Salla Rantala
Suvi Huttunen
Ville Tuomi

 

Kädessäsi pitelemäsi Maaseudun Uusi Aika lehden numero 2/2016 on maaseudun kestävään energiahuoltoon keskittyvä teemanumero. Numeron taustalla on vuoden 2015 maaseutututkijatapaamisessa pidetty työryhmä, jossa tarkasteltiin hajautetun uusiutuvan energiantuotannon muutoksia ja mahdollisuuksia maaseudulla. Teemanumerossa julkaistaan myös avoimen kirjoituskutsun kautta saatuja kirjoituksia.

Maaseudun uusiutuva energiantuotanto on ollut keskeinen teema Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR; nyk. Maaseutupolitiikan neuvosto) Ekosysteemipalvelut-verkoston vuosien 2014–2016 toiminnassa. Verkoston tarkoituksena on ollut tuoda yhteen asiantuntijatietoa ja toimijoiden kokemuksia keskeisistä hajautetun energiantuotannon haasteista sekä herättää keskustelua toimenpiteistä, joilla parannetaan pienten tuotantoyksiköiden toimintaedellytyksiä ja kannattavuutta. Nykyinen teemanumero on osa tätä kokonaisuutta. Asiantuntijoiden ja toimijoiden, kuten maaseudun pienenergiayrittäjien, lisäksi keskusteluun on saatu mukaan myös päättäjiä kunnalliselta valtakunnalliselle tasolle seminaarien, opintoretkien ja face-to-face-tapaamisten kautta. Esimerkiksi huhtikuisessa Maaseutuakatemia-tapahtumassa energia-asioista keskusteltiin vilkkaasti. Kooste keskusteluista ja niiden johtopäätöksistä löytyy Jari Lyytimäen ym. kirjoituksena Kohtaamisia-palstalta.

Lehden kirjoituksissa tarkastellaan monipuolisesti erilaisia uusiutuvan energiantuotannon muotoja. Aurinkoenergia, vesivoima ja bioenergia sekä puuenergiana että biokaasuna ovat kukin saaneet oman kirjoituksensa erilaisista näkökulmista. Lisäksi Ville Tuomen ja kumppaneiden katsauksessa tarkastellaan yleisemmin hajautetun energiantuotannon liiketoimintamahdollisuuksia maaseutualueilla.

Kirjoituksista käy hyvin ilmi, kuinka maaseudulta löytyy energiaa, tekniset ratkaisut ovat pitkälti olemassa ja uusiutuvaa energiantuotantoa on pyritty edistämään monella tasolla. Kuitenkaan monet esimerkiksi Marjatta Hytösen puuenergiaa käsittelevässä katsauksessaan luettelemista ohjauskeinoista eivät toimi erityisen hyvin nimenomaan maaseudun tai hajautetun energiantuotannon kannalta. Ohjauskeinot on usein suunniteltu vallitsevaan järjestelmään istuviksi ja vakiintuneita toimijoita tukeviksi, jolloin niiden muutosvaikutus jää helposti pieneksi. Kuitenkin on selvää, että maaseudun energiaa ei kannata jättää vain muualla hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi.

Tähän haasteeseen ovat aktiivisesti vastanneet monet maaseudun toimijat. Energian lisäksi maaseudulta löytyy myös paljon energisiä ihmisiä toteuttamaan ennakkoluulottomasti uusiutuvan energian tuotantoon liittyviä visioitaan. Omalla toiminnallaan he ovat osaltaan onnistuneet horjuttamaan Suomessa pitkälti yhä vallitsevaa keskitetyn energiantuotannon järjestelmää. Toisaalta maaseudun energiamurros ei leviä pelkästään pellepelottomien varassa.

Tulevaisuudessa olisi tärkeää nähdä energiantuotantoa pidemmälle siihen, kuinka energiantuotanto kytkeytyy useisiin muihin toimialoihin ollen osa biotaloutta ja kiertotaloutta. Tämä vaatii ennakkoluulotonta yhteistyötä yli vakiintuneiden toimialojen, kaupunkialueiden ja maaseudun ja paikallisen ja globaalin tason. Maaseutuakatemiassa nousi esiin energian näkeminen yhä enemmän palveluna ja tähän liittyvät brändäyksen mahdollisuudet sekä maaseudun aktiivisesti mukaan ottama energiantuotannon visio, jonka varaan ohjauskeinoja voisi pitkäjänteisesti kehittää.

Teemanumero tarjoaa osaltaan ponnahduslaudan maaseudun uusiutuvan energian tuotannon eteenpäin viemiselle. Tällä voi olla suuria vaikutuksia maaseutualueiden talouteen. On kaikkien alueen ihmisten etu, jos alueella tuotetaan itse nykyistä enemmän energiaa, sitä ostetaan vähemmän ulkopuolelta ja raha kiertää alueella eikä valu sieltä pois. Miksi jättää uusiutuvan energian resursseja käyttämättä, jos niitä on ja siitä on alueelle ja sen ihmisille hyötyä?

Aapo Jumppanen

Monen suomalaisen silmissä maaseutu näyttäytyy edelleen pitkälti alkutuotannon määrittelemänä tilana. Maa- ja metsätaloudella nähdään olevan aivan perustellusti oma erityinen paikkansa maaseudun elinvoiman ylläpitäjänä. Monenlaisista kaupunkiviljelyvisioista huolimatta laajamittainen ruuan tuotanto näyttäisi Suomessa tapahtuvan pääosin maaseudulla myös tulevaisuudessa. Samoin metsäteollisuuden raaka-aine kasvaa pääosin asutuskeskusten ulkopuolella.

Maa- ja metsätalous tai laveammin alkutuotanto ei kuitenkaan enää ole maaseudun elinkeinoelämän ainoa kuva. Kokonaisuus on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi. Tämä laajan maaseutupolitiikan näkemys, jota maaseutututkimus suosii, ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Tämän näkemyksen keskeinen puolestapuhuja oli joulukuussa 2015 edesmennyt maaseutupolitiikan professori Eero Uusitalo. Hän oivalsi jo 1980-luvulla, että maaseudun kehittämisessä tarvitaan eri hallinnonalojen kansalaisten ja yritysten välistä yhteistyötä. Uusitalon näkemyksen mukaan maaseudulla oli heikkouksien lisäksi myös vahvuuksia, joihin maaseudun asukkaiden tulisi tukeutua elinympäristönsä kehittämisessä. Nämä ajatukset ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, sillä maaseudun asukkailta odotetaan nyt ja tulevaisuudessa yhä enenevissä määrin poikkisektoraalista yhteistyötä ja oma-aloitteisuutta esimerkiksi hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Uusitalon värikkäästä elämäntyöstä maaseutupolitiikan edelläkävijänä tämän lehden sivulla kertovat hänen kollegansa ja ystävänsä professorit Pertti Rannikko ja Hannu Katajamäki.

Yksi esimerkki maaseudun elinkeinoelämän monipuolistumisesta on metsästys- ja riistatalous, jonka tematiikkaan tässä numerossa pureutuvat Katriina Soini, Jani Pellikka ja Juha Hiedanpää. He lähestyvät aihetta hirvenmetsästyksen kaupallistamiseen liittyvän moraalitaloudellisen problematiikan kautta. Metsästysmatkailu herättää maaseudun paikallisyhteisöissä kahdenlaisia reaktioita. Yhtäältä sen nähdään lisäävän kulttuurista vuorovaikutusta ja oppimista sekä tarjoavan lisätulomahdollisuuksia. Toisaalta siinä nähdään myös uhkakuvia, kun paikallisyhteisön ulkopuoliset metsästäjät saapuvat hyödyntämään riistavaroja. Metsästysmatkailun kehittämisessä onkin kirjoittajien mukaan tärkeätä oppia tunnistamaan, miten se voisi palvella paikallisten metsästäjäyhteisöjen etuja.

Maaseudun paikallisyhteisöjen roolin korostaminen näkyy myös lähiruokakeskustelussa. Paikallisten elintarvikejärjestelmien nähdään tarjoavan tuottajille kestävämmän ja oikeudenmukaisemman kanavan vallitsevaan keskittyneeseen järjestelmään verrattuna. Lähiruuan kehittämiseen liittyy kuitenkin monia haasteita, ja sen rooli elintarvikemarkkinoilla on jäänyt jokseenkin marginaaliseksi. Katja Hyvönen tarkastelee artikkelissaan näitä haasteita polkuriippuvuuden näkökulmasta. Hyvösen mielestä elintarvikemarkkinat toimivat vahvasti keskitetyn järjestelmän ehdoilla, ja hajautettuun malliin perustuva lähiruoka näyttäytyy tällöin pikemminkin ongelmallisena kuin hyödyllisenä vaihtoehtona.

Vaikka maaseudun elinkeinoelämän ja elinvoimaisuuden kehittämisen kokonaiskuva on laajentunut merkittävästi viime vuosikymmeninä, tällä hetkellä vallalla oleva biotalousbuumi on nostanut uudelleen vahvasti esille maaseudun raaka-ainevarojen hyödyntämisen merkityksen. Olli Lehtonen ja Lasse Okkonen käsittelevät metsäbiotalouden tematiikkaa artikkelissaan Biotalouden kehityksen paikallistaloudellinen merkitys resurssiperiferiassa – esimerkkinä Pielisen Karjala. Lehtosen ja Okkosen mukaan metsävaroihin pohjautuvilla biotalousinvestoinneilla on esimerkiksi uusien työpaikkojen ja verotulojen muodossa merkittävää potentiaalia syrjäisen maaseudun paikallistalouden vahvistajina sekä alueellisen eriytymisen hidastajina.

Myös perinteisistä tuotantoeläimistä on löydettävissä potentiaalia maaseudun elinkeinotoiminnan uudistamiseen. Tämä ilmenee Taina Liljan alkuperäisten suomalaisten maatiaiskarjarotujen eli itä-, pohjois- ja länsisuomenkarjan erityistukea käsittelevästä katsauksesta. Liljan mukaan maatiaistuotteet kuten maito ja liha sekä niistä saatavat jalosteet kiinnostavat kuluttajia. Niin ikään matkailu-, hyvinvointi- ja hoivapalveluiden tuottamisessa alkuperäisrodut tarjoavat uusia mahdollisuuksia.

Tämän lehden kirjoituksia tarkasteltaessa voidaan havaita, että maaseudulla elämisen ja sen kehittämisen vahvoina pohjavireinä ovat edelleen myös luonnonvarat sekä niihin pohjautuvat uudet elinkeinolliset avaukset, jotka kehittyvät esimerkiksi matkailu- ja hyvinvointipalveluiden suuntaan. Historiallisesta perspektiivistä kuva on hieman toisenlainen. Esimerkiksi riistatalous ei ole varsinaisesti uutta elinkeinotoimintaa, onhan turkiseläinten pyytäminen ollut taloudellisesti merkittävää toimintaa jo vuosisatoja. Joidenkin arvioiden mukaan Suomi myös aikanaan asutettiin riistataloudellisin perustein, kun esi-isät vaelsivat jääkauden päättymisen jälkeen metsäpeurojen perässä Suomeen. Myös lähiruuan tuottaminen oli ihmisille arkipäivää vuosisatojen ajan. Kotitarveviljely ja oman karjan pitäminen oli paras tae ruuan riittävyydestä. Nykyinen keskitetty elintarvikkeiden jakelujärjestelmä alkoi muodostua maassamme vasta 1800-luvun loppupuolella. Myös metsäbiotaloutta on tavalla tai toisella harjoitettu jokseenkin niin kauan kuin asutusta on maassamme ollut. Puusta on tehty rakennuksia ja veneitä, ja sitä polttamalla on tuotettu lämpöenergiaa ja valoa. Ennen teollistumisen aikaa elettiinkin pitkälti biotalousyhteiskunnassa.

Ihmisen muisti on lyhyt. Suurin osa meistä ei ehdi kiinnittää huomiota arkipäivän ilmiöiden historiallisten taustojen tarkasteluun, eikä se liene aine edes tarpeen. Jokainen sukupolvi ja aikakausi määrittävät maaseudun vahvuudet uudella tavalla ja muovaavat niistä omiin tarpeisiinsa ja yhteiskunnalliseen kysyntään soveltuvia elinkeinoja. Esimerkiksi riistatalouden ja lähiruuan voidaan nähdä vastaavan urbanisoituneiden kuluttajien haluun kokea jotakin aitoa ja alkuperäistä. Metsäbiotalouden investoinneissa on puolestaan nähty uusi alku Suomen talouselämälle. Maaseudulla on siis edelleen vahvuustekijöitä ja mahdollisuuksia. Ne odottavat löytäjäänsä.

 

 

 

 

 

Vanhat rakennukset ovat maaseudun vetovoimatekijä

Sulevi Riukulehto

Kun uusimuotoinen maaseudun kehittäminen muotoutui suomalaisen yhteiskunnan osaksi 1980- ja 1990-luvuilla, sen suhde kulttuuriperintöön ja historiaan ei ollut aivan varaukseton. Katse oli tulevaisuudessa. Haluttiin keventää maaseudun historiallista taakkaa, jota hallitsivat maatalous ja kansankulttuuri. Pysyvyyden ja perinteiden sijasta maaseutu nähtiin ja haluttiin esittää uusien mahdollisuuksien elinvoimaisena temmellyskenttänä. Kaupunkien, maiden, maanosien ja yhteiskuntajärjestelmien muuttuessa maaseudunkin oli uudistuttava. Myös tutkimus, koulutus ja tiedotus keskittyivät tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Jatka lukemista →

Suuruuden logiikka rasittaa myös maaseutututkimusta

 

Sulevi Riukulehto

Kirjassaan Pieni on kaunista (1973) taloustieteilijä E. F. Schumacher pohtii ansiokkaasti koon ongelmaa. Pääviesti on, että jokaisella toiminnalla on tietty oikea kokonsa. ”Kun ryhdymme tositoimiin, tarvitsemme ilmeisesti pieniä yksiköitä, koska toiminta on henkilökohtainen asia”. Näin sanoessaan Schumacher ajattelee sellaisia toimia kuin vaikkapa perheen perustaminen tai yksittäisen tehtävän suorittaminen työpaikalla.

Internetin aikakaudellakin on paljon tilanteita, joissa ihminen tai organisaatio voi olla kosketuksissa vain hyvin rajallisen joukon kanssa. Pieni mittakaava on usein tarkoituksenmukainen ja tehokas. Siksi tieteentekijä rajaa tutkimuskohteensa ja kysymyksensä, ottaa näytteen tai otoksen. Schumacher tunnisti myös toisen ääripään: ”kun on kysymys aatteiden maailmasta, periaatteista, etiikasta, rauhan jakamattomuudesta ja ekologiasta, meidän on tunnustettava ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuus ja toimittava tältä pohjalta.” Johtopäätös on selkeä: ”Erilaisiin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia rakenteita, sekä pieniä että suuria.” Jatka lukemista →