Kategoria /Puheenvuorot

MUA-lehti

Maatilojen biokaasuntuotannosta, sosiokulttuurisista tekijöistä ja kiertotalouden edistämisestä

Suvi Huttunen: Onko maatilojen biokaasuntuotannosta tulossa kiertotalouden hukattu mahdollisuus, vai avaavatko hallituksen biotalouspanostukset vihdoin oven myös maatilapohjaiselle tuotannolle?

Suvi Huttunen
YTT, Suomen ympäristökeskus

 

Onko maatilojen biokaasuntuotannosta tulossa kiertotalouden hukattu mahdollisuus, vai avaavatko hallituksen biotalouspanostukset vihdoin oven myös maatilapohjaiselle tuotannolle? Biokaasuntuotanto on jo pitkään tuntunut kiteyttävän kaikki mahdolliset maaseudun kehittämisen avainsanat, mutta toisaalta se näyttäytyy ikuisena väliinputoajana, jonka tueksi ei mobilisoidu yhteisiä resursseja tai edes maatalousyrittäjien suurta kiinnostusta. Maaseutututkimuksen näkökulmasta maatilojen biokaasuntuotannon edistämisellä on monta puolta.

Maatilojen biokaasuntuotanto ja kiertotalouden idea

Maatilalla tapahtuva biokaasuntuotanto on kiertotaloutta, joka tarjoaa etuja niin ilmastonmuutoksen torjumiseen kuin vesien suojeluunkin tehostamalla raaka-aineiden, kuten lannan ja kasvibiomassan hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä. Lisäksi se voi johtaa taloudellisesti parempaan tulokseen, ainakin mikäli tuotannon ulkoisvaikutukset huomioidaan. Suomessa maatilapohjaista biokaasuntuotantoa on ollut olemassa jo 1980–luvulta. Enemmän laitoksia perustettiin 2000-luvun alkupuolella, mutta sen jälkeen laitosten määrä ei ole lähtenyt merkittävään kasvuun useista suunnitelmista ja lisääntyvästä mahdollisuuksien tiedostamisesta huolimatta (Huttunen ym. 2005, Kuittinen ym. 2015).

Maatilapohjaista biokaasuntuotantoa tarkastellaan usein kiertotalouden lähtökohtien mukaisesti talouden ja ympäristön näkökulmista. Tällöin keskeisiksi nousevat tuotannon ympäristölle tuomat edut ja toisaalta sen ongelmallinen kannattavuus. Etenkin kannattavuuden heikkouden nähdään keskeisesti hidastavan biokaasuntuotannon yleistymistä suomalaisilla maatiloilla (esim. Winquist ym. 2013; Marttinen ym. 2013). Kannattavuutta voidaan parantaa poliittisilla päätöksillä, esimerkiksi erilaisilla tuilla, mutta maanviljelijän ja paikallisyhteisön näkökulmasta biokaasuntuotanto on paljon muutakin kuin taloutta ja ympäristöä. Näiden tarkastelun rinnalle tulisi nostaa maatalouteen ja maaseutuun liittyvien sosiokulttuuristen tekijöiden tarkastelu. Tätä kautta teknologian leviämisen ja myös sen maaseudulle tuottamien vaikutusten ymmärtäminen voisi edistyä.

Tarkastelin pari vuotta sitten julkaistussa väitöskirjassani 2000-luvun puolivälin biokaasuntuotannon pioneereja suomalaisilla maatiloilla (Huttunen 2013). Haastatelluilla tiloilla biokaasuntuotanto oli ennen kaikkea lähtöisin maanviljelijän omasta aloitteesta ja kiinnostuksesta. Kiinnostuksen taustalla vaikutti useita syitä, joissa ympäristön tilaan, talouteen ja viljelijään itseensä liittyvät tekijät kietoutuivat yhteen. Viljelijät näkivät biokaasuntuotannon katkaisevan tilan riippuvuuden ostoenergiasta ja sen hinnanvaihteluista, tuovan helpotusta lannan aiheuttamiin hajuhaittoihin sekä parantavan lannan käytettävyyttä ravinteena. Ennen kaikkea biokaasuntuotanto kuitenkin tarjosi viljelijöille uuden kiinnostuksen kohteen ja kehittämisalueen tilan toiminnassa. Biokaasuntuotannon leviämisen keskeiset esteet löytyivät heikosta institutionaalisesta tuesta suhteessa sekä maataloustuotannon että energiantuotannon lainsäädäntöön ja hallintoon, tuotannon vähäisestä verkostoitumisesta lähiympäristön kanssa ja huonosta kannattavuudesta. Tuolloista näkökulmaa olisi voinut laajentaa ja kysyä tarkemmin miksi biokaasutilat olivat yksittäisiä erityistapauksia?

Biokaasuntuotannon sosiokulttuuriset edellytykset

Tilan toiminta ja tavoitteet

Haastatellut biokaasuntuottajat olivat pioneereja ja roolissaan erityisiä. Viljelijä itse, hänen kiinnostuksensa, uskonsa biokaasun tuotantoon ja innovatiivisuutensa olivat avainasemassa biokaasuntuotannon syntymiselle. Tuottajat vertautuivat hyvin Saksan 1990-luvun ja 2000-luvun alkupuolen vastaavaan kehitykseen, jossa biokaasulaitoksia perustettiin tiloille viljelijän omana suunnitteluna ja tilojen tarpeisiin sovitettuna (Markad ym. 2016). Suomessakin biokaasuntuotanto maatiloilla vaati paikallista innovointia, kun teknologiaa sovellettiin tilan tarpeisiin. Kehittämistyötä tehtiin usein yhteistyössä oppilaitosten kanssa ja se jatkui pitkälle tuotannon käynnistämisen jälkeenkin.

Näin biokaasuntuotannon kehittäminen nousi helposti muun tilan toiminnan kehittämistä tärkeämmäksi ja tämän seikan voidaan nähdä olleen myös alkuvaiheen toiminnan ennakkovaatimus: tilan kehittämisestä tuli ainakin vähäksi aikaa biokaasun tuotannon kehittämistä. Havainto on tärkeä, sillä panostus biokaasuun on selvästi pois panostuksesta tilan muuhun kehittämiseen ja saattaa jopa heikentää tilan muuta toimintaa. Näin ei liene suurikaan ihme, että biokaasutiloja ei Suomeen noussut pilvin pimein. Vaikka biokaasuntuotanto tukee maataloustuotantoa tehostamalla lannan käsittelyä ja tarjoamalla energianlähteen, se ei kuitenkaan kuulu maatilan toiminnan ytimeen, ruuan tuotantoon. Harva viljelijä on valmis panostamaan merkittävästi aikaa ja resursseja varsinaisen viljelyn ulkopuoliseen toimintaan, etenkin kun biokaasun tuotannon vaatimuksena on kohtuullisen suuri karjamäärä, joka jo sinällään työllistää merkittävästi.

Lisäksi jos biokaasulaitosta verrataan esimerkiksi hakelämpölaitokseen, erona on se, että helppoja, valmiita ja toimintavarmoja ratkaisuja on ollut vähän saatavilla. Biokaasulaitos myös vaikuttaa tilan päivittäisiin rutiineihin hakelaitosta enemmän. Näin energiantuotanto biokaasulaitoksen avulla ei ollut vain oheistoimintaa, vaan siitä oli oltava erityisesti kiinnostunut ja vieläpä harrastusmielessä, koska taloudellinen kannattavuus ei ollut hyvä.

Ammatti-identiteetti, arvot ja asenteet

Biokaasuntuotanto on istunut myös huonosti ajatukseen siitä, mitä on olla maanviljelijä ja mitä maanviljelijän kuuluu tehdä. Etenkin tuotannon varhaisvaiheessa paikallisyhteisö saattoi suhtautua toimintaan epäillen ja oudoksuen. Biokaasulaitos oli erikoinen osa maatilaa, aivan samoin kuin luomutuotanto oli varhaisvuosinaan. Näin sekä omat että muiden vakiintuneet ajatusmallit ja ammatti-identiteetti voivat aiheuttaa ennakkoluuloja ja hidastaa uudenlaisen toiminnan aloittamista. Vastaavien tekijöiden on esimerkiksi Itävallassa havaittu vaikuttaneen biokaasulaitosten yleistymiseen ja siihen, minkä tyyppisiä laitoksia on perustettu (Wirth ym. 2013).

Biokaasuntuotantoon kannustetaan painottamalla energiantuotannon päästöttömyyttä ja ilmastonmuutoksen hillintää. Monille viljelijöille nämä seikat olivat toissijaisia verrattuna lannan käsittelyyn ja sen ympäristövaikutuksiin ja toisaalta tuotetun energian kotimaisuuteen ja omavaraisuuteen. Ilmastoasioiden tiedostaminen ja niiden merkityksen arvostus oli lisääntynyt vasta toiminnan aloittamisen myötä.

Yhteiskunnan rakenteet ja tuet

Väitöstutkimuksessani tunnistin maatilapohjaisen biokaasun keskeiseksi ongelmaksi huonon institutionaalisen tuen. Selkeimmin tämä näkyi siinä, että biokaasuntuotanto oli viranomaisille vierasta. Toiminnan alkuvuosina uudenlaisen tuotantomuodon istuttaminen energiantuotannon, maataloustuotannon ja ympäristön tilaa koskeviin säädöksiin ja lupaprosesseihin oli pitkälti toimijoiden oman aktiivisuuden varassa. Tämä hankaloitti myös rahoituksen ja vakuutusten järjestämistä. Eri sektorien lainsäädännön ristiriidat ja biokaasun linkittyminen energiantuotantoon, jätehuoltoon ja maatalouteen etenkin uusien lannoitetuotteiden tuottamisen kautta ovat olleet ongelmana kaiken kokoisten biokaasulaitosten perustamisessa (Huttunen ym. 2014).

Saksan maatilapohjaisen biokaasun kehitys näyttää, että muutos on mahdollinen. Siellä vahva yhteiskunnan tuki kannusti viljelijöitä panostamaan biokaasuntuotantoon, ja vähitellen siitä muotoutui tavallista maatilan toimintaa. Samalla biokaasuntuotanto muutti maatiloja, ja sen sijaan että biokaasulaitos olisi istutettu maatilan käytäntöihin, maatilan muuta toimintaa alettiin sovittaa paremmin istumaan biokaasuntuotantoon. (Markad ym. 2016.)

Suomessa biokaasun tuotannon kehitys kulki osin toiseen suuntaan. Maatilapohjaisen biokaasuntuotannon rinnalle ja sen ohi on Suomessa noussut biokaasuteknologian hyödyntäminen jätesektorilla (ks. esim. Huttunen ym. 2014). Nämä laitokset ovat saattaneet pohjata toimintansa myös maatalousperäisten jätteiden hyödyntämiselle, ja muutamissa käytetään esimerkiksi lantaa tai kasvinosia osana syötteistä. Laitosten toiminta perustuu kuitenkin kotitalouksista, teollisuudesta ja kaupasta peräisin olevien biojätteiden ja jätevedenpuhdistamojen lietteiden hyödyntämiselle. Molemmissa maissa yhteiskunnan tukien suuntaamisella on suuri rooli kehitysten selittäjänä.

