupungista.”

Aapo on Kymenlaakson kasvatti, syntynyt Kuusankoskella. Valtio-opin ja historian opintoja Jyväskylässä seurasi vuoden pesti valtio-opin assistenttina, sitten muutto Seinäjoelle elokuussa 2005. Työt Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa alkoivat seuraavan vuoden tammikuussa.

Projektityö oli tutkijalle silloin vielä uppo-outoa. Ensimmäinen hanke käsitteli historiamatkailua. Isossa Itämeren Interreg-projektissa oli monta osaa, monenlaisia matkailunedistämisaloitteita ja paljon kumppaneita kymmenessä eri maassa. ”Muistan, miten esimieheni Kurjen Sami näki hankekansiot pöydälläni ja ilmoitti vakavalla äänellä, että nyt Aapo uit tai hukut.” Siitä saakka uintiliikkeitä on tehty, ja pää on pysynyt pinnalla.

Aapo tunnustautuu tutkijaksi. Hankkeiden valtamerestä huolimatta yhteiskuntatieteen tohtorin tutkinto valmistui valtio-opista jo vuonna 2009 Jyväskylän yliopistoon. Aiheena oli Yhdysvaltojen Euroopan ulkopolitiikka vuosina 1989–1992. ”Väitöksen jälkeen olen siirtynyt käytännössä kokonaan maaseutututkimuksen aiheisiin.” Usein teemat ovat liittyneet maaseudun ja kaupungin vuorovaikutukseen tai maaseutukulttuuriin, mutta Aapon pöydän kautta on kulkenut paljon muutakin: yhteiskunnalliset yritykset, Leader-arvioinnit, elintarvikealan kehittäminen, Rural Studies -opetus ja viime aikoina yhä enemmän myös historiankirjoitushankkeet. Pöytä on harvoin tyhjä työpäivän päättyessä.

Onko aikaa tarpeeksi? ”Enemmän voisi olla. Jos saisin yhden ylimääräisen kuukauden, lukisin, mutta jos aikaa saisi vielä enemmän, hankkisin kokonaan uuden taidon. Voisi vaikka kouluttautua uusiksi.”

Yleensä ihmiset kiinnostuvat iän myötä historiasta ja kulttuurista, mutta Aapo tuntuu menevän toiseen suuntaan. ”Luonnontieteet ovat alkaneet kiinnostaa vanhemmiten.” Kenties yllykkeenä on Ruralia-instituutin monenkirjava tutkimusyhteisö kahvipöytäkeskusteluineen ja ulkomaisine verkostoineen.

KV-koordinaattori

Kansainvälinen toiminta on kuulunut koko ajan Aapon työnkuvaan. Japanilaista Hirosakin yliopistoa voi jo kutsua vakituiseksi yhteistyösuunnaksi. Aapo vieraili siellä opetus- ja tutkimusmatkalla vuoden 2015 alussa. Kansainvälinen verkostoituminen on tullut tutuksi myös Ruralia-instituutin Visiting Scholar -ohjelmassa, jonka ensimmäisenä koordinoijana Aapo vastaanotti tutkijavieraita lähinnä Länsi- ja Pohjois-Euroopasta, mutta myös Yhdysvalloista, Intiasta ja Brasiliasta. Ohjelmasta on saatu hyviä kokemuksia, vaikka sitä on tehty pienellä resurssilla. ”Rahaa ei varmaan koskaan ole liikaa. Tieteessä tehdään paljon talkootyötä.”

Aapo näkee tutkimusrahoituksen suuntaamisessa paljonkin tehostamisen varaa, mutta hän ei tarkoita sillä resurssien kokoamista suuriin, entistä ohjelmallisempiin kokonaisuuksiin. Pikemmin pitäisi lisätä tutkijoiden valinnan vapautta ja luovuutta. ”Rahaa pitäisi käyttää enemmän aiheisiin, joita tutkijat itse pitävät mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisina.” Hieman huolestuttavalta näyttää ihmistieteiden tilanne: ”Jos yhteiskunnallisen tutkimuksen rahoitusta leikataan, vahingot voivat olla nopeasti yllättävän pahoja, sillä tarvittavat investoinnit ovat pieniä. Ei pitäisi säästää sieltä, mistä ei oikeasti pysty säästämään.”

Päätoimittaja

Yliopistollinen tutkijakoulutus antaa valmiudet tieteellisen tekstin kirjoittamiseen. Maaseudun Uusi Aika -lehden päätoimittaja näkee julkaisuprosessin toisen puolen: toimituksen, arvioinnin ja kustantamisen. ”Toimittaminen vaikuttaa periaatteessa yksinkertaiselta, mutta sisältää yllättävän paljon työtä”. Aapon mielestä jokaisen tutkijan kannattaisi rikastuttaa henkilökohtaista työkalupakkiaan tällä kokemuksella: ”Siinä kehittyy itse kirjoittajana, kun lukee toisten tekstejä ja oppii tuntemaan, miten arviointiprosessi toimii.”

Miten kehittäisit lehteä? ”Kansainvälinen teemanumero voisi olla vakituinen käytäntö. Sen voisi toteuttaa esimerkiksi joka toinen vuosi.” Nyt englanninkielisiä erikoisnumeroita on tehty varsin satunnaisesti, seuraavaa suunnitellaan vuodelle 2017. Aapo liputtaa sähköisen lehden puolesta. ”Julkaisun saavutettavuus on sähköisesti niin paljon parempi. Hyvästäkään kirjastosta ei saa kaikkia lehtiä. Sähköinen julkaisu ei ole sidoksissa aikaan eikä paikkaan. Sitä voi halutessaan lukea vaikka keskellä yötä.”

Kalastaja

Tutkimus on tiedelehden päätoimittajalle helposti enemmän kuin työ, mutta tuskin sentään koko elämä. Mitä Aapo Jumppanen tekee kesällä? ”Kalastamassa käyn varmasti. Ja pyöräretkellä. Se on jokseenkin varmaa. Kalareissuja tuli viime kesänäkin kymmeniä.” Soutu-uistelu on Aapon omin laji. Siinä yhdistyvät kaksi suosikkia: kalastus ja liikunta. Uisteluun kannustaa myös asunnon parvekkeelta heikosti näkyvä Kyrkösjärvi. Onko Seinäjoella järviä? ”No, tekojärviä lähinnä, mutta on niissä kaloja – kuhiakin.”

Kalastuksella on monta merkitystä. Se tuo vaihtelua pöytään, se tarjoaa hyvän yhteyden luontoon, ja se on myös rauhoittavaa. Vaimon lisäksi Jumppasen perheeseen kuuluvat 4- ja 8-vuotiaat pojat. Saako heistä kalaseuraa? ”Enimmäkseen kalastan yksin, joskus pojan tai muiden sukulaisten kanssa.” Muutkin harrastukset ovat liikunnallisia: kuntosali, lenkkeily, metsästys – ja lukeminen. Sekin on eteläpohjalaisen käsityksen mukaan voimalaji. Siihen tarvitaan valtavat päälihakset.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Eero Uusitalo in memoriam

In Memoriam: Eero Uusitalo. Suomalaisen maaseutupolitiikan keskeinen suunnannäyttäjä ja tienraivaaja, professori Eero Uusitalo menehtyi sairaskohtaukseen 5.12.2015 kotonaan Perniössä.

Kohtaamiset, MUA 1/2016

Maaseutupolitiikan tienraivaaja

Pertti Rannikko ja Hannu Katajamäki

Meidät maaseutuasioiden kanssa tekemisissä olleet pysähdytti joulukuun alussa yllättävä suru-uutinen: suomalaisen maaseutupolitiikan keskeinen suunnannäyttäjä ja tienraivaaja, professori Eero Uusitalo oli menehtynyt sairaskohtaukseen 5.12.2015 kotonaan Perniössä. Hän oli syntynyt Perniössä maanviljelijä-isän ja opettaja-äidin esikoisena vuonna 1946. 60-vuotishaastattelussaan Eero kertoo tienneensä jo 17-vuotiaana, että hänen alansa liittyy tavalla tai toisella maaseutuun. Hän ei kuitenkaan lähtenyt opiskelemaan maaseutua perinteisiä maatalous- tai metsätieteellisiä polkuja pitkin. Sen sijaan hän alkoi opiskella yhteiskuntatieteitä Turun yliopistossa tultuaan vuonna 1965 ylioppilaaksi Salon lyseosta.

Yliopistovuodet

Eero pääsi jo opiskelunsa alkuvaiheessa Turun yliopiston kylätutkimusryhmän haastattelijaksi Merikarvian kirkonkylään. Kodista saadut maaseutukokemukset alkoivat vähitellen vaihtua aloittelevan tutkijan eritteleväksi suhteeksi maaseutuun. Vuonna 1972 valmistui maatalousalueiden suunnittelua palveleva taloussosiologinen pro gradu -tutkielma Varsinaissuomalaisen maaseudun yhteisörakenne maatalouden kannalta.

Eero Uusitalon työura alkoi opiskeluaikana kesäharjoittelijana Perniön säästöpankissa. Opintojensa loppuvaiheessa ja valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta tutkijana Lounais-Suomen seutukaavaliitossa ja Pirkanmaan maatalouskeskuksessa. Syksyllä 1974 hän aloitti Turun yliopiston sosiologian assistenttina toimien tehtävässä vuoteen 1985 saakka. Assistentin työhön liittyvän opetuksen ja hallinnon ohella Eero johti vuosina 1976–1982 tuon ajan mittapuilla varsin suurta tutkimushanketta Maaseutuväestön monitoimisuus. Hankkeella oli aikakautensa yhteiskuntatieteellisestä tutkimukseen verrattuna poikkeuksellisen läheiset yhteistyösuhteet tiedon soveltajiin ja käytännön kenttään. Projektin teemoista Eero teki myös lisensiaatintutkimuksensa Viljelijäperhe – perheviljelmä (1982).

Eeron opiskelu- ja assistenttikausi Turussa ajoittui yliopistojen poliittisen kuohunnan kiivaimpiin vuosiin. 1970-luvulla sosiologian opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan poliittiset kannat olivat varsin yleisesti tiedossa ja vaikuttivat ihmisten välisiin suhteisiin. Sosiologian opiskelijoiden enemmistö oli vasemmistolaisia, joiden silmissä Eero oli leimautunut kokoomuslaiseksi.

Toisaalta hänen intomielisiä maataloussosiologian luentojaan arvostettiin: mikä usko omaan alaan, mikä rohkeus kulkea ajan hengen tuolla puolen. Opiskelijoiden ainejärjestö pyrki aktiivisesti vaikuttamaan opettajavalintoihin, jolloin Eerokin joutui poliittisista syistä epäasiallisesti kohdelluksi. Nuo nuoruuden mittelöt valmensivat häntä omalta osaltaan myöhempiin koitoksiin ja muokkasivat hänestä tuntemamme määrätietoisen persoonan, joka ei antanut helposti periksi.

Eero osallistui yliopistokautenaan kunnallispolitiikkaan 15 vuoden ajan asuinkunnassaan Kaarinassa, joka oli Turun kupeessa kasvamassa pienehköstä maalaiskunnasta suurehkoksi kaupungiksi. Hän toimi sekä kunnanhallituksessa että koululautakunnassa. Muutaman vuoden hän oli suurimman puolueen, kokoomuksen, kunnallisjärjestön puheenjohtajana yksi Kaarinan keskeisimmistä vaikuttajista. Samalla kun kunnallispolitiikka tuli tutuksi, heräsi myös ammatillinen kiinnostus kuntien kehittämiseen.

Tutkiessaan maatalousväestön monitoimisuutta korosti Eero erityisesti viljelijäperheiden työ- ja toimeentulomahdollisuuksien kokonaisuutta, joka muodostuu maatilataloudesta, muusta yritystoiminnasta ja palkkatyöstä. Monitoimisuuden hän ymmärsi niukkojen resurssien ja yksinään riittämättömien töiden yhdistämiseksi, minkä seurauksena viljelmien ja kyläyhteisön elinvoimaisuus paranee. Hänelle oli tutkimustensa myötä tullut yhä selvemmäksi, että monipuolisuutta etsitään ja joudutaan etsimään enenevässä määrin maatilatalouden ulkopuolelta.

Maaseutupolitiikan idea hahmottuu

Maatilan pojan ja viljelijäperheiden tutkijan näkökulma maaseutuun avartui ja monipuolistui entisestään, kun Eero siirtyi vuonna 1985 Suomen Kunnallisliiton vastaperustettuun elinkeinoasiamiehen toimeen. Uusi työ ja asuminen arkipäivinä Helsingissä muuttivat elämää ratkaisevasti. Vaikka yliopisto ja kunnallispolitiikka jäivätkin taakse, korosti Eero usein näiden kokemusten merkitystä: ”Olen tarvinnut niitä molempia ja myös käyttänyt niitä.” Toimiessaan Kunnallisliitossa elinkeinojen kehittäjänä ja kouluttajana hän jatkoi aikaisempien tutkimustulostensa jalostamista ja kehittämistä. Kirjoittamissaan maaseutuelinkeino- ja elinkeinopoliittisissa oppaissa hän määritteli maaseutuelinkeinot kaikeksi maaseudulla mahdolliseksi työksi. Maanviljelijät sivuelinkeinoineen ovat vain osa maaseutuelinkeinoja.

1980-luvun mittaan suomalaiseen keskusteluun juurtui uusi käsite, maaseutupolitiikka. Käännevaihe maaseutupolitiikan käynnistämisessä oli vuosi 1988, jolloin Suomessa monen muun Länsi-Euroopan maan tavoin vietettiin maaseutukampanjan vuotta. Maaseutupolitiikka alettiin yhä yleisemmin ymmärtää maatalous- ja metsätalouspolitiikkaa laajemmaksi, kaikki yhteiskuntapolitiikan osat käsittäväksi kokonaisuudeksi.

Eerolla oli jo tässä vaiheessa keskeinen rooli maaseutupolitiikan sisältöjen määrittäjänä. Luontevaa olikin hänen siirtymisensä vuonna 1989 Kunnallisliitosta sisäasiainministeriöön ylitarkastajaksi ja neuvottelevaksi virkamieheksi. Hän oli nyt päässyt toiveidensa mukaiseen tehtävään, jossa saattoi kehittää maaseutupolitiikkaa täysimääräisesti. Hän toimi samalla myös maaseutukampanjan aikana perustetun Maaseutuprojektin pääsihteerinä ja sittemmin samassa tehtävissä sitä seuranneissa Maaseutupolitiikan neuvottelukunnassa ja Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmässä. Eero itse on luonnehtinut tätä yli 20 vuotta jatkunutta pääsihteeriyttään päätyökseen. Siinä hän koki olevansa oman alansa ytimessä.

Pääsihteerin yksi keskeinen tehtävä oli maaseutupoliittisten kokonaisohjelmien laatimis- ja kirjoittamisprosessin johtaminen. Näitä ohjelmia tehtiin Eeron johdolla noin viiden vuoden välein kaikkiaan viisi. Niistä ensimmäinen, vuonna 1991 valmistunut maaseudun kehittämisohjelma oli monella tavalla uraauurtava. Sitä oli tekemässä jokseenkin kaikki maaseudun asioita hallinnoineet tahot ja ihmiset, joten se oli hyvin kattava. Kehittämisohjelma asetti muutosvaatimuksia sekä perinteiseen maatalouteen takertuneille että sektorihallinnolle. Se ei perustunut julkisten menojen lisäämiseen vaan voimavarojen uudelleen suuntaamiseen kokonaisvaltaiseen kehittämiseen ja paikallista kehitystä tukevaan yhteistyöhön.

Maaseutupolitiikan voimamies

Eero oivalsi, että maaseudun mahdollisuuksien todeksi tekemisessä tarvitaan hallinnonalojen, kansalaisten ja yritysten yhteistyötä. Maaseutupolitiikka ei ole anelua ja valittamista, vaan maaseudun vahvuuksien tunnistamista ja vahvistamista: maaseutu voi vastata monenlaiseen yhteiskunnalliseen kysyntään. Jo 1990-luvulla Eero herätteli pohtimaan esimerkiksi hajautettua energiantuotantoa, lähiruokaa ja etätyötä.

Eeron esiintyminen maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kokouksissa oli jylisevää tahdon rynnimistä. Tarvittaessa hän ei säästänyt ketään. Kun oli sanottava, piti sanoa, seurauksista välittämättä. Eeron siviilirohkeus oli järisyttävää, toisinaan järjen rajat ylittävää.

Eeron sinnikkyyden ansiosta EU:n paikallisen maaseutupolitiikan suuresta oivalluksesta, kansalaislähtöisestä ja paikkaperustaisesta Leader-metodista tuli kansallinen menestystarina. Hän raivasi kansallisen tavan rahoittaa paikallisia toimintaryhmiä, kun EU:n kautta tulevat rahat eivät riittäneet koko maaseudun kattamiseen. Eeron tahto vakiinnutti Leader-metodin Suomeen.

Eeron intomielen ansiosta Leader-metodin vahvuus havaittiin myös EU:n komissiossa ja nykyään sillä on vahva asema koko EU:n alueella. Eero Uusitalosta tuli myös kansainvälisesti arvostettu maaseutupoliitikko. Esimerkiksi OECD:n vertailuissa Suomi näyttäytyy maaseutupolitiikan suurvaltana.

Eero säilytti elävän yhteyden maaseutuun. Hän oli pitkäaikainen Suomen Kylätoiminta ry:n hallituksen puheenjohtaja. Seuraaja valittiin vuoden 2015 marraskuussa. Eeron aika tässä elämässä tuli täyteen vain vähän yli viikkoa myöhemmin. Aika ajoin Eeron rooli maaseutupolitiikan ylimpänä virkamiehenä ja maaseudun kansanliikkeen johtajana herätti kummastusta. Kaksoisrooli oli erikoinen, mutta Eeron erityislaatuisuus ja suvereeni osaaminen tekivät mahdottomasta mahdollisen. Eerolle oli molemmissa rooleissa kyse hänen kaiken ylitse käyvästä suuresta tehtävästään: oli edistettävä maaseudun asiaa mahdollisimman monipuolisesti, kaikin tavoin. Pohdinnat jääviydestä olivat Eeron kaltaiselle maaseutupolitiikan suurjärkäleelle sivuseikkoja.

Maaseutututkimuksen edistäjä

Eeron keskeisenä tavoitteena oli saada maaseudun kehittämiseen mukaan kaikki maaseutuasioiden kanssa tekemisissä olevat, myös tutkijat. Hänen omina tutkijan vuosinaan oli maaseutua koskeva yhteiskunnallinen tutkimus eriytynyttä ja eriseuraista. Rinnan uuden maaseutupolitiikan institutionalisoitumisen kanssa kehittyi uudenlainen maaseutututkijoiden yhteisö, joka etsi yhteyksiä maaseudun kehittäjiin ja maaseutupolitiikan toteuttajiin. Yhteistyön lisääntymistä edisti, että Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä alkoi vuonna 1992 rahoittaa maaseutututkimusta. Samana vuonna järjestettiin myös ensimmäisen kerran maaseutututkijatapaaminen, josta seuraavana vuonna perustetun Maaseudun uusi aika -lehden kanssa muotoutui maaseutututkijoiden ja -kehittäjien luonteva yhteistyöfoorumi.

1990-luvun maaseutututkijatapaamisia leimasivat Eeron ja muutaman äänekkään maaseutututkijan väliset kiivaat keskustelut. Taustalla oli paitsi puhdas väittelemisen ja esiintymisen halu myös perus- ja soveltavan tutkimuksen välinen jännite. Eero korosti maaseudun kehitystä ja ongelmia jäsentävän ja niihin ratkaisua hakevan tutkimuksen tarvetta, tutkijoiden mielestä lähtökohtana pitäisi olla ihminen ja ihmisten toiminta maaseudulla.

Vähitellen kiivain debatointi-into laimeni, sillä maaseutututkijat arvostivat Eeroa tutkijana ja Eero tutkimusta. Eero oli aikanaan ottanut maaseutuväestön monitoimisuuteen liittyvän vanhan väitöskirja-aineistonsa mukaan Helsingin kämppäänsä, mutta heittänyt muutaman vuoden päästä pölyttyneen aineiston paperinkeräykseen. Väitöskirjan tekeminen pysyi kuitenkin mielessä. Uusi aihe löytyi läheltä, sillä maaseutupolitiikka vaati syventämistä. Eero väitteli vuonna 1994 Turun yliopistossa sosiologian alaan kuuluvalla väitöskirjalla Maaseutupolitiikan keinot: Elinkeinojen edistäminen maaseudun kehittäjäyhteisöissä. Siinä maaseutupolitiikan rakentamiseen osallistunut tutkija nivoo yhteen oman kokemuksensa ja maaseutututkimuksen annin. Tuloksena on kokonaisesitys maaseutupolitiikan toimintalinjoista ja keinoista.

Eerolle keskeinen osa maaseutupolitiikan tekemistä oli ajatteleminen, puhuminen ja kirjoittaminen. Hän kiersi koko ajan saarnamatkoilla eri puolilla maata. Muutama vuosi sitten hän laski käyneensä liki 400 kunnassa. Hän oli karismaattinen ja selkeäsanainen puhuja, joka pystyi tiivistämään sanottavansa ytimekkäisiin ja kantaaottaviin puheenvuoroihin. Ajatukset sähisivät, kielikuvat kipinöivät ja puhe jylisi. Eero oli puhujana, persoonana ainutlaatuisuuden aateloima.

Maaseutupolitiikkaa hän kehitteli ja analysoi kirjoittaessaan ohjelmia, selvityksiä ja artikkeleita. Perusteellisemmat analyysit hän esitteli kirjoissaan. Jo neljän Kunnallisliiton työvuotensa aikana hän oli ehtinyt kirjoittaa kolme maaseutuelinkeinoja esittelevää opaskirjaa. Väitöskirjansa jälkeen hän julkaisi kolme kirjaa, joissa on perusteellisesti analysoitu ja esitelty suomalaisen maaseutupolitiikan kehitystä. Niiden ansiosta maaseutupolitiikkamme vaiheet on harvinaisen hyvin dokumentoitu ja jäsennelty jälkipolville.

Yliopistoihin perustettiin 2000-luvun alussa eri tieteenaloille kymmenkunta maaseutualan professuuria. Yliopistojen kiinnostuksen herättäneen osarahoituksen teki mahdolliseksi Eeron taitava valmistelu. Professuurien perustaminen maa- ja metsätalousministeriön kautta oli omintakeista ja rohkeaa yliopistopolitiikkaa. Opetusministeriöstä olisi todennäköisesti naurettu ulos, jos olisi esitetty kymmenen maaseutuprofessuurin perustamista. Eerolla oli myös keskeinen rooli usean yliopiston yhteisen Rural Studies -opetusverkoston perustamisessa ja rahoituksen järjestämisessä.

Kehä umpeutuu

Vaikka Eeron työpaikka 1980-luvun puolivälissä muuttuikin Helsinkiin, säilyi asuinpaikka edelleen Kaarinassa. Helsingissä hän yöpyi työpäivinään 20 neliön kämpässä, jota hän nimitti myös luukuksi. Kaarinassa sijaitsevan kodin ohella entistä tärkeämmäksi alkoi käydä synnyinmaisemassa Perniössä sijaitseva mökki. ”Siellä Mäkirinteessä teen kaikki olennaiset asiat: kirjat ja päätökset”, hän totesi 60-vuotishaastattelussaan.

Perniöön hän muutti pysyvästi siirryttyään eläkkeelle kesällä 2012. Samalla näkökulma maaseudun kehittämiseen tuli entistä paikallisemmaksi. Hän toimi muun muassa paikallisen Leader-yhdistyksen Ykkösakselin puheenjohtajana ja kirjoitti kolumneja Salon Seudun Sanomiin. Perniöön Eero myös haudattiin 9.1.2016.

Maaseutututkijayhteisön muistokukat Eeron arkulle laski Hannu Katajamäki. Samalla hän lausui kirjoittamansa muistosäkeet:

Vavahduttava into, päällekäyvä karisma
Suuret näyt, villin ankara älyn liike
Puheen, vahvan ja vakaan,
takana mies kultainen, sydän lämpöinen, tahtonsa vahvuinen
On jatkettava, täytyy jatkaa
Humiseva kätesi, näkyjesi poljento: eteenpäin, eteenpäin.
Sinä olet. Aina.

19.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Jotain vanhaa, jotain uutta

MUA 1/2016, Pääkirjoitukset

Aapo Jumppanen

Monen suomalaisen silmissä maaseutu näyttäytyy edelleen pitkälti alkutuotannon määrittelemänä tilana. Maa- ja metsätaloudella nähdään olevan aivan perustellusti oma erityinen paikkansa maaseudun elinvoiman ylläpitäjänä. Monenlaisista kaupunkiviljelyvisioista huolimatta laajamittainen ruuan tuotanto näyttäisi Suomessa tapahtuvan pääosin maaseudulla myös tulevaisuudessa. Samoin metsäteollisuuden raaka-aine kasvaa pääosin asutuskeskusten ulkopuolella.

Maa- ja metsätalous tai laveammin alkutuotanto ei kuitenkaan enää ole maaseudun elinkeinoelämän ainoa kuva. Kokonaisuus on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi. Tämä laajan maaseutupolitiikan näkemys, jota maaseutututkimus suosii, ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tämän näkemyksen keskeinen puolestapuhuja oli joulukuussa 2015 edesmennyt maaseutupolitiikan professori Eero Uusitalo. Hän oivalsi jo 1980-luvulla, että maaseudun kehittämisessä tarvitaan eri hallinnonalojen kansalaisten ja yritysten välistä yhteistyötä. Uusitalon näkemyksen mukaan maaseudulla oli heikkouksien lisäksi myös vahvuuksia, joihin maaseudun asukkaiden tulisi tukeutua elinympäristönsä kehittämisessä. Nämä ajatukset ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, sillä maaseudun asukkailta odotetaan nyt ja tulevaisuudessa yhä enenevissä määrin poikkisektoraalista yhteistyötä ja oma-aloitteisuutta esimerkiksi hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Uusitalon värikkäästä elämäntyöstä maaseutupolitiikan edelläkävijänä tämän lehden sivulla kertovat hänen kollegansa ja ystävänsä professorit Pertti Rannikko ja Hannu Katajamäki.

Yksi esimerkki maaseudun elinkeinoelämän monipuolistumisesta on metsästys- ja riistatalous, jonka tematiikkaan tässä numerossa pureutuvat Katriina Soini, Jani Pellikka ja Juha Hiedanpää. He lähestyvät aihetta hirvenmetsästyksen kaupallistamiseen liittyvän moraalitaloudellisen problematiikan kautta. Metsästysmatkailu herättää maaseudun paikallisyhteisöissä kahdenlaisia reaktioita. Yhtäältä sen nähdään lisäävän kulttuurista vuorovaikutusta ja oppimista sekä tarjoavan lisätulomahdollisuuksia. Toisaalta siinä nähdään myös uhkakuvia, kun paikallisyhteisön ulkopuoliset metsästäjät saapuvat hyödyntämään riistavaroja. Metsästysmatkailun kehittämisessä onkin kirjoittajien mukaan tärkeätä oppia tunnistamaan, miten se voisi palvella paikallisten metsästäjäyhteisöjen etuja.

Maaseudun paikallisyhteisöjen roolin korostaminen näkyy myös lähiruokakeskustelussa. Paikallisten elintarvikejärjestelmien nähdään tarjoavan tuottajille kestävämmän ja oikeudenmukaisemman kanavan vallitsevaan keskittyneeseen järjestelmään verrattuna. Lähiruuan kehittämiseen liittyy kuitenkin monia haasteita, ja sen rooli elintarvikemarkkinoilla on jäänyt jokseenkin marginaaliseksi. Katja Hyvönen tarkastelee artikkelissaan näitä haasteita polkuriippuvuuden näkökulmasta. Hyvösen mielestä elintarvikemarkkinat toimivat vahvasti keskitetyn järjestelmän ehdoilla, ja hajautettuun malliin perustuva lähiruoka näyttäytyy tällöin pikemminkin ongelmallisena kuin hyödyllisenä vaihtoehtona.

Vaikka maaseudun elinkeinoelämän ja elinvoimaisuuden kehittämisen kokonaiskuva on laajentunut merkittävästi viime vuosikymmeninä, tällä hetkellä vallalla oleva biotalousbuumi on nostanut uudelleen vahvasti esille maaseudun raaka-ainevarojen hyödyntämisen merkityksen. Olli Lehtonen ja Lasse Okkonen käsittelevät metsäbiotalouden tematiikkaa artikkelissaan Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa – esimerkkinä Pielisen Karjala. Lehtosen ja Okkosen mukaan metsävaroihin pohjautuvilla biotalousinvestoinneilla on esimerkiksi uusien työpaikkojen ja verotulojen muodossa merkittävää potentiaalia syrjäisen maaseudun paikallistalouden vahvistajina sekä alueellisen eriytymisen hidastajina.

Myös perinteisistä tuotantoeläimistä on löydettävissä potentiaalia maaseudun elinkeinotoiminnan uudistamiseen. Tämä ilmenee Taina Liljan alkuperäisten suomalaisten maatiaiskarjarotujen eli itä-, pohjois- ja länsisuomenkarjan erityistukea käsittelevästä katsauksesta. Liljan mukaan maatiaistuotteet kuten maito ja liha sekä niistä saatavat jalosteet kiinnostavat kuluttajia. Niin ikään matkailu-, hyvinvointi- ja hoivapalveluiden tuottamisessa alkuperäisrodut tarjoavat uusia mahdollisuuksia.

Tämän lehden kirjoituksia tarkasteltaessa voidaan havaita, että maaseudulla elämisen ja sen kehittämisen vahvoina pohjavireinä ovat edelleen myös luonnonvarat sekä niihin pohjautuvat uudet elinkeinolliset avaukset, jotka kehittyvät esimerkiksi matkailu- ja hyvinvointipalveluiden suuntaan. Historiallisesta perspektiivistä kuva on hieman toisenlainen. Esimerkiksi riistatalous ei ole varsinaisesti uutta elinkeinotoimintaa, onhan turkiseläinten pyytäminen ollut taloudellisesti merkittävää toimintaa jo vuosisatoja. Joidenkin arvioiden mukaan Suomi myös aikanaan asutettiin riistataloudellisin perustein, kun esi-isät vaelsivat jääkauden päättymisen jälkeen metsäpeurojen perässä Suomeen. Myös lähiruuan tuottaminen oli ihmisille arkipäivää vuosisatojen ajan. Kotitarveviljely ja oman karjan pitäminen oli paras tae ruuan riittävyydestä. Nykyinen keskitetty elintarvikkeiden jakelujärjestelmä alkoi muodostua maassamme vasta 1800-luvun loppupuolella. Myös metsäbiotaloutta on tavalla tai toisella harjoitettu jokseenkin niin kauan kuin asutusta on maassamme ollut. Puusta on tehty rakennuksia ja veneitä, ja sitä polttamalla on tuotettu lämpöenergiaa ja valoa. Ennen teollistumisen aikaa elettiinkin pitkälti biotalousyhteiskunnassa.

Ihmisen muisti on lyhyt. Suurin osa meistä ei ehdi kiinnittää huomiota arkipäivän ilmiöiden historiallisten taustojen tarkasteluun, eikä se liene aine edes tarpeen. Jokainen sukupolvi ja aikakausi määrittävät maaseudun vahvuudet uudella tavalla ja muovaavat niistä omiin tarpeisiinsa ja yhteiskunnalliseen kysyntään soveltuvia elinkeinoja. Esimerkiksi riistatalouden ja lähiruuan voidaan nähdä vastaavan urbanisoituneiden kuluttajien haluun kokea jotakin aitoa ja alkuperäistä. Metsäbiotalouden investoinneissa on puolestaan nähty uusi alku Suomen talouselämälle. Maaseudulla on siis edelleen vahvuustekijöitä ja mahdollisuuksia. Ne odottavat löytäjäänsä.

17.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Neoendogeenisia näkökulmia Leader-toimintaryhmien kansainvälistymiseen

Päivi Pylkkänen ja Aapo Jumppanen: Katsauksemme käsittelee kansainvälistä yhteistyötä osana eurooppalaista maaseudun kehittämistä.

Päivi Pylkkänen

FM, projektipäällikkö, Ruralia-instituutti

Aapo Jumppanen

YTT, FM, tutkijatohtori, Ruralia-instituutti

KLIKKAA KATSAUKSEEN!

Katsauksemme käsittelee kansainvälistä yhteistyötä osana eurooppalaista maaseudun kehittämistä. Tarkastelemme Suomen 54 Leader-ryhmän ohjelmakaudella 2007–2013 toteuttamaa 94 varsinaista kansainvälistä Leader-hanketta ja 86 kansainvälisen yhteistyön esiselvityshanketta. Tätä valtioiden välistä yhteistyötä, johon viitataan Euroopan unionin asiakirjoissa nimellä Transnational Co-operation (TNC), esittelee laajemmin viime vuonna tekemämme maa- ja metsätalousministeriön tilaama selvitys (Pylkkänen ym. 2015). Tämän katsauksen lähtökohtana oli puolestaan kysymys, minkälaisilla käsitteillä Leader -toiminnan kansainvälistä yhteistyötä on tutkimuskirjallisuudessa hallittu? Samalla syntyi rajaus esitellä laajan selvitysaineiston yhtä valittua puolta. Paikansimme ilmiöksi neoendogeenisen kehittämisen, jota vasten esittelemme jäljempänä nostoja Suomen Leader-ryhmien kansainvälisestä yhteistyöstä. Käytännössä suuntaamme huomion ensisijaisesti toimintaryhmien kansainvälisen vuorovaikutuksen rakenteisiin ja tarkoitusperiin. Lopussa pohdimme kokoavasti TNC-hanketoimintamme ilmentämää neoendogeenisuutta ja sen mahdollista kritiikkiä.

9.5.201619.5.2016 MUA-lehti

Liikettä Pohjanmaalla ja Pohjanmaalle

Jaakko Mäntylä: Paremman elämän tavoittelu siirtolaisena on ollut monelle pohjalaiselle varteenotettava vaihtoehto. Viime vuosikymmeninä muuttotappioalueesta on hiljalleen tullut myös vetovoimainen kohde maan sisäisille muuttajille.

Kirja-arviot, MUA 1/2016

Jaakko Mäntylä

Mattila, Markku (toim.): Aina Liikkeessä. Liikkuvainen Pohjanmaa. (2015). Aluekeskuksen tutkimuksia nro 7. Siirtolaisinstituutti, Turku 2015. 226 sivua. ISBN 978-952-5889-96-3.

Amerikkalaista hokemaa We are all Immigrants sopii käyttää myös pohjalaisten yhteydessä. Niin suuri rooli muuttoliikkeillä on ollut historiallisen Pohjanmaan muotoutumisessa, niin 1800–1900-lukujen taitteen Amerikan siirtolaisuudessa kuin viime vuosikymmeninäkin. Paremman elämän tavoittelu siirtolaisena on ollut monelle pohjalaiselle varteenotettava vaihtoehto. Viime vuosikymmeninä muuttotappioalueesta on hiljalleen tullut myös vetovoimainen kohde maan sisäisille muuttajille.

Muuttoliikkeillä on kauaskantoiset vaikutukset, jotka tuntuvat niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla, lähtö- ja tuloalueilla. Siirtolaisuuden tunnusluvut kertovat yhden puolen, kohtaamisen kokemukset toisen. Siirtolaisuus voi parhaimmillaan jalostua myönteisiksi tuntemuksiksi, yhteistoiminnaksi ja yhteistyöksi. Siirtolaisinstituutin Pohjanmaan aluekeskuksen johtajan Markku Mattilan toimittamassa teoksessa Aina Liikkeessä. Liikkuvainen Pohjanmaa (2015) käsitellään etupäässä Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakuntien muuttoliikkeitä historiallisista lähtökohdista ja eritellään viime vuosikymmenten kohtaamisten kokemuksia. Teoksen lähtöasetelma on myönteinen: kun Pohjanmaalle on aina tultu ja täältä on myös aina lähdetty, on pohjalaisen helppo asettua maahanmuuttajan asemaan. Heijastuvatko siis Pohjanmaan vanhat siirtolaisperinteet yhä käsityksiimme?

Julkaisuun on saatu artikkeleita meritoituneilta alue- ja maantieteen, historian ja kotiseudun tutkijoilta. Myös nuorille tutkijoille on annettu mahdollisuus esitellä tutkimushankkeitaan. Näin monipuolisesti Pohjanmaan muuttoliikkeitä ei liene aikaisemmin tarkasteltu. Teos jakautuu neljään toisiaan tukevaan osioon, joista ensimmäinen Pohjanmaa kuvaa laveasti Etelä-Pohjanmaalta Peräpohjolaan ulottuvan alueen rakentumista, Pohjanmaalta ja Pohjanmaalle tulkitsee rajatummin Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan muuttoliikkeitä 1800-luvun puolestavälistä lähtien keskittyen erityisesti viime vuosikymmeniin. Kolmannessa osiossa Koettu Lakeus näkökulma on siirtynyt kulttuurien kohtaamiseen ja erityisesti venäläisten kokemuksiin Etelä-Pohjanmaasta ja eteläpohjalaisista. Toimitustyön jälkeen julkaisuun on lisätty vielä neljäskin osio Kaukana kotoa – Kokemuksia siirtolaiselämästä Amerikassa, jonka temaattisesti voisi sijoittaa myös Pohjanmaalta ja Pohjanmaalle -lukuun.

Muinaisen Pohjanmaan siirtolaishistoriaan syventyminen on perusteltua erityisesti siksi, että viime vuosikymmeninä monet pitkäikäiset käsitykset alueen asuttamisesta on haastettu. Teoksen alkuosan historiallinen tarkastelu nojautuukin tähän uusimpaan tutkimukseen, jossa esimerkiksi alueen autioituminen rautakaudella on kyseenalaistettu. (Leiviskä.) Pohjanmaa on pikemminkin ollut alati eri puolilta tulleiden siirtolaisaaltojen kohde. Näiden muuttoaaltojen kautta muodostui hiljalleen se laaja Pohjanmaa, jonka jakaminen maakuntiin ei ole historiallisesti oikeutettua eikä muutenkaan perusteltua ainakaan nykyisissä Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakunnissa. Pohjalaismaakuntien keskinäinen vuorovaikutus on ollut kaiken toimeliaisuuden elinehto. (Katajamäki.)

