Eeva Aarrevaara

TkT, yliopettaja,
Lahden ammattikorkeakoulu,
eeva.aarrevaara(at)lamk.fi

Emilia Rönkkö

TkT, tutkijatohtori,
Oulun yliopisto,
emilia.ronkko(at)oulu.fi

Tämän artikkelin tavoitteena on kuvata, miten maaseututaajamien rakennettu ympäristö on Suomessa muuttunut ja millaisessa vaiheessa maaseututaajamat ovat nykyään sekä pohtia, miten ne voisivat hyötyä kulttuuriperinnön ja alueidentiteetin näkökulmista tulevaisuuden kehityshaasteissa.

Maaseututaajamien elinvoimaisuus on vuoroin kukoistanut, taantunut ja jopa näivettynyt. Rakennetun ympäristön muuttuminen on ollut voimakkainta sotien jälkeisenä kautena, ja yhtä aikaa näkyvät eri aikojen rakennustavat luovat sekavan yleisilmeen. Autoliikenteen lisääntyessä teiden leveys kasvoi ja muutti taajamien rakennetta yhdessä uudenmallisten liikerakennusten kanssa. Kapeat kirkonkylän raitit alkoivat siten harvinaistua. Tyypillinen piirre etenkin merkittävien liikenneväylien varteen sijoittuneissa taajamissa on ollut uuden ohitustien rakentaminen, mikä on vaikuttanut merkittävästi yhdyskuntarakenteen muuttumiseen. Asutuksen laajeneminen ja uusien keskusten muodostuminen on häivyttänyt historiallisten tekijöiden näkyvyyttä eri alueilla. On kuitenkin huomattava, että meillä asutus on säilynyt kaikissa kirkonkylissä tai maaseututaajamissa niillä alueilla, joista se on lähtenyt kehittymäänkin. Näin ollen myös historiallinen asuinpaikka tai -alue on arvo, joka voidaan tunnistaa taajamaympäristöissä.

Rakentamisen ohjaus on vakiintunut maaseudulla myöhemmin kuin kaupungeissa. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että modernistisen suunnittelukäsityksen vallitessa vanha rakennuskulttuuri on vähentynyt voimakkaasti. Maaseututaajamiin kohdistuu uusia haasteita, kun väestö vähenee ja ikääntyy. Jatkossa tarvitaan pohdintaa siitä, mistä lähtökohdista ja millä strategialla ympäristö tulisi huomioida, jotta tulevaisuuden elinympäristö vastaisi asukkaiden tarpeisiin. Samalla on arvioitava rakennusperinnön asemaa ja merkitystä tässä yhteydessä.