Muutos on mahdollinen

Biokaasuntuotanto vaatii siis enemmän tai vähemmän totuttujen rutiinien ja ajatusmallien muutosta sekä viljelijän itsensä osalta että yhteiskunnassa laajemmin. Tällaisten kynnysten ylittäminen edellyttäisi, että biokaasuntuotanto tarjoaisi niin merkittävän ratkaisun maataloustuotannon aiheuttamiin ja tilan laajentamista hankaloittaviin ongelmiin, että tuotantoon panostaminen tilan näkökulmasta alkaisi vaikuttaa kannattavalta. Samalla tuotannon tulisi olla helppoa, maataloustuotantoon sopivaa ja vain kohtuullisen määrän paneutumista vaativaa. Jonkin verran kehitystä onkin tapahtunut. Uudet konseptit, esimerkiksi bioGTS:n jatkuvatoiminen kuivamädätys, mainostavatkin helppoutta (bioGTS 2016). Tällaisten ratkaisujen lisääntyminen on avainasemassa maatilapohjaisen biokaasuntuotannon lisääntymiseen, samoin kuin erilaiset yhteistuotantoratkaisut, joissa yksittäisen viljelijän panosta biokaasuntuotantoon voidaan pienentää.

Toinen vaihtoehto on Saksan tie, jossa biokaasuntuotanto on niin kannattavaa, että varsinainen ruuantuotanto kannattaakin uhrata sen tieltä pois. Suomessa on viime vuosina tapahtunut selkeää edistymistä siinä, miten hyvin viranomaiset tuntevat biokaasun ja miten tuotannon aloittamista tukevaa neuvontaa on saatavilla. Näin institutionaalinen ympäristö on asettunut kannustamaan biokaasun tuotantoa, vaikka maatilamittakaavan biokaasun tuotanto ei päässyt syöttötariffien piiriin, eikä tuotannon taloudellinen kannattavuus ole kohonnut.

Biokaasuntuotannon sosiaaliset vaikutukset maaseudulla

Sosiokulttuuriset tekijät ovat tärkeitä myös toiminnan käynnistymisen jälkeen. Mitä biokaasuntuotantolaitosten lisääntymisestä maaseudulla oikeastaan seuraa? Olennaista on pohtia, millaista biokaasuntuotantoa maaseudulle halutaan ja millaisia maatiloja ja maaseutua erilaiset tuotantomuodot tarkoittavat?

Viljelijän näkökulma

Biokaasun tuotannon aloittaneiden tilojen näkökulmasta tuotanto vaikutti viljelijöiden elämään, mutta ympäröivään maaseutuun sillä ei tässä muodossa ollut suurta vaikutusta. Toiminta keskittyi tiloille ja vaikutukset paikallisyhteisöön jäivät vähäisiksi. Biokaasun tuotannon raaka-aineet ovat pääsääntöisesti peräisin tilalta, vain muutamassa tapauksessa raaka-aineen ympärille oli syntynyt laajempia verkostoja. Samoin tuotettu energia käytettiin lähinnä tilan omiin tarpeisiin. Myös laitosten muunlainen paikallinen verkostoituminen oli vähäistä. Sosiaaliset verkostot tilojen biokaasuntuotannossa liittyivätkin enemmän yhteistyöhön läheisten yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja maatalousoppilaitosten kanssa. Näiltä tahoilta viljelijät ovat myös saaneet tärkeää vahvistusta ja tukea biokaasuntuotantoajatuksilleen.

Toiminnan kehittämiseen suuntautunut verkostoituminen poiki uudenlaisia mahdollisuuksia tiloille. Kehitystoiminta johti jopa patentteihin ja uuden yritystoiminnan käynnistämiseen biokaasulaitteistojen suunnitteluun, konsultointiin ja jälleenmyyntiin liittyen. Näin biokaasun tuotanto voi edelleen johtaa uudenlaisiin yritysmahdollisuuksiin maaseudulla, mikä voi heijastua esimerkiksi uusina työpaikkoina.

Biokaasun tuottaminen vahvisti viljelijöiden tietoja ja taitoja, mikä johti jopa heidän elinkeinomahdollisuuksiensa laajenemiseen maatalouden ulkopuolelle. Myös heidän sosiaaliset verkostonsa laajenivat tutkimuslaitosten, oppilaitosten ja alan yritystoimijoiden suuntaan. Uusi toiminta ja kehittymismahdollisuudet lisäsivät viljelijöiden merkityksellisyyden kokemuksia ja sitä kautta elämänlaatua. Toisaalta tuotanto myös lisäsi työmäärää ja aiheutti taloudellisia huolia.

Maaseudun kehitys

Jos perspektiiviä avataan biokaasua tuottavan viljelijän näkökulmasta maaseudulle laajemmin, huomataan, että toistaiseksi biokaasun tuotanto on herättänyt varsin vähän kritiikkiä esimerkiksi muuhun bioenergian tuotantoon verrattuna (Mol 2014). Suomessa maatilojen biokaasulaitokset eivät herätä eläinsuojia kummempaa vastustusta naapurustossa. Biokaasuntuotanto kuitenkin muuttaa maataloustuotantoa, ja yleistyessään sillä on seurauksia maaseudun kehitykselle.

Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa paikallisyhteisö ja luonnonsuojelujärjestöt ovat heränneet vastustamaan laajamittaista tuotantoa. Biokaasuntuotannon kritiikki liittyy enennen kaikkea kasvien, lähinnä maissin, käyttöön biokaasuntuotannon raaka-aineena (Sperling 2012), ja kehitykseen, jossa maatilan päätuotantosuunta on energiantuotanto kasveista (Markad ym. 2016). Laajamittaisen maisiin pohjaavan biokaasuntuotannon nähdään johtavan liian yksipuoliseen viljelyyn ja uhkaavan perinteistä maaseutumaisemaa sekä laitosten suuren koon että maissinviljelyn kautta, olevan uhka ruuan tuotannolle ja kannustavan liian intensiiviseen maatalouteen. Tällä tavoin se voi haitata maaseudun muita elinkeinoja, kuten turismia. Kasvintuotanto biokaasulaitoksen tarpeisiin on johtanut esimerkiksi pellon hinnan nousuun, jolloin pellonvuokraus ruuantuotantoon on kannattamatonta (Sperling 2012).

Toisaalta myös lannan hyödyntämiseen perustuva biokaasuntuotanto on kohdannut kritiikkiä nimenomaan sen vaikutuksista maatalouden tilakokoon. Biokaasuntuotannon on nähty mahdollistavan tilakoon kasvattamisen ja sitä kautta muuttavan koko maaseudun rakennetta ja uhkaavan pienempien tilojen toimintakykyä (Magnani 2012). Myös Suomessa voidaan nähdä biokaasun kytkeytyvän helposti suurten karjatilojen ratkaisuksi ja mahdollistavan koon kasvattamisen entisestään. Toisaalta biokaasuntuotanto voi toteutua myös usean tilan yhteisenä ja laitoksia on rakennettu varsin pienillekin tiloille.

Paikallisesti maatilojen biokaasulla on hyvät mahdollisuudet säilyä hyväksyttynä energiantuotantoratkaisuna ja kehittyä tuottamaan positiivisia vaikutuksia lähiympäristöönsä. Sen sijaan toiminnan laajentaminen esimerkiksi biojätteiden ja energiakasvien käsittelyyn pitää sisällään konfliktoitumisen mahdollisuuksia, joihin on syytä varautua (Mol 2014).

Lopuksi

Kiertotalouden edistäminen on monisyinen asia, johon maaseutututkijoilla on paljon annettavaa. Jotta biokaasuntuotannon mahdollisuudet toteutuisivat ja uhkia voitaisiin ehkäistä, tuotanto kannattaa kytkeä paikallistoimijoiden tarpeisiin ja sopeuttaa paikallisiin olosuhteisiin. Tämän mahdollistamiseksi tarvittaisiin lisää tutkimusta siitä, miten totutut rutiinit ja ajattelumallit hidastavat innovaatioiden leviämistä ja miten muutosta voisi nopeuttaa. Vastapainoksi tarvitaan ennakoivaa tutkimusta muutosten mahdollisista vaikutuksista maaseudun kehitykseen. On siis syytä tarkastella biokaasun ja muun energiantuotannon aiheuttamaa muutosta ihmisten elämässä ja ympäristössä. On myös mietittävä tarkemmin sosiokulttuurisia esteitä, joita uudet innovaatiot voivat kohdata nimenomaan maaseutuympäristössä.

Lähteet

BioGTS, 2016. Biokaasun tuotanto maataloudessa. Saatavilla osoitteessa: http://biogts.fi/asiakkaat/maatalous/ [Viitattu 19.1.2016].

Huttunen, Markku. J. & Ville Kuittinen 2015. Suomen biokaasulaitosrekisteri no 18. Tiedot vuodelta 2014. Publiscations of the University of Eastern Finland. Reports and studies in forestry and nautural sciences no 21. University of Eastern Finland. Grano, Joensuu.

Huttunen, S. 2013. Sustainability and meanings of farm-based bioenergy production in rural Finland. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 458. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Huttunen, Suvi, Paula Kivimaa & Venla Virkamäki 2014. The need for policy coherence to trigger a transition to biogas production. Environmental Innovation and Societal Transitions 12, 14–30.

Kuittinen, Ville, Markku J. Huttunen, & Simo Leinonen 2006. Suomen biokaasulaitosrekisteri IX. Tiedot vuodelta 2005. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja 3/2006. Yliopistopaino. Joensuu.

Magnani, Natalia 2012. Exploring the local sustainability of a green economy in Alpine communities. A case study of a conflict over a biogas plant. Mountain Research and Development 32, 109–116.

Marttinen, Sanna, Heikki Lehtonen, Sari Luostarinen & Saija Rasi 2013. Biokaasuyrittäjän toimintaympäristö Suomessa. Kokemuksia MMM:n investointutkijärjestelmästä 2008–2010. MTT Raportti 103. MTT, Jokioinen. 44s.

Markad, Jochen, Steffen Wirth & Bernhard Truffer 2016. Institutional dynamics and technology legitimacy – A framework and a case study on biogas technology. Research Policy 45, 330–344.

Mol, Arthur P. J. 2014. Bounded biofuels? Sustainability of global biogas developments. Sociologia Ruralis 54, 1–20.

Sperling, Franziska 2012. The Angry countryside- the installation of biogas plants as a contested issue in a German region. Teoksessa Welz, Ggisela, Franziska Sperling & Eva Maria Blum (toim.) Negotiating environmental conflicts: local communities, global policies. Kulturanthropologie Notizen, Die Schriftenreihe des Instituts für Kulturanthropologie und Europäische Ethnologie, Goethe-Universität Frankfurt am Main. s. 145–162.

Winquist, Erika, Sari Luostarinen, Pellervo Kässi, Ville Pyykkönen & Kristiina Regina 2015. Maatilojen biokaasulaitosten kannattavuus ja kasvihuonekaasujen päästövähennys. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 36/2015. Luonnovarakeskus. Helsinki.

Wirth, Steffen, Jochen Markard, Bernhard Truffer & Harald Rohracher 2013. Informal Institutions matter: Professional culture and the development of biogas technology. Environmental Innovation and Societal transitions 8, 20–41.

MUA-lehti

Myllyistä vesivoimalaitoksiin

Peter Reiter: Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni käyttämättömänä olevan myllyn, vesivoimalan tai padon omistaja alkaisi tuottaa ja hyödyntää uusiutuvaa vihreää vesisähköä.

Vanhat kohteet odottavat kunnostajaansa

 

Peter Reiter
Asiantuntija, PR Vesisuunnittelu Oy
Toiminnanjohtaja, Pienvesivoimayhdistys ry

 

Myllyt ja pienvesivoimalat ovat yksi maaseudun uusiutuvan energian voimavaroista, mutta nykyään käyttämätön mahdollisuus. Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni käyttämättömänä olevan myllyn, vesivoimalan tai padon omistaja alkaisi tuottaa ja hyödyntää uusiutuvaa vihreää vesisähköä. Käyttämättömät kohteet, joita on EU:ssa n. 50 000 ja Suomessa 1820, löytyvät RestorHydro-hankkeen tuottamasta myllysatelliittikartasta ”Mills Map” (Reiter 2015b). Tietojärjestelmä tarjoaa myös kaikista kohteista perustiedot, kuten paikkatiedot, kohteen nimen, tyypin, tehon ja kuntoarvion. Tämän puheenvuoron kirjoittaja tarjoaa myös mielellään lisätietoja kohteista (Reiter 2015c). Puheenvuoron tarkoitus on herätellä keskustelua pienvesivoimalaitosten mahdollisuuksista osana maaseudun uusiutuvaa energiantuotantoa ja kestävää energiahuoltoa.

Myllyjen ja vesivoimalaitosten kehitys Suomessa

Myllyjen kehittäminen ja sen myötä vesivoiman hyödyntäminen alkoi Suomessa jo keskiajalla. Parhaana myllykautena, 1700-luvun alkuaikoina, Suomessa oli vesimyllyjä yli 4000 kappaletta. Vesimylly tai -saha oli maaseudun arvokas voimavara, joka antoi alueille leimansa. Yleiset paikannimet kuten Myllykylä, Myllykoski, Myllyjoki, Myllytie, Myllylä ja niin edelleen viittaavat siihen, että paikkakunnalla oli tai on mylly tai myllystä syntynyt vesivoimalaitos.

Myllyt olivat alkuaikoinaan ensimmäisiä vesivoimaa hyödyntäviä ja maataloutta palvelevia laitoksia ja niin ovat nykyisetkin harvalukuiset leipäjauhoa tuottavat myllyt (noin 40). Hyvälaatuinen leipäjauho oli tuolloin tuotannon mitta, eikä silloin vielä tuntematon sähkö. Vesivoimakoneistona käytettiin silloin pääasiallisesti puisia, vaaka-akselisia vesirattaita tai turbiineja muistuttavia pystyakselisia jalkamyllylaitteita. Myllykauden alkuaikana koskivoiman omistusoikeus perustui maanomistukseen. Myllyillä ja jauhotuotannolla oli myös poliittista ja valtiovallallista arvoa. Näin kehittyi Suomen ja muiden Pohjoismaiden ainutlaatuinen koskivoiman omistus- ja vesilupajärjestelmä, joka on muuttunut ajan myötä vesivoiman pääasiallisten käyttäjien vaikutusten mukaan. Tärkein sääntö on kuitenkin pysynyt aina samana: vesilupa on oikeuden myöntämä ja pysyväisluonteinen. Sen purkaminen voi tapahtua ainoastaan oikeuden päätöksellä ja luvan haltijan hakemuksesta.

Reiter kuva 1Maataloutta palvelevasta myllykaudesta siirryttiin 1800-luvulla teollisuuslaitoksia palvelevaksi ja puisien vesirattaiden tilalle tuli teräsrakenteisia ja useat pyörät vierekkäin asennettuja ratkaisuja. Pyörien halkaisijat olivat Suomessakin huomattavan suuria, kertomusten mukaan halkaisijaltaan yli 8 metriä. Teollisen aikakauden alkuajan keksintöihin kuuluu myös sähkö. Teollisen mittakaavan mukaiset vesivoimaturbiinit syntyivät 1850-luvulla. Vesivoiman hyödyntäminen kehittyi siihen aikaan Suomessa hyvin nopeasti ja dynaamisesti. Vuonna 1879 Yhdysvalloissa patentoitu Thomas Alva Edisonin generaattori hankittiin jo vuonna 1882 Tampereelle Finlaysonin kutomasalien valaisemiseksi sähkövalolla, ensimmäisenä Skandinaviassa. Kutomakoneet pyörivät silloin vielä valta-akseliston ja hihnojen välityksellä. Pian sekin muuttui, kun generaattorit ja moottorit keksittiin. Hyvä esimerkki tämän ajan kehityksestä on, että Helsingin vesilaitos kehitti Vanhankaupunginkosken myllyn tilalle turbiinipumppuvesivoimalan ja rakensi muuratun padon vuonna 1876 kosken läntiselle haaralle helsinkiläisten vedensaantia varten.

Suomen sähköistäminen tapahtui 1900-luvulta alkaen kooltaan alle 10 MW kokoisilla laitoksilla. Ensimmäinen suurvesivoimala rakennettiin vasta 1923 Imatrankoskeen. Sodan jälkeen Suomi tarvitsi kaikkea saatavissa olevaa energiaa ja silloin rakennettiin sekä pieniä että isoja voimaloita. Kustannustasojen muutokset – energianhintojen alennukset ja työvoimakustannusten nousu sekä myös sähköntuotantoa säätelevä sähkölaki – tekivät pienet pienvesivoimalaitokset kannattamattomaksi. Myös myllyjen muuttaminen sähköä tuottaviksi loppui 1950-luvulla.

Nykytilanne

Suurin osa myllyistä ja pienistä vesivoimalaitoksista on nykyään käyttämättömänä ja heikossa kunnossa. Eri aikakausien vesilakien pohjalta myönnetyt vesiluvat ovat kuitenkin pääsääntöisesti voimassa ja omistajien on pidettävä myllyn yläaltaan vedenpinta luvan mukaisessa tasossa. Näin myllyt ”hengittävät vielä unessa”, odottaen herättäjää viemään ne uuteen kukoistukseen.

Reiter kuva 2Nykytilanteen kehitys voidaan katsoa alkavan vuonna 1980, jolloin julkaistiin Vesihallituksen Tiedotus 188, koski-inventointi (Vesihallitus 1980). Inventoinnin laadintaan osallistui koko silloinen vesipiiriorganisaatio, jolle oli määrätty tehtäväksi ”edistää vesivoimaa”. Pienvesivoimalaitosten lukumäärän tiedettiin pienentyneen 1950-luvulta alkaen ja vuonna 1980 käynnissä olevien voimalaitosten lukumäärä saatiin edellä mainitusta koski-inventoinnista, niin kuin myös paljon muuta tärkeää vesistö- ja vesivoimateknillistä tietoa. 1980-luku oli muutenkin vesitalouden kannalta tapahtumarikas, mutta ei pienvesivoiman kannalta ruusuinen. Tuli koskensuojelulaki, joka rajoitti silloin vapaana olleen vesivoimapotentiaalin rakentamista. Koskensuojelualueella käynnissä ja käyttämättöminä olevien vesivoimalaitoksien ja myllyjen satojen vuosien takaisen vesiluvan tai siihen rinnastettavissa olevan toimiluvan todettiin olevan voimassa. Moni myllyn ja pienvesivoimalaitoksen omistaja olisi vapaaehtoisena kauppana luopunut laitoksestaan, mutta koskiensuojelulain mukaiset koskilunastukset koskivat ainoastaan koskivoimaomistuksia, ei myllyjä ja voimaloita lupineen.

Koski-inventoinnissa (Vesihallitus 1980) tunnistettiin yhteensä 399 toimivaa vesivoimakohdetta, koosta riippumatta, ja 922 käytössä olevaa patoa, myllyä tai sahaa. Käytössä olevia kohteita oli siis yhteensä 1321. Käyttämättöminä olevia (käytöstä poistettuja) laitoksia oli 843 kappaletta ja luonnonkoskia 2250. Koskien lukumäärä oli yhteensä 4414. Luku vahvistaa historiallisen tiedon yli 4000:sta myllystä Suomessa. Koski on ikuinen, mutta kokonaislukuun voidaan vaikuttaa peräkkäisten koskien yhdistämisellä ja hukuttamalla osa niistä muun muassa suurvesivoiman tarpeisiin. Vuoden 1980 aikana oli suurvesivoimaa jo rakennettu ja hukkuneita koskia ei näy koski-inventoinnissa.

Vuonna 2004 sain tehtäväkseni laatia kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM; nykyään työ- ja elinkeinoministeriö) toimeksiannosta selvitystyön. ”Pienvesivoimakartoitus minivesivoimasektorilla <1 MW”, KTM Dnro 58/804/2004 julkaistiin vuonna 2005 (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoima ry, 2009). Tausta-aineistoksi tarjoutui Vesihallituksen vuonna 1980 laatima erinomainen koski-inventointi. Koski-inventoinnin vesivoimatuotannolliset parametrit tarkistettiin myös 30 minivesivoimalan tuotannollista tietoa ja vesistöparametrejä käyttäen. Tällöin saatiin voimalaitostyyppisiä- ja kokoonsidottuja parametrejä, joiden avulla voitiin päivittää vanhat tiedot. Myös koskensuojelulain nojalla suojellut koskikohteet käsiteltiin.

Reiter kuva 3Myllyn ja pienvesivoimalaitoksen toiminta liittyy tiiviisti patoon, jolla säännöstellään ylävedenpintaa ja virtaamaa. Näin ollen oli itsestään selvää, että käsittelin myös padot KTM:n raportissa (ks. myöhemmässä vaiheessa julkaistu aineisto, Reiter 2008). KTM:n raportissa tuli selväksi, että pienvesivoimapotentiaalia on olemassa runsaasti, mutta myös, ettei pienten vesivoimakohteiden uudelleen käynnistäminen voi tapahtua suurvesivoiman kannattavuuskriteerein. Ongelma on kansainvälinen. ”Pienvesivoima on kaunis, mutta valitettavasti kallis”, totesi kerran ystäväni Christer Söderberg, Ruotsin uusiutuvan energian kattojärjestön Sero:n entinen puheenjohtaja. Valitettavasti näin on asia maailmanlaajuisesti ja myös Suomessa. Raportin (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys 2005) ennusteiden mukaan olisi voitu saada käyttöön noin 100–120 MW lisätehoa ja 500–600 GWh lisäenergiaa, mutta toteutuakseen tämä olisi tarvinnut valtion tuen nostoa kannattavuuden vaatimalle tasolle, mitä ei ole toteutettu. Pienvesivoimasektori odottaa edelleen uusiutuvan energian valtiontukien uusimista.

KTM-raportin (PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys 2005) mukaan 25 vuodessa (v. 1980–2005) on tilanne kiristynyt edelleen. Käynnissä olevia vesivoimalaitoksia oli 269 (25 vuoden aikan vähennys 130 kohdetta) ja käytössä olevia patoja ja myllyjä oli noin 100 (vähennys 822 kohdetta). Kokonaisluku oli siis alentunut 369:een vuodesta 1980 käytössä olevista 1321 kohteesta. Vastaavasti käyttämättömien kohteiden lukumäärä on kasvanut 1795 kohteeseen.

Luonnonkoskia oli vuonna 1980 koski-inventoinnissa 2250 kpl. Koskensuojelulaki ja muita erikoislakeja säädettiin vasta vuoden 1980 jälkeen. KTM-raportissa jaettiin luonnonkosket niihin, joilla ei ole lain tasoista suojelua (1664 koskea) ja sellaisiin joilla on (586 koskea). Ilman lain suojelua olevia vapaita koskia on olemassa runsaasti, mutta pienten kohteiden rakentamisen heikko kannattavuus ja uusrakentamisen kireät vesilupavaatimukset tulevat estämään vapaiden koskien energiataloudellisen kehittämisen.

Suomen vesivoimatilastosta (ET 2014) voidaan nähdä, että käytössä olevien vesivoimalaitosten lukumäärä on Suomessa vakiintunut 209 laitokseen, joista 58 on teholtaan suurempi kuin10 MW, 83 1–10 MW, ja 68 pienempi kuin 1MW. Vesivoimatilastossa tilastoidaan vuosittain sektorikohtaisesti laitosten lukumäärät, tehot sekä brutto- ja nettovuosienergia (verkkosyöttö) generaattorilla mitattuna. Tilastot löytyvät myös EUROSTAT-palvelusta. Tilaston ulkopuolella olevat pienet kohteet on arvioitu 30 kotitaloussähköä tuottavaksi laitokseksi.

Vuonna 2012 sain kutsun osallistua Ruotsin vesivoimayhdistyksen konsulttina eurooppalaiseen, Intelligent Energy Europe:n rahoittamaan Restor Hydro-hankkeeseen (IEE/11/957/S12.616381). Hankkeen tarkoitus oli kartoittaa myllyt, pienvesivoimalat ja patojen ohijuoksutuskohteet koko EU:n jäsenmaiden alueelta, ja siihen liitettiin Suomen pienvesivoimasektorin tiedot käyttämättömistä kohteista. Hankkeen alullepanija ja koordinaattori oli ESHA, Euroopan pienvesivoimayhdistys Brysselistä. Haasteelliseksi hankkeen teki tavoite arvioida kohteiden teho ja kunto Googlen satelliittikartan avulla. Googlen kartan resoluutio on erinomainen Suomen etelä-, lounais-, ja länsiosissa, mutta itäisillä ja pohjoisilla alueilla erittäin heikko. Metsäisillä alueilla on muutenkin vaikeaa nähdä jokien uomissa olevat pienet rakennukset. Googlen kartan rinnalla jouduttiin käyttämään Maanmittauslaitoksen Kansalaisen Karttapaikan hyvälaatuisia ilmakuvakarttoja ja yleiskarttoja, joista löytyy yllättävän paljon vesivoimaan liittyvää nimitietoa ja muuta paikkatietoa. EU-RestorHydro-hankkeen (Reiter 2015b) tulos oli vain kohteiden perustietojen keruu, mutta em. taustalähteistä, jo aikaisemmin keräämieni tietojen pohjalta ja Maa- ja vesitekniikan Tuki ry:n avustuksella sain koottua EU:n perustietojen täydentämiseksi laajan, 1826 kohdetta koskevan aineiston, joka käsitti kaikki Suomessa kartoitetut kohteet. Työ saatiin päätökseen 31.5.2015 (Reiter 2015c).

Tiedot kohteiden lukumäärästä ja potentiaalista

Suomen vesivoimakohteiden kehitys neljässä pääsektorissa on esitetty taulukossa 1.

Reiter taulukko 1

 

Johtopäätökset ­– mitä pitäisi tehdä?

Pienvesivoimasektori tarjoaa perinteisiä käytössä olevia kohteita, joiden koko on sellainen, että suurin osa niiden vuosituotannosta myydään verkon kautta ostajille. Energiantuotannon hinta on sidottu käytössä olevaan tasoon (Nordpool). Pienvesivoimasektorin laitokset rakennettiin 50–90 vuotta sitten ja kauan kestänyt heikosti kannattava toiminta on pakottanut omistajat tekemään vain välttämättömät kunnostukset, kuten patoturvallisuuslain vaatimat patojen kunnostustyöt. Tämän sektorin, johon kuuluvat 130 minivesivoimalaa ja 243 isompaa myllyä ja patoa, koko tulevaisuus on täysin uusiutuvan energian uusien valtiontukien kattavuudesta kiinni. Sama tilanne on vesivoimalan kalatie- ja ympäristövirtaaman osalta. Ympäristövaatimukset ovat edelleen vesivoimatuotannon kannattavuutta heikentävä tekijä, mutta toisaalta ne ovat tärkeitä vesivoiman kestävyyden takaamiseksi. Uusiutuvan energiantuotannon rinnalla valtionavustuksen olisi tuettava myös ympäristöinvestointeja.

Restor Hydro-hankkeessa kartoitettiin 1453 kohdetta, jotka paikkatietojen perusteella sijaitsevat edelleen osana paikallista pieninfrastuktuuria ja lähellä maataloa tai kylää. Pieni koko tekee ne sopiviksi yksityistalon uusiutuvan energian tuottajiksi, mahdollisesti muiden uusiutuvien pienenergiatuotantomuotojen kanssa. Näin ollen ne sopivatkin erinomaisesti ”lähienergian” eli käyttäjää lähellä tuotetun energian konseptiin. Lähienergia tarkoittaa uusiutuvaa energiaa ja pienet vesivoimakohteet kuten myllyt, sahat, padot ja vesivoimalat sopivat mainiosti tähän konseptiin. Uusiutuvan energian pientuotanto on verkkoon syötettynä kannattamatonta nykyisten pientuottajalle maksettujen alhaisten hintojen takia. Lähienergian tuottaja säästää kuitenkin omasta sähkölaskustaan energiankulutuksen, energian siirtomaksut, energiaveron ja arvonlisäveron.

Lähienergiakonseptin kannalta sopivan kokoisia pienvesivoimalakohteita kannattaa etsiä pienistä kohteista, jotta energiantuotantopotentiaali olisi suhteessa aiotun vesivoimalan läheisyydessä olevan maatalon tai kyläyhteisön tarpeisiin. Kaikille pienvesivoimaloille on ominaista, että vesilupa on aikoinaan myönnetty ja vaikka luvat voivat olla 200 vuotta vanhoja, on lupien todettu olevan voimassa vuoden 2012 uudessa vesilaissa. Kansallisessa ja kansainvälisessä suurenergiantuotannossa on vesivoima suuressa arvossa säätömahdollisuuksiensa takia. Useimmissa pienissä kohteissa yläpuolinen järvi tarjoaa samoja mahdollisuuksia.

Pienvesivoima voisi toimia lähienergiaklusterissa uusiutuvan energian osatuottajana niin kutsutussa hybridiratkaisussa. Tällaisessa ratkaisussa osatuottaja ei toimi yksin ja puuttuvaa energiaa ei tarvitse ostaa kalliilla hinnalla verkosta, vaan sitä voidaan tuottaa itse muilla pientuotantojärjestelmillä, eikä toisaalta tarvitse myydä ylimääräistä tuotantoa kannattamattomalla hinnalla verkon kautta sähkölaitokselle. Klusteriin voivat osallistua kaikki uusiutuvan energian pientuottajat eli pienvesivoimayksikön lisäksi aurinkoenergia-, pientuulivoima- ja bioenergiayksiköt. Energian käytön hyötysuhteen nostossa voidaan lämmöntuotantoa varten myös lämpöpumput liittää hybridiratkaisuun.

Kirjoitukseni tarkoitus on ollut selventää myllyjen ja pienvoimaloiden tilannetta ja arvioida mahdollisuuksia kohteiden uudelleenkäynnistämiseen maaseudun uudeksi voimavaraksi. Tärkein asia on saada tieto kulkemaan maaseudulle, jossa käyttämättömät myllyt ja muut kohteet sijaitsevat, ja herättää niiden omistajien kiinnostus ottamaan tämä uusiutuva voimavara käyttöön.

Reiter kuva 4

Kiitokset

Kiitän tässä Euroopan pienvesivoimayhdistystä ja Ruotsin vesivoimayhdistystä hyvästä yhteistyöstä ja erityisesti Maa- ja vesitekniikan tuki ry:tä kiinnostuksesta hanketta kohtaan ja myönnetystä avustuksesta. Suuret kiitokset esitän myös vaimolleni Arja-Liisalle kirjoitukseni lukemisesta, korjaamisesta ja kommentoimisesta.

Lähteet

Ekholm, Matti 1993. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisu 126, Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallitus, Helsinki.

Energiateollisuus ry (ET). Vesivoimatilastotiedot v. 1989 lähtien, julkaisematon aineisto saatu kirjoittajan pyynnöstä vuosittain alkaen v. 2010.

Lähienergialiitto. Saatavissa: http://www.lahienergia.org/ [Viitattu 30.8.2016]

Pienvesivoimayhdistys. Saatavissa: http://pienvesivoimayhdistys.com/ [Viitattu 30.8.2016]

PR Vesisuunnittelu Oy & Pienvesivoimayhdistys ry 2005. Pienvesivoimakartoitus, Minivesivoimasektori <1MW. Dnro 58/804/2004. Kauppa- ja teollisuusministeriö, Helsinki.

Reiter, Peter 2008. Pienvesivoima ja padot. Esitys Tulva- ja patopäivässä 14.10.2008, Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Reiter, Peter & PR Vesisuunnittelu Oy 2009. Pienvesivoima-alan investointien kustannusselvitys. Motiva, Helsinki.

Reiter, Peter 2015a. Pienvesivoiman nykytilasta ja mahdollisuuksista lähienergiatuotannossa. Esitys Pienvesivoimayhdistyksen vuosikokousseminaarissa, 21.5.2015, Helsinki.

Reiter, Peter 2015b. Aineisto EU-IIE hankkeeseen IEE/11/957/S12.61638, 2012-2015, Pr Vesisuunnittelu Oy & Ruotsin vesivoimayhdistys, 1820 suomalaisen käyttämättömän myllyn, pienvesivoimalan ja padon kartoitustyö ja perusaineiston lataus MillsMap datapankkiin 31.5.2015. Saatavissa: http://54.245.112.104/index.php?page=/main.php [Viitattu 15.6.2015]

Reiter, Peter 2015c. EU:n IEE-Hankkeen RestorHydro Suomen osuuden täydentävä aineisto, vesistöparametrit sisältävä Excel-taulukko ja tutkimusraportti Maa ja vesitekniikan tuki ry:lle.

Vesihallitus 1980. Tiedotus 188, Koski-inventointi. Vesihallitus, Helsinki.

 

MUA-lehti

Kulttuuriperintö ei kulu käytöstä

Mirva Mattila ja Heli Talvitie

Mirva Mattila ylitarkastaja, opetus- ja kulttuuriministeriö mirva.mattila(at)mindedu.fi

Mirva Mattila
ylitarkastaja, opetus- ja kulttuuriministeriö
mirva.mattila(at)
minedu.fi

Maaseudun kulttuuriperintötyötä tehdään monin tavoin. Paikallisella tasolla se näkyy konkreettisimmin vaikkapa kotiseutumuseon toiminnassa, yhteisten kekrijuhlien järjestämisessä tai kehittämishankkeissa, joissa nostetaan esiin tunnettuja tai uusia paikallisia tai alueellisia kulttuurisia erityispiirteitä. Myös valtakunnallisesti maaseudun kulttuuriperintötyö on esillä erilaisina ohjelmina, strategisina linjauksina ja rahoitusmuotoina.

Rahoitusinstrumentteja tarkastellessa ilmenee, että Manner-Suomen maaseutuohjelman kautta vuosina 2007–2013 erilaisiin kulttuuriperintö- ja kulttuurimaisemahankkeisiin ohjattiin rahoitusta reilun 18 miljoonan euron arvosta. (Kaikkiin kulttuurihankkeisiin käytettiin yhteensä 71,5 miljoonaa euroa, joten kulttuuriperinnön osuus tästä oli noin neljäsosa.) Summa kasvaa, kun pottiin otetaan mukaan EAKR-hankkeet, joiden kautta ohjautui noin 11 miljoonaa euroa lisää koko valtakunnan tasolle (Jakonen 2015; Jakonen & Mitchell 2014.

Heli Talvitie kulttuurisihteeri, opetus- ja kulttuuriministeriö heli.talvitie@mindedu.fi

Heli Talvitie
kulttuurisihteeri,
opetus- ja kulttuuriministeriö
heli.talvitie(at)
minedu.fi

Rahamäärät eivät kerro ainoastaan siitä, että kulttuuriperintötoimijat ovat löytäneet hankerahoituksen, vaan myös siitä, että työtä halutaan tehdä oikeasti. Kulttuuriperintö ei ole kuollut lause ohjelmallisessa kehittämisessä.

Usein on todettu, että Suomi on museoiden luvattu maa. Ammatillisesti hoidettuja museoita on yli 150 ja pääosin vapaaehtoisvoimin ylläpidettyjä paikallismuseoita lähes tuhat. Museoiden nykytila ja tulevaisuus on tarkastelun kohteena nyt myös valtakunnallisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriön johtamassa työryhmässä on tänä syksynä aloitettu museopoliittisen ohjelman laatiminen. Tavoitteena on vuoden 2016 loppuun mennessä laatia linjaukset ja painopisteet museotoiminnalle Suomessa.

Yhteisen tahotilan luominen koko valtakunnan tasolla on tärkeä viesti myös paikallisen tason toimijoille. Kokonaistavoitteena on lisätä kaikkien väestöryhmien osallistumisen mahdollisuuksia niin museoalaan kuin kulttuuriperintöön sekä ylipäätään vahvistaa museoalan vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Lapset ja nuoret ovat erityisen huomion kohteena.

Museopoliittisessa ohjelmassa on tarkoitus ottaa kantaa mm. museolaitoksen rakenteeseen, valtionosuusjärjestelmän toimivuuteen ja rahoituksen kohdentamisen perusteisiin. Menetelmänä käytetään tulevaisuusskenaarioita, joiden avulla rakennetaan vaihtoehtoisia malleja museokentästä osana uusiutuvaa kuntakenttää ja itsehallintoalueiden verkostoa.

Kuluvan vuoden marraskuun aikana kerätään maakunta- ja aluetaidemuseoilta tietoa alueellisen työn toimintamuodoista, verkostoista ja pyydetään arvioimaan myös alueellisen työn vaikutuksia. Lisäksi museoilta pyydetään visioita tulevaisuuden alueellisesta museokentästä sekä näkemyksiä, mihin tarpeisiin tällä työllä tulisi vastata. Tärkeitä museoiden verkostoja ovat jatkossakin paikalliset yhdistykset, joiden tekemä kulttuuriperintötyö on tulevaisuudessa entistä tärkeämmässä roolissa.

Alueellisessa kehittämisessä omat alueelliset erityspiirteet on koettu tärkeiksi. Kuluvan EU-ohjelmakauden paikallisissa Leader-kehittämisohjelmissa lähes jokainen ryhmä on ottanut tavoitteekseen paikallisen kulttuurin kehittämisen. Tavoitteena ovat muun muassa kulttuurimaiseman hoito, identiteetin ylläpito, perinteiden siirtäminen nykypäivään, tarinoiden hyödynnys ja kotiseutukokemuksen vahvistaminen. Listan sanat ovat tuttuja. Mukana on onneksi myös uudempia sanoja kuten tuotteistus ja digitalisaatio.

Kulttuuriperintöhankkeissa kuten kulttuuriperintötyössäkin on läsnä kaksi rinnakkaista arvoa, kulttuuriperinnön arvo itsessään (esineet, rakennukset, tarinat) ja työn yhteisöllinen arvo. Tätä yhteisöllistä arvoa ei tule unohtaa ja olettaa, että vitriiniin laitettu tavara tai kirjaan painettu tarina riittäisi siirtämään kulttuuriperinnön seuraaville sukupolville. Siirto tulee tehdä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tärkeää on löytää keinoja saada myös nuoret mukaan kulttuuriperintöhankkeisiin ja löytää yhteisiä, kaikkia innostavia tapoja tehdä kulttuuriperintötyötä.

Kulttuuriperintö-poliittisista ohjelmista uutta innostusta maaseudun kulttuuriperintö-työhön?Voivatko valtakunnalliset kulttuuriperintöpoliittiset ohjelmat antaa uutta innostusta maaseudun kulttuuriperintötyöhön ja antavatko ohjelmat arvostusta uudenlaiselle kulttuuriperintötyölle? Miten omaehtoisuus ja valtion linjaukset sopivat yhteen?

Yksi esimerkki valtakunnallisten toimijoiden ja maaseudun toimijoiden yhteistyöstä löytyy aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Aineeton kulttuuriperintö on elävää perintöä, joka on läsnä jokaisen ihmisten arjessa. Se voi olla esimerkiksi suullista perinnettä tai esittävää taidetta, kuten laulut, runot ja tanssit. Aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluu myös sosiaalisen elämän käytännöt, kuten leikit ja ruuanvalmistustavat, erilaiset rituaalit ja juhlamenot tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot, taidot ja käytännöt. Aineettoman kulttuuriperinnön tunnistamisessa ja ylläpitämisessä juuri paikallisyhteisöillä on merkittävä rooli.

Suomi ratifioi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen vuonna 2013. Museovirasto vastaa yleissopimuksen toimeenpanosta. Sopimuksen henki kuitenkin edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Käytännön työ ja kansallinen toimeenpano onkin tarkoitus toteuttaa paikallisesti verkostotoimintana sekä yhteisöjen ja sidosryhmien osallisuutta korostaen.

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen kuuluu myös aineettoman kulttuuriperinnön kansallisen luettelon laatiminen. Luettelointia on tarkoitus toteuttaa Suomessa kahdessa tasossa. Tavoitteena on, että vielä vuoden 2015 puolella avautuu avoin wikipohjainen luettelo, jossa yhteisöt voivat esitellä omaa aineetonta kulttuuriperintöään. Näiden ehdotusten pohjalta on tarkoitus myöhemmin laatia myös kansallinen aineettoman kulttuuriperinnön luettelo.

Marraskuun lopussa aineeton elävä kulttuuriperintö oli teemana Etelä-Pohjanmaan liiton järjestämässä seminaarissa Seinäjoella. Sopimuksen esittelyn lisäksi paikallinen kulttuuriperintö oli vahvasti läsnä seminaarissa. Työpajassa sukellettiin pohjalaisuuden ytimeen ja tavoitteena oli löytää vastauksia eläviin pohjalaisiin perinteisiin ja niiden vaalimiseen tuleville sukupolville.

Mitä enemmän kulttuuriperintöä käyttää ja tuunaa, sitä paremmin se voi. Kulttuuriperintö ei kulu käytöstä.

Lähteet

Jakonen, Olli 2015. Kulttuurin kehittäminen maaseudulla. Kulttuurihankkeet Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmassa, opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:12, Saatavilla: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm12.pdf?lang=fi. (Viitattu 18.12.2015)

Jakonen, Olli ja Ritva Mitchell, 2014. Kulttuuri alueellisen kehityksen moottorina. Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR) rahoittamat kulttuurihankkeet Manner-Suomessa rakennerahastokaudella 2007–2013. Cuporen verkkojulkaisuja 25. Saatavilla: http://www.cupore.fi/documents/Kulttuurialueellisenkehityksenmoottorina_v06.pdf (Viitattu 18.12.2015)

Kirjoittajat työskentelevät opetus- ja kulttuuriministeriössä, taide- ja kulttuuripolitiikan osastolla, kulttuurin vastuualueella. 

Mirva Mattilan työtehtäviin kuuluu museo- ja kulttuuriperintöalan kehittäminen ja alan valtionavustukset, aineeton kulttuuriperintö ja maailmanperintöasiat.

Heli Talvitien työtehtäviin kuuluu Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän elämänlaatuverkoston toiminta, siinä erityisesti maaseudun kulttuuripalveluja koskevat asiat sekä kulttuuri osana alueiden kehittämistä.

MUA-lehti

Kotiseututyö tuo maaseudun kulttuuriperinnön näkyviin

Riitta Vanhatalo

toiminnanjohtaja, Suomen kotiseutuliitto riitta.vanhatalo(at)kotiseutuliitto.fi

Riitta Vanhatalo, toiminnanjohtaja, Suomen kotiseutuliitto
riitta.vanhatalo(at)
kotiseutuliitto.fi

Kulttuurialalla vapaaehtoistyö täydentää merkittävästi tutkimusta ja muistiorganisaatioiden työtä. Pitkälti kotiseututyön ansiosta maassamme on säilynyt rikas paikalliskulttuurien moninaisuus ja monimuotoinen suomalaisuus. Erityisesti maaseudulla kotiseututyön kärkenä on paikallisen historian ja kulttuuriperinnön tutkiminen, tallentaminen ja esille tuominen.

Kotiseutuyhdistykset – joissa toimii noin 150 000 suomalaista – ovat vuosikymmenten ajan koonneet ja tutkineet paikallista historiaa, murteita, esineistöä ja tapoja, vaalineet rakennusperintöä, maisemia ja kulttuuriympäristöjä sekä kehittäneet näkemyksellisesti asuinalueitaan. Tämän aktiivisen liikkeen keskusjärjestö on 66-vuotias Suomen Kotiseutuliitto.

Järjestäytyneellä kotiseututyöllä on yli 120-vuotias historia. Kotiseutuliike on alusta lähtien ollut niin tutkijoiden ja asiantuntijoiden kuin omistautuneiden ja perehtyneiden harrastajienkin liike. Mukana ovat olleet eri alojen ja yhteiskunnan puolien edustajat. Laaja yhteistyö on tuonut näkemyksellisyyttä ja verkostojen voimaa, mutta myös sellaista kattavuutta, jota ei ilman vapaaehtoistyötä mitenkään voisi saavuttaa.

Erityinen piirre kotiseututyössä on valtakunnallisuus – niin paikallista kuin kotiseututyö itsessään onkin. Kotiseutuhenki ja paikallisen perinteen vaaliminen ovat levinneet joka maakuntaan. Valtakunnallisuus edellyttää vahvaa luottamusta kansalaistoimintaan. Tällä hetkellä ilmiö elää erityisen vahvana myös suurissa kaupungeissa. Kaupungeissa tosin usein puhutaan kaupunginosatoiminnasta. Maaseudun ja kaupunkien kotiseututyössä on paljon samoja piirteitä ja sisältöjä, mutta myös eroja. Kaupunkitoiminnassa voi korostua vaikuttaminen yhdyskuntasuunnitteluun ja palveluihin. Maaseudulla muut kulttuuriperinnön vaalijat ovat harvassa. Siksi kotiseututyö kantaa vastuuta siitä, että kulttuuriperintö säilyy ja että se tunnetaan.

Paikallisen kotiseututyön merkitystä ei pidä väheksyä: kulttuuri luo tutkitusti työtä ja hyvinvointia, siten kotiseututyönkin heijastusvaikutukset ovat uskottavat. Kotiseututyö rikastuttaa yhteisöjen arkea, parantaa elämänlaatua, vahvistaa paikallista identiteettiä ja lisää alueiden elinvoimaisuutta. Koska maaseudulla iso osa kulttuuriperintötyöstä on kotiseututyötä ja vapaaehtoistyön varassa, arvostus ja tuki ovat myös tärkeässä roolissa. Avustukset ja taloudellinen tuki, joka kotiseututyöhön jaetaan, tulevat moninkertaisina takaisin.

Kotiseutuliike nojaa ajatukseen, että jokainen voi vaalia, tutkia ja tallentaa perinnettä sekä edistää asuinympäristön viihtyisyyttä ja hyvää tulevaisuutta. Eikä työ ole koskaan valmis. Tämän päivän elämänmeno tuottaa uutta perintöä tuleville sukupolville säilytettäväksi. On hyvä huomata arvokas myös tässä ajassa. Kukin ikäpolvi miettii omalla kohdallaan, mikä itselle on arvokasta.

Tämän päivän elämänmeno tuottaa uutta perintöä tuleville sukupolville säilytettäväksi. On hyvä huomata arvokas myös tässä ajassa.Tämä voisi olla kotiseutumuseoiden tulevaisuuden missio. Kotiseutu- ja paikallismuseot ovat kirjastojen jälkeen alueellisesti kattavin kulttuuripalveluverkostomme. Useiden kotiseutuyhdistysten perustamisen taustalla on aikoinaan ollut ajatus perustaa kotiseutumuseo, joka kertoo oman paikkakunnan ja seudun menneisyydestä. Noin tuhat maamme paikallis- ja kotiseutumuseota ovat tulosta näkemyksellisestä, sitoutuneesta ja paikalliseen asiantuntemukseen nojaavasta vapaaehtoistyöstä. Museoammattilaisilla on erityisalan asiantuntemus ja alan ammattitaito. Vapaaehtoisilla museotoimijoilla on valttinaan paikallisen kulttuuriperinnön asiantuntemus. Museoarvoon liittyvät esineiden tarinat ja elämä. Paikallinen opas osaa kertoa nämä tarinat kävijän museokokemusta elävöittävällä tavalla.

Kotiseutumuseo on kulttuuria seutunsa omille asukkaille, mutta myös kulttuurimatkailukohde matkailijoille. Suomessa on monia paikallismuseoita, joista on muodostunut merkittäviä matkailuvaltteja. Kävijöille on arvokasta se, minkä paikallismuseot ovat tuoneet esiin, eli autenttinen ja aito paikallinen kulttuuriperinne. Matkailijat voivat oppia historiasta, ymmärtää kulttuuriperintöä ja kokea sitä elämyksellisesti.

Toinen esimerkki siitä, missä paikallisen kulttuuriperinnön arvo huomataan tänä päivänä toivottavasti entistä vahvemmin, on kotiseutu- ja kulttuuriperintökasvatus koulussa. Toki oma asuinympäristö ja siihen tutustuminen ovat tärkeitä myös varhaiskasvatuksessa. Erityisesti perusopetuksessa on tärkeää tuoda paikallinen historia, kulttuurikohteet, kulttuuriympäristöt ja paikallinen kulttuuriperintö luontevaksi osaksi koulun ja kasvatuksen sisältöjä. Paikallinen kulttuuri ja kotiseutu ovat osa paikallista identiteettiä, mutta antavat aineksia myös omien juurien ja oman identiteetin kasvulle lapsuudessa ja nuoruudessa. Tässäkin kotiseututoimijat ovat paikallisuuden ja kulttuuriperinnön asiantuntijoita, jotka voivat olla koulujen ja opettajien kumppaneita kulttuurikasvatuksen toteuttamisessa.

Molemmat ovat esimerkkejä, joissa nimenomaan vapaaehtoisella kolmannen sektorin kulttuuri- ja kotiseututyöllä voidaan tuoda kulttuuriperintö lähelle ja oppia siitä, virkistää ja elävöittää, parantaa elämänlaatua ja niin edelleen. Lisäksi kulttuuriperintö voi tietenkin olla voimavara myös elinkeinoelämälle ja tarjota tarinoita tuotteille, mutta ensin tarvitaan paikallinen tieto ja tuntemus. Se on karttunut vuosikymmenten kotiseututyön tuloksena.

Tänä päivänä puhutaan paljon myös eri kulttuurien ymmärtämisestä. Perusta maailman, erilaisten kulttuurien ja niiden kohtaamisen ymmärtämiselle on siinä, että tunnemme oman historiamme, kulttuuriperintömme, taustamme ja juuremme. Voimme arvostaa myös muiden kulttuuritaustaa, kun arvostamme ja tunnemme omamme.

 

MUA-lehti

Museovirasto maaseudulla

Mikko Härö

osastonjohtaja, kulttuuriympäristön suojelu, Museovirasto
mikko.haro@museovirasto.fi

 

Työskentelen Museovirastossa osastolla jonka alana on kulttuuriympäristön suojelu. Onkin hyvä aloittaa kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön määritelmistä. Kulttuuriympäristötutkimuksen seura (sellainenkin on äskettäin perustettu, suosittelen) kirjasi asian äskettäin erääseen kirjeeseensä muun muassa näin:

”Kulttuuriympäristö muodostuu ihmisen muokkaamasta ympäristöstä, ympäristöä muokkaavasta tai ympäristöön mukautuneesta toiminnasta sekä ihmisen ja yhteisön nykyisestä ja historiallisesta suhteesta ympäristöönsä. Kulttuuriympäristö on siis yhteisöjen ja yksiköiden muistin ja identiteetin perustekijä.”

Kirjaus jatkuu, mutta katkaisen tähän; samalla tavoin määrittelemme kulttuuriympäristön myös Museovirastossa.

Museovirasto on perinteisesti lähestynyt kulttuuriperintöä fyysisen ympäristön tai esinemaailman kautta. Osastoni työnä on tehdä niistä tulkintoja ja analyyseja, ja keskustella ja vaikuttaa niiden pohjalta siihen, miten ympäristömme muuttuu, minkä olisi säilyttävä ja miten, mitä siitä ehkä tallentuu kokoelmiin ja rekistereihin. Kysymykset liittyvät ympäristön muutoksiin ja muutosten hallintaan, eivät niiden estämiseen.

Kulttuuriympäristö ei ole helposti avautuva käsite, eikä sitä ole suojelukaan. Sillä on usein kielteinen kaiku, ehkä erityisesti juuri maaseudulla. Museovirasto käyttää mieluusti ilmaisua vaaliminen, jolla tarkoitamme ympäristömme ja kulttuurimme (historiallisista) arvoista huolehtimista ja niiden vahvistamisesta voimavarana.

Maaseututraditio Museoviraston työssä

Museovirastolla ei ole omaa maaseutuagendaa tai maaseutupolitiikkaa. Kulttuuriympäristön asiantuntijaviranomaisena sen suhde maaseutuun liittyy ennen kaikkea kunnallisen ja paikalliseen päätöksentekoon, erityisesti maankäytön suunnitteluun. Keskeisiä seuraamiamme kohteita ovat maaseudun taajamat ja kylät, maa- ja metsätalouden muovaamat ja ylläpitämät maisemat, niihin sisältyvä arkeologinen kulttuuriperintö sekä yksittäiset rakennusperintökohteet. Kiinnostuksen suuntia havainnollistaa vuoden 2014 koulutuspäiviemme Maaseutu ja maaseudun taajamat ohjelman otsikointi: ”Maaseudun taajamat ja maaseutu suomalaisessa yhteiskunnassa”; ”kylien kulttuuriperintö ja kaavoitus”; ”tyhjenevät kuntakeskukset ja autioituvat rakennukset” sekä neljäntenä ”kylien ja niiden toimintojen kehittäminen”.

1800-luvun lopulla marmatettiin siitä, kuinka rautateiden asemarakennukset vaikuttivat kielteisesti maaseudun yksikertaiseen ja puhtaaseen rakennuskulttuuriin.Maaseutu on ollut kulttuuriperinnön toimijoiden ja museoviranomaisten perinteisintä työalaa. Yleinen huoli talonpoikien elämänpiirin ja kulttuurin muuttumisesta ulottuu 1800-luvun lopulle asti ja liittyy läheisesti muun muassa kotiseutuliikkeen ja paikallismuseoiden kehitykseen. Muistiini on jäänyt, lähdettä en muista, 1800-luvun lopun marmatus siitä, kuinka rautateiden asemarakennukset vaikuttivat kielteisesti maaseudun yksikertaiseen ja puhtaaseen rakennuskulttuuriin. Nyt nuo asemarakennuksetkin ovat ainakin arkkitehtonisesti arvossaan, monet syrjässä ja käytöttä rapistumassa.

Kansanrakennusten dokumentointi ja tutkimus alkoi 1800-luvulla, laajeten kansatieteelliseksi kylätutkimukseksi 1920–1960-luvuilla. Muinaistieteellinen toimikunta ja Museovirasto muodostivat siinä sivussa oman talonpoikaisten rakennusten ja pihapiirien kokoelmansa, eräänlaisen hajasijoitetun Seurasaaren jatkeen maan eri puolille. Museoina ovat olleet, kartanot tässä sivuuttaen, Ilmajoen Yli-Laurosela, Pusulan Myllyniemen torppa, Suomenniemen Lyytikkälä ja Vaalan Lamminaho sekä lisäksi Utsjoen Välimaan kenttä. Valtion säästöt ovat muuttaneet niiden tilannetta, viraston omat voimavarat eivät enää riitä kohteiden aktiiviseen avoinna pitoon, saati toimintojen kehittämiseen.

Oman traditionsa ovat muodostaneet nyttemmin lopetetut kansatieteelliset kyselyt. Kyselyillä on selvitetty monipuolisesti maaseudun katoamassa ollutta kulttuuria. Aineistoissa on yllättävänkin ajankohtaisia tai nykyhetkeen rinnastuvia näkökulmia, kuten vuonna 1957 kysymys siitä, miten siirtoväki ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa.