Tervatalouden aikana Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla oli yhteinen taloudellinen rakenne rannikon porvareista aina sisämaan tervanpolttajiin asti. Rannikon kaupunkien takana alkoi laivanrakennusvyöhyke, joka vaihtui kauempana sisämaassa tervanpolttovyöhykkeeseen. Suomenselän tienoilla elätti kaskiviljely. Rannikon ja sisämaan monipuolinen vuorovaikutus loi perustan Pohjanmaan taloudelle. Tervatalouden loppuminen edisti muutakin taloudellista toimeliaisuutta 1800–1900-lukujen taitteessa. Tuotantosuunnan vaihtaminen tai poliittisen epävarmuuden ilmapiiri on kuitenkin aina edistänyt myös siirtolaisuutta Merenkurkun toiselle puolen. Sundsvallin saharannikolta löysivät monet ruotsinkieliset pohjalaiset toimeentulonsa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. (Mattila.) Yhteinen kulttuurialue rannikon molemmin puolin säilytti elinvoimansa vielä Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen. Saharannikolle muuttaminen väheni, kun Amerikan siirtolaisuus kasvoi joukkoliikkeeksi 1800–1900-lukujen taitteessa. Tavallisten siirtolaisten kokemusten erittely lisää ymmärrystä tästä sinänsä hyvin tunnetusta ja paljon Pohjanmaata muokanneesta tapahtumasarjasta. (Enlund.)

Toiseuden kokemukset kuuluvat yhtä lailla Pohjanmaalta lähteneiden amerikansiirtolaisten kokemuksiin kuin alueelle saapuneiden maahanmuuttajien arkeen. Kulttuurien kohtaamista on tutkittu paljon viime vuosikymmenten ja viime vuosisadan joukkomuuton konteksteissa. Kauemmaksi historiaan ulottuva analyysi voi auttaa oivaltamaan syvällisemmin omien asenteidemme ja myös pelkojemme vuosisataisia juuria, hitaasti muuttuvia kulttuurin syvärakenteita. Erityisesti suhde venäläisiin on ollut Pohjanmaalla visainen. Kielteisin mielikuvin latautuneita muistin paikkoja on löydettävissä esimerkiksi Kuortaneen maisemasta, kun pitäjän taistelut näyttelivät tärkeää osaa Suomen sodassa. (Riukulehto & Rinne-Koski.) Kollektiivinen muisti säilöö myös ei-aineelliset muistot, jotka vuorostaan muovaavat asenteita. Vieraan kohtaaminen vaatiikin näiden omien ennakko-oletusten kriittistä tarkastelua. Kohtaamisen mekaniikkahan kurkottaa lähtökohtaisesti jo kahteen suuntaan: suureen ryhmään saatetaan suhtautua vihamielisestikin, mutta yksilötason kontaktit haastavat usein perinteiset puhetavat. (Lahtinen.)

Tämä asetelma on ollut historiallisesti tosi niin suhtautumisessa sota-ajan vankeihin kuin näkemyksissä modernista maahanmuutostakin. Maahanmuuttajien kotouttamisen ainesosat ovat kuitenkin varsin luonnollisia: perhe, läheiset ihmiset, työ ja koulutus ovat ratkaisevia uuteen yhteiskuntaan sitouttamisessa. (Packalén.) Tämä pätee niin venäläisiin maahanmuuttajiin kuin Kauhajoelle saapuneisiin vietnamilaisiin siirtotyöläisiinkin, joiden juurtumista paikkakunnalle edistivät ratkaisevasti kaupungin tukitoimet ja paikallinen elinkeinoelämä. Kotouttamisen haasteet kasvavat kuitenkin lähtö- ja tulomaan etäisyyden mukaan, tästä todistavat myös vietnamilaisten moninaiset vaiheet Kauhajoella. (Uusitalo.)

Vietnamilaisten työperäinen maahanmuutto on pieni osa muuttoliikkeiden suuressa kuvassa. Etelä-Pohjanmaan kansainvälistyminen on jäänyt toistaiseksi vähäiseksi. Erityisen hyvin erot näkyvät vertailtaessa Seinäjokea ja Vaasaa. Kaupunkien tulomuuttajat ja heidän motiivinsa ovat olleet pitkään varsin erilaiset. Siinä missä Vaasa on kansainvälistynyt, on Seinäjoen kasvua ruokkinut maan sisäinen muuttoliike. (Sotaniemi.) Onko historiallinen kokemus siirtolaisuudesta jalostunut ymmärtäväksi asenteeksi ainoastaan nykyisessä Pohjanmaan maakunnassa? Vastaus on kyllä ja ei. Etelä-Pohjanmaan elinkeinorakenne ei ole suosinut tulomuuttoa muualta Suomesta, ulkomaista puhumattakaan. Kun ensimmäiset maahanmuuttajat ovat saapuneet, on vastaanotto ollut monella pienellä paikkakunnalla ristiriitainen, mikä on osaltaan jarruttanut tuloaikeita. Asenneilmaston koheneminen tapahtuu kuitenkin kasautuvasti kontaktien ja kohtaamisten kautta, se on myös Aina liikkeessä -teoksen keskeisin sanoma. Pohjanmaalta on yleensä lähdetty hakemaan parempaa elämää muualta, historialliset perinteet velvoittavat saman mahdollisuuden antamista myös muille.