Sulevi Riukulehto

Kirjassaan Pieni on kaunista (1973) taloustieteilijä E. F. Schumacher pohtii ansiokkaasti koon ongelmaa. Pääviesti on, että jokaisella toiminnalla on tietty oikea kokonsa. ”Kun ryhdymme tositoimiin, tarvitsemme ilmeisesti pieniä yksiköitä, koska toiminta on henkilökohtainen asia”. Näin sanoessaan Schumacher ajattelee sellaisia toimia kuin vaikkapa perheen perustaminen tai yksittäisen tehtävän suorittaminen työpaikalla.

Internetin aikakaudellakin on paljon tilanteita, joissa ihminen tai organisaatio voi olla kosketuksissa vain hyvin rajallisen joukon kanssa. Pieni mittakaava on usein tarkoituksenmukainen ja tehokas. Siksi tieteentekijä rajaa tutkimuskohteensa ja kysymyksensä, ottaa näytteen tai otoksen. Schumacher tunnisti myös toisen ääripään: ”kun on kysymys aatteiden maailmasta, periaatteista, etiikasta, rauhan jakamattomuudesta ja ekologiasta, meidän on tunnustettava ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuus ja toimittava tältä pohjalta.” Johtopäätös on selkeä: ”Erilaisiin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia rakenteita, sekä pieniä että suuria.”

Suuruuden logiikka kuitenkin leviää. Sillä on taipumus ulottaa lonkeronsa myös sinne, missä koosta ei ole ratkaisuksi. Suurempi kuppi ja annoskoko, suurempi päiväkoti, koulu ja sairaala, suurempi karja ja maatila, suurempi yritys, kunta ja maakunta. Pahimmillaan aiheutuu lisää ongelmia.

Korkeakoulumaailmassa yhdistetään oppiaineita, laitoksia, tiedekuntia, kokonaisia korkeakouluja. Vuoden 2015 alussa seitsemän ministeriä teki tavoitelistaa lähiajan korkeakoulupolitiikaksi: ”1. Yliopistot ja ammattikorkeakoulu yhteen, 2. Liian pienet laitokset sekä opetus- ja tutkimusyksiköt pitää lopettaa, 3. Yliopistojen pitää vähentää tutkijoita…” Tämä on suuruuden logiikkaa puhtaimmillaan: lopetetaan pienet toiminnot ja keskitetään resurssit sille, jolla jo muutenkin on – suuriksi kokonaisuuksiksi.

Uhka leijuu esimerkiksi maaseutututkimuksen yllä. Yhteiskunnallisen maaseutututkimuksen professuurien kansallinen rahoitus on romahtanut parissa vuodessa. Rural Studies -koulutusohjelman tulevaisuus on epäselvä. Aluetieteen professori Hannu Katajamäki kirjoittaa Vaasan yliopiston blogissa: ”On alkanut pienten alojen karsimisen ja yliopistojen keskinäisen kilpailuttamisen aika. Uusliberalistisen yliopistopolitiikan huumassa on jäänyt huomaamatta, että on kansallisesti tärkeitä teemoja, jotka ovat yhdelle yliopistolle liian pieniä, mutta Suomelle merkittäviä. Yksi on yhteiskuntatieteellinen maaseutututkimus ja -opetus.” (”Yhteiskuntatieteellinen maaseutututkimus on uhattuna.” Hannu Katajamäki 21.7.2015)

Maaseutututkimuksen tappioksi koituvat myös maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rahoituksen, samoin kuin EU:n rakennerahastojen ja Tekes-rahoituksen supistukset. Juuri ne ovat olleet yhteiskunnalliseen maaseutututkimukseen sopivia instrumentteja. Tilanne on erityisen hankala, kun rahoituksen niukkeneminen yhdistyy suuruuden logiikkaan: rahoittajat haluavat entistä suurempia hakemuksia, joissa on paljon kumppaneita laajoina konsortioina. Epäilemättä tällaistakin rahoitusta tarvitaan, mutta yleiseksi periaatteeksi siitä ei ole.

E. F. Schumacher: ”Erilaisiin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia rakenteita, sekä pieniä että suuria.” On aloja, joilla pelkkä tutkimuksen käynnistäminen edellyttää satojentuhansien tai jopa miljoonien eurojen alkuponnistusta. Tarvitaan tutkimuslaitteita, laboratorioita ja kalliita aineistoja. Kaikki alat ja aiheet eivät ole sellaisia. Leijonanosa yhteiskunnallisesta ja humanistisesta tutkimuksesta voidaan toteuttaa ilman mittavia laiteinvestointeja ja immateriaalikuluja. Tällaisilla aloilla pahin pullonkaula ei ole tutkimusrahoituksen yksikkökoko, vaan ylipäätään tutkimuksen käyntiin saattaminen.

Jo 1800-luvun poliittiset taloustieteilijät huomasivat, että resurssien keskittämisestä on suurta hyötyä, mutta myös paljon haittaa. Entistä suurempi merkitsee samalla entistä kapeammin, vähemmän ja harvemmassa – ehkä jopa hitaammin.