Museovirasto on etääntynyt edellä todetuista traditioista. Säätyläiskulttuurin, kartanoiden ja pappiloiden, samoin kansanomaisen rakentamisen erityistuntijat ovat korvautuneet kulttuuriympäristön yleistuntijoilla. Toistaiseksi viimeinen kansatieteellisen rakennustutkimuksen suuri nimi riveissämme oli Teppo Korhonen, jonka siirtyessä yliopistolle ei korvaajaa ollut tarjolla, mutta ei ehkä haussakaan. Museovirastoa parempia maaseudun rakentamisen asiantuntijoita löytyykin helpommin joistakin maakuntamuseoista, jotka työssään ovat muutenkin maaseudun kohteita, omistajia ja muita toimijoita lähempänä. Museoviraston on vaikeaa olla Helsingistä läsnä maaseudun arjessa ja muutoksissa. Maaseutukaan ei enää ole se entisensä, se ilmenee kaupunkien kehysalueina, maaseudun paikalliskeskuksina, kaupunkien läheisenä maaseutuna, ydinmaaseutuna ja harvaan asuttuna maaseutuna. Kulttuuriympäristön muutosten kysymykset ovat kullakin näistä alueista omanlaisiaan.

Parhaimmillaan museot tarjoavat perinteisten rakennusten hoidon ja korjaamisen menetelmiä ja materiaalien esittelyä, jakavat osaamista.Jopa museot, Seurasaaresta alkaen, voivat silti yhä olla merkityksellisiä maaseudulle. Parhaimmillaan ne tarjoavat perinteisten rakennusten hoidon ja korjaamisen menetelmiä ja materiaalien esittelyä, jakavat osaamista. Perinteinen osaaminen on sovellettavissa myös maaseudun muuttuviin käyttörakennuksiin, joihin kulttuuriympäristön viranomaiset törmäävät jokapäiväisessä työssään. Museoviraston vaikutuskeinoja ovat sinänsä pienet avustukset sekä korjausrakentamisen ohjaus ja neuvonta, kuten ilmaisjakelussa olevat korjauskortit tai restaurointikuvasto. Uhkia asettaa ainakin EU, jonka energiadirektiiviin on vaikea sovittaa ajatusta perinteisten puurakennusten kokonaistaloudellisuudesta tai ekologisesta kestävyydestä.

Mihin Museovirasto kiinnittää huomiota

Museovirasto pyrkii keskittymään valtakunnallisesti merkittävien ympäristöjen turvaamiseen. Valtioneuvoston hyväksymät, maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvat valtakunnalliset alueidenkäytön tavoitteet edellyttävät keskeisten valtakunnallisten inventointien huomioimista maankäytössä. Uusin rakennettuja ympäristöjä koskeva inventointi (RKY) vahvistettiin käyttöön 2009. Sen kohteista 434 liittyy tavalla tai toisella agraarimaisemaan, 204 kirkonkylään, 170 kulttuurimaisemaan, 304 kylään ja 307 talonpoikaistaloon. Luvuissa on kyse ympäristön nykyluonteesta, luvut ovat myös osittain lomittaisia ja päällekkäisiä. Ehkä tärkein, toki yleisesti tiedossa oleva havainto vanhaa, vuodelta 1993 ollutta luetteloa uudistettaessa oli kirkonkyliemme tila. Pelkkä kirkko ei tee kirkonkylästä arvoympäristöä, hyvin säilyneet ja hallitusti muuttuneet kirkonkylät ovat maassamme valitettavan harvassa.

Valtaosa rakennuskannastamme on valmistunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa.Valtaosa rakennuskannastamme on valmistunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa. Julkishallinnon ja kaupunkien uudemman rakentamisen arvot ja laatu saavat yhä enemmän huomiota kulttuuriympäristön vaalimisessa. Maaseutu on jäänyt tässä katveeseen, myös Museoviraston työssä. Erityistä merkitystä olisi asutustoiminnalla 1920–1930-luvuilla ja uudestaan sotien jälkeen. Niiden perään seuranneen maaseudun taajamien laajentumisen ja puoliurbanisoitumisen tuloksiin on toistaiseksi suhtauduttu lähinnä kielteisesti (myös minä tuossa edellä), puhumattakaan maaseudun uudemmista palvelukeskittymistä, kuten matkailukeskuksista. Vapaa-ajan asuminenkin, puoli miljoonaa asumusta, kattaa vaiheet suurhuviloista mökkialueisiin ja rantakaavoituksen uudempiin tuloksiin. Valtionhallinnolla, erityisesti edesmenneellä Maatilahallituksella, sitä ennen alan järjestökentällä ja vielä 1990-luvulla maa- ja metsätalousministeriölläkin on ollut hieno traditio maaseudun rakentamisen ohjauksessa ja tukemisessa. Sen tuloksia on ainakin 2000-luvun alkuun asti esitelty erinomaisissa julkaisuissa, mutta epäilen, onko kohteita huomattu arvostaa maaseutua koskevissa rakennusperinnön inventoinneissa. Inventointihan ei vielä tarkoita, sanottakoon se varmuudeksi, kohteen suojelua vaan vasta sen laadun ja merkityksen tunnistamista.

Koulutuspäivillämme 2014 kylätutkimuksesta kertoneen Anna Kirveennummen mukaan kulttuurihistoriallinen lähestymistapa, kylien tarkastelu monitieteisen tutkimuksen laboratoriona, hallitsi 1970–1980-lukujen kylätutkimusta. Tämä tarkastelukulma on vaikuttanut tapoihin, joilla yhä tarkastelemme kyliä maankäytön suunnittelussa ja kulttuuriympäristön inventoinneissa. Intressimme kohdistuu muun muassa maatalouden harjoittamiseen liittyviin eriaikaisiin asutuskerrostumiin, kartanolaitokseen, maaseudulle sijoittuneen teollisuuden ja tuotannon rakentamiseen, tiestöön, julkiseen ja yhteiseen rakentamiseen (kirkot, hautausmaat, virkatalot, koulut, kunnantalot, seurantalot, liikerakennukset) sekä vapaa-ajan rakentamiseen. Viherympäristöjen, puutarhojen ja puistojen sekä laajemmin biologisen kulttuuriperinnön merkitys on selvästi kasvussa.

Museovirasto on viimeiset parikymmentä vuotta kiinnittänyt lisääntyvää huomiota myös historiallisen ajan, siis keskiaikaisiin ja sitä nuorempiin muinaisjäännöksiin. Muinaisjäännösten tunnistaminen ja huomioiminen on yhä tärkeämpää maaseudun kulttuuriympäristön vaalimisessa. Niiden selvittämistä edellytetään kaavoituksen ja muiden laajojen maankäyttöhankkeiden yhteydessä. Tutkimus ja inventointi ovat lisääntyneet ja tunnettujen kohteiden määrä on kasvanut. Kohteiden ja jäännösten kirjo on erittäin monipuolinen. Tietoja on tiivistetty 2009 julkaistuun oppaaseen Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu.

Muinaisjäännösten määrittelyn laajentuminen yhdessä tunnistettujen kohteiden lisääntymisen kanssa ovat mahdollinen lähtökohta myös konflikteille.Muinaisjäännösten määrittelyn laajentuminen yhdessä tunnistettujen kohteiden lisääntymisen kanssa ovat mahdollinen lähtökohta myös konflikteille. Muinaisjäännökset ovat automaattisesti rauhoitettuja, myös ennalta tuntemattomat kohteet heti kun niihin vaikkapa rakennettaessa törmätään. Muinaisjäännösrekisterissä on juuri nyt yli 30 000 kiinteää muinaisjäännöstä, joista historialliselta ajalta runsaat 9 700, noin kolmannes. Muita, muinaisjäännöksiin rinnastuvia kohteita rekisterissä on noin 2 500, kaikkiaan kohteita siis yli 45 000, ja potentiaali on tätä huomattavasti suurempi.

Maaseudulle tunnusomaisia on suuri joukko keskiajan ja sen jälkeisen asutus-, elinkeino- ja liikennehistorian kohteita. Niitä ovat muun muassa kokonaan tai osin autioituneet kylänpaikat, mutta arkeologisia jäänteitä tai kulttuurikerroksia on melkein minkä tahansa kylän tonttimailla ja lähiympäristössä. Asutusjatkuvuus tuottaa yllätyksiä, vanhan kylänpaikan vierestä voi löytyä aiemmin tuntematon kalmisto. Perinteisempiäkin kohteita koskevat tiedot lisääntyvät inventointi inventoinnilta. Rantojen kaavoituksessa on joissakin maakunnissa helppoa törmätä kivikautisiin asuinpaikkoihin, joiden säilyttämisellä on vaikutuksensa siihen miten rakennuspaikkoja viranomaisen mielestä on mahdollista sijoitella. Museoviraston ajatuksia on joskus vaikeaa saada sopimaan maanomistajien intressien kattavaan huomioimiseen.

Virtavedet, vesien hyötykäytön rakennukset ja rakenteet saavat nekin yhä enemmän huomiota. Virtavesissä luonnon- ja ympäristösuojelun sekä kulttuuriperinnön välillä on potentiaalinen, ajoin myös konkretisoituva jännite. Jokien ennallistaminen, kalatiet tai kielteinen suhtautuminen pienimittakaavaisen vesivoiman säilyttämiseen aiheuttavat herkästi kulttuuriperinnön arvojen menetyksiä. Ihmetellä voi myös sitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti suurin osa joki- ja purouittojen rakenteista onkaan kyetty hävittämään.

Maaseudun toimijat ja Museovirasto

Elämää ja työtä maaseudulla, ja samalla sen ympäristöä, muovaa joukko suuria, kaikkien tiedossa olevia muutoksia. Niitä ovat epätasainen aluekehitys ja maan sisäinen muuttoliike, ikärakenteen muutos, maatalouden mittakaavan muutos, koulujen lakkauttaminen ja muidenkin palveluiden pakeneminen. Kaikki ne ilmenevät myös kulttuuriympäristössä. Museovirasto tai maakuntamuseot pystyvät lähinnä reagoimaan muutosten seurauksiin voimatta vaikuttaa niiden syihin. Mahdollisuuksiemme mukaan osallistumme muutosten kielteisten vaikutusten minimoimiseen. Itse pidän olennaisena lähtökohtana mahdollisimman myönteistä suhtautumista toimintaan ja keinoihin ja muutoksiin, joilla maaseudun elinvoimaa koetetaan ylipäänsä ylläpitää ja kohentaa. Tämä tarkoittaa muun muassa uusiutuvan, suuri- tai pienimittakaavaisen energiantuotannon aiheuttamien ympäristömuutosten hyväksymistä, kunhan aivan keskeisiä valtakunnallisia maisema- tai muita arvoja ei uhanalaisteta.

Vältettäviä: isännyyden merkityksen kiistäminen, yliajo asiantuntijatiedolla, liikkuminen ilman lupaa sekä suojeluasioiden luetuttaminen vasta lehdestä.Kirveennummi on tiivistänyt 1980–1990-luvut kylätutkimuksen ja -toiminnan yhteisöllis-toiminnalliseksi lähestymistavaksi, kuluvan vuosituhannen toimijalähtöiseksi kylien kehittämiseksi. Tähän toimintaympäristöön Museoviraston on viranomaisena hieman vaikeaa, ehkä turhaakin asettua. Maaseudulla on runsaasti oman ympäristön hyväksi, sen arvojen tunnistamiseksi ja hyödyntämiseksi tehtävää järjestö- ja kansalaistoimintaa. Toimijoina ovat muidenmuassa Maa- ja kotitalousnaiset, ProAgria, Maaseudun sivistysliitto, Talonpoikaiskulttuurisäätiö, Suomen kylätoiminta ry sekä 4H -järjestö. Tällainen aktiivisuus on kuin suoraan kulttuuriperinnön määrittelystä. Sehän nähdään perittyinä voimavaroina, aineellisina ja aineettomina, jotka ilmentävät yhteisöjen ja yksilöiden arvoja, tietoja ja sellaisia perinteitä, joiden halutaan välittyvän muodossa tai toisessa myös tulevaisuuteen. Yhteisöjen merkityksen korostuessa viranomaisille on vähemmän tilaa, mutta vastaavasti heille on ehkä myös vähemmän tarvetta. Viranomaiset, Museovirasto siinä mukana, saavat myös herkästi palautetta asenteistaan ja puhunnastaan. Talonpoikaiskulttuurisäätiön varapuheenjohtaja Juha Kuisman mukaan perusvirheitä ovat ainakin isännyyden merkityksen kiistäminen, yliajo asiantuntijatiedolla, liikkuminen ilman lupaa sekä suojeluasioiden luetuttaminen vasta lehdestä. Väittäisin, että jos nuo ovat virheitä, ne syntyvät ensi sijassa ajan ja työvoiman niukkuudesta; vuorovaikutus ja keskustelu vaativat voimavaransa nekin.

Arkkitehti, TkT Emilia Rönkkö on todennut, että ”…maaseudun maankäytön suunnitteluun tarvitaan uudenlaisia välineitä, joilla ns. reunaehtosuunnittelun sijaan voitaisiin nostaa esiin myös kulttuuriympäristöjen tarjoamia mahdollisuuksia – niin asuinympäristöinä, yritystoiminnan mahdollistajina kuin monipuolisina virkistysympäristöinäkin.” (Rönkkö 2014.) Tähän on Museovirastonkin helppo yhtyä. Ymmärtääkseni niin maaseudun yhdistykset, ympäristöministeriö kuin maankäytön suunnittelun tutkijatkin ovat jo pari vuosikymmentä myös toimineet tämän eteen. Sitäkin valitettavampaa on, että suuri osa työssämme vastaan tulevista maaseudun kaavoista on yhä vähimmäispanoksin laadittuja rutiinisuunnitelmia.

Metsien kulttuuriperintö

Lähes koko pinta-alamme on metsiä, merialueita ja sisävesiä sekä soita, joiden lomassa on viljeltyä maisemaa, liikennealueita ja joutomaata. Tämän maiseman käyttö, muutos, säilyminen ja suojelu ovat yksi ympäristöpolitiikan peruskysymyksistä. Nämä ympäristöt ovat myös intressikonfliktien aluetta, erityisesti metsien ja soiden suojelun sekä energiaratkaisujen osalta. Metsien käyttöön liittyvä ja metsissä sijaitseva kulttuuriperintö sekä metsäsuhteemme eri ulottuvuuksineen on keskeistä identiteettiämme. Tähän perintöön sisältyy myös puu materiaalina ja tarveaineena, myös uuden puuarkkitehtuurin ja esinekulttuurin aikaansaaminen traditioita uudistaen ja niihin tukeutuen.

Kansallinen metsäohjelma KMO 2010 nosti metsien kulttuuriperinnön vaalimisen yhdeksi metsäpolitiikan aiheista. Seuraava, vuoteen 2015 tähdännyt ohjelma tarkensi tavoitteeksi metsien kulttuuriperintöä koskevan kansallisen ohjelman aikaansaamisen. Konkreettiseksi hankkeeksi kirjattiin valtion metsien kulttuuriperinnön inventointi, ja yksityismetsien inventointikin haluttiin saada ainakin alulle. KMO 2015:n päivityksessä (2010) mainitaan lisäksi perinteisen ja nykyisen metsäkulttuurin yhteensovittaminen sekä metsien hoito-ohjeiden uudistaminen muun muassa maisema- ja kulttuuriarvojen huomioimiseksi.

Tuloksena on ollut Metsähallituksen metsätalousmailla olevan kulttuuriperinnön inventointi, joka päättyy vuoden 2015 loppuun. Vaikka kaikkia metsämaita ei edes yritetty käydä läpi, on kyse ilmeisesti suurimmasta yksittäisestä kulttuuriperinnön inventointihankkeesta Suomessa, neljän miljoonan euron panostuksesta. Kohteita on kartoitettu yli 10 000, kivikaudelta 1960-luvulle päättyvän metsätyökämppäkulttuurin jälkiin asti.

Museovirasto on yhteistyössä yksityisten metsänomistajien ja alan järjestökentän kanssaViimeistään 1990-luvulla Museovirasto on tahollaan hakeutunut yhteistyöhön yksityisten metsänomistajien ja alan järjestökentän kanssa. Viimeisin esimerkki tästä on suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä Kyrönmaalla toteutettu SKAIK-hanke. Vuosina 2009–2012 totutetun hankkeen tavoitteena oli vähentää metsätalouden muinaisjäännöksille aiheuttamia vahinkoja. Tavoitteeseen pyritään yhteistyöllä, koulutuksella ja tiedotuksella sekä kehittämällä mahdollisimman ekonomisia mutta samalla tarkkoja menetelmiä metsien kulttuuriperinnön inventoimiseksi. Kohdealueena oli Kyrönmaa, siis Laihian, Isonkyrön ja Vähänkyrön kuntien muodostama seutukunta, yhteistyötahoina Suomessa alueellinen metsäkeskus ja Pohjanmaan liitto sekä metsänomistajat.

Uusimmassa kansallisessa metsästrategiassa on vähennetty kulttuuriperinnön näkyvyyttä, eikä yksityismetsien inventointeja enää mainita. Myönteistä on tavoite metsäkulttuuriohjelman aikaansaamiseksi (mahdollisesti 2016–2017) sekä pyrkimys alan tiedonhallinnan kehittämiseen. Motorisoitu ja digitalisoitu metsien hoito ja puun korjuu saavat yhä helpommin suojelussa tarvittavat tiedot käyttöönsä. Toki vain sillä kattavuudella, millä tietoja on käytettävissä – ja tähän niitä yksityismetsien inventointejakin tarvittaisiin. Tavoite sopisi mitä mainioimmin osaksi alueellisia metsäohjelmia.

Metsissä kulttuuriperinnön suojelun voi asettaa osin lainausmerkkeihin. Kysehän on metsien kestävästä hoidosta ja moninaiskäytöstä myös kulttuuriperinnön turvaajana. Tämä rinnastuu tapoihin, joilla kulttuuriympäristön vaaliminen on integroitu maankäytön suunnitteluun, kaavoitushan on eri intressien yhteensovittamista. Joskus puhutaan yleisestä ja erityisestä suojelusta. Mitä paremmin edellinen, siis eri tarpeiden ja arvojen yhteensovittaminen toimii, sitä vähemmän tarvitaan jälkimmäistä eli varsinaista suojelutoimintaa.

Tältä pohjalta en ymmärrä pelkoja tai esteitä – muita kuin ehkä taloudellisia – sille, etteikö yksityisissä metsissä olevan kulttuuriperinnönkin tunnistamista ja turvaamista vietäisi nykyistä voimakkaammin eteenpäin. Käsitykseni on, että erityisesti maa- ja metsätalousministeriössä asenteet maaseudun kulttuuriympäristön, niin maatalouden maisemien kuin metsien kulttuuriperinnönkin vaalimiseen ovat tiukentuneet, näkökulma on muuttunut suppeammaksi ja on otettu taka-askelia. Ministeriön painostuksesta johtuen metsien merkitys osana kulttuuriympäristö sivuutettiin valtioneuvoston maalikuussa 2014 hyväksymässä kulttuuriympäristöstrategiassa. Ministeriö halusi kyseenalaistaa myös maaseudun maisemien useampitasoiset merkitykset, maanviljelijä kun ei kylvä kulttuuriympäristöön vaan peltoon. Näin ajatellen kulttuuriperintöä ei ylipäänsä ole olemassa.

Lähteet

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät. Blogi Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperintöinventoinnista. Saatavissa: http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ (Viitattu 10.12.2015)

Kansallinen metsästrategia 2025. Saatavissa: http://mmm.fi/kms  (Viitattu 10.12.2015)

Katajamäki, Hannu; Maaseudun muutos suomalaisessa yhteiskunnassa. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Kirveennummi, Anna; Sadonkorjuuta kylätutkimuksista. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Kuisma, Juha; Kylien ja maaseututaajamien suojelu. Asenteet, arvot, kommunikoinnin tavat. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 7.10.2014.

Niukkanen, Marianna; Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3, 2009. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/File/685/hist-ajan-muinaisjaannokset.pdf

Rönkkö, Emilia; Maaseudun kaavoitus ja kulttuuriympäristöselvitykset, Nykytila ja kehittämistarpeet. Esitelmä Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä. Pori 6.10.2014.

Skogens kulturarv i Kvarkenregionen. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/kansainvalinen_toiminta/yhteistyohankkeita/skaik (Viitattu 10.12.2015)

Toivari, Pentti, Heljä Herranen (toim.); Maatalo. Suunnitelmamallisto maaseudun rakentamiseen. Maa- ja metsätalousministeriö. RAK, Raknnusalan Kustantajat. Jyväskylä 1996.

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Saatavissa: http://www.rky.fi (Viitattu 10.12.2015)

MUA-lehti

Maaseutumatkailu kasvaa toimialojen rajapinnoilla

Sanna-Mari Renfors

 

Renfors Sanna-Mari

FT Sanna-Mari Renfors,
Satakunnan ammattikorkeakoulu
sanna-mari.renfors[a]samk.fi

Maaseutumatkailussa uusia liiketoimintamahdollisuuksia on tunnistettavissa erityisesti luovien alojen, kulttuurin, hyvinvoinnin ja matkailun innovatiivisissa yhdistelmissä. Luontolähtöisten palvelujen määrä ja hyvinvointiliiketoiminta maaseudulla lisääntyvät. Matkailualalla yrityksiä syntyy ohjelmapalveluihin, jotka hyödyntävät maaseudun luontoa ja kulttuuria toimintaympäristönään (Niemi & Ahlstedt 2014; Mahdollisuuksien maaseutu 2014). Erilaisista ohjelmapalveluista, kuten ohjatuista aktiviteeteista ja harrastus- sekä virkistyspalveluista, onkin tullut merkittävä osa matkailuelämystä, joiden sisällön tuottamiseksi tarvitaan toimialarajat ylittävää osaamista. Jatka lukemista →

MUA-lehti

Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan

Mari-Pohja-MykraMari Pohja-Mykrä

Tutkijatohtori, projektipäällikkö
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti
mari.pohja-mykra(at)helsinki.fi

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan…

…Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten. Jatka lukemista →

MUA-lehti

Mitä oli ennen mua

Matti Sippola

FM, aluekehitysneuvos, eläkkeellä sisäasiainministeriöstä
mattivsippola(at)gmail.com

Vuosi sitten ilmestyi Maaseudun uusi aika-lehden 20-vuotisjuhlanumero. Siinä hyvin lyhyesti kerrottiin lehden julkaisemiseen johtaneesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, mutta ei juurikaan, millaista yhteistoimintaa eri maaseututoimijoiden kesken oli ollut sitä ennen. Tätä lehteä ja MUA-yhdistystä ei perustettu tyhjän päälle, vaan niilläkin oli edelläkävijät. Jatka lukemista →