John Kenneth Galbraithin mukaan köyhäkin valtio voi osallistua huippukalliiseen avaruustutkimukseen tai vaikkapa asekilpailuun keskittämällä tarkoin voimavaransa. Samalla se tarkoittaa, että tutkimusta tehdään kapeammin, vain valikoiduista teemoista. Se tarkoittaa, että tuloksia saadaan vähemmän ja harvemmista aiheista. Valmista raporttia ei tietenkään makuuteta kaapissa, mutta tutkimuksella, joka olisi voitu toteuttaa parissa vuodessa, on taipumus venyä. Epäilen, että rahoituksen yksikkökoon kasvattaminen kannustaa keinotekoisiin, löyhästi toisiinsa liittyviin näennäiskonsortioihin. Kääntöpuolena on pienten ja tehokkaiden, tutkimuksellisten täsmäiskujen tyrehtyminen.

Suomen kulttuurirahaston suurimmat maakuntarahastot jakavat vuosittain toista miljoonaa euroa. Suuruuden logiikalla se pitäisi kohdistaa yhdelle alalle ja yhteen kärkihankkeeseen. Onneksi niin ei tehdä. Jokainen voi miettiä, kumman vaikuttavuus on parempi: koko potti yhteen vai pienemmissä erissä 30 hankkeelle? On ilmeistä, että resurssin keskittäminen tuottaa ja levittää vähemmän uutta tietoa. Lisäksi se on haavoittuvampaa: kaikki munat ovat yhdessä korissa. Jos kori kaatuu, tuloksia ei saada lainkaan, mutta 29 elinkelpoista tutkimusaihiota on jäänyt kokonaan rahoitusta paitsi. Tämä ei ole kokonaistaloudellisesti järkevää. ”Erilaisiin tarkoituksiin tarvitaan erilaisia rakenteita, sekä pieniä että suuria.”

The post Kapeammin, vähemmän, harvemmin appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

Leo Granberg, Kjell Andersson, Imre Kovách (red.) 2015. Evaluating the European Approach to Rural Development: Grass-roots Experiences of the LEADER Programme.  Perspectives on Rural Policy and Planning. Ashgate. 243 sidor.

LEADER är utan tvivel ett intressant redskap inom EU:s landsbygdspolitik. Det började 1991 i formen av ett s.k. gemenskapsinitiativ. Det betyder att Kommissionen utformade redskapet enligt sina egna ambitioner, men det medförde också att resurserna inte var stora. LEADER började som ett experiment där regioner med smarta strategier och goda strukturer kunde göra innovativ landsbygdsutveckling utgående från sina egna behov och möjligheter.

Experimentet föll i detta fall väl ut, 2007 blev LEADER en del av det stora landsbygdsprogrammet och resurserna ökade – liksom byråkratin.

Mätt i pengar har LEADER dock aldrig varit stort inom EU:s landsbygdsutveckling, ca 5 % av den totala kakan. Men i och med att LEADER har varit annorlunda genom sin lokala (eller snarare subregionala) förankring, och sina ofta kreativa idéer, har det ändå fått mycket uppmärksamhet och blivit något av ett flaggskepp för landsbygdsutvecklingen.

LEADER har marknadsförts om ett ”bottom-up”-redskap vilket är en sanning med modifikation. LEADER-modellen bygger på att subregionala partnerskap bildas. Dessa partnerskap skriver en utvecklingsplan för sitt område och får, om de lyckas, offentlig finansiering för att genom projekt genomföra planen.

LEADER har marknadsförts om ett ”bottom-up”-redskap vilket är en sanning med modifikation. LEADER:s regelverk och förvaltning samt i någon mån också innehållet bestäms uppifrån, däremot finns det inga direkta påverkningskanaler nerifrån-upp, LEADER-grupperna har endast i undantagsfall möjlighet att påverka uppåt. Det man däremot kan säga är att LEADER ger de lokala aktörerna en större frihet att agera med offentliga medel inom sitt område, vilket i och för sig är ett stort steg.

Boken Evaluating the European Approach to Rural Development strävar inte till att beskriva resultatet av LEADER i form av arbetsplatser och ekonomisk utveckling, det finns många rapporter om det. I stället har man tittat på processen inom och runt LEADER.

Boken tar framförallt fasta på det nya sätt att bedriva politik och utvecklingsarbete som LEADER representerar, d.v.s. en form av governance. Därmed kommer man in på diskussionen om partnerskap och makt. Problemställningarna och motsättningarna är många. T.ex.: Välfärdsstaten bygger på en tanke om lika behandling av individer, man talar om universella rättigheter. I ett partnerskap däremot samlas deltagarna kring sina gemensamma intressen. Det är inte nödvändigtvis så att alla individer som finns inom området delar partnerskapets intressen.

Till detta kommer att de starka parterna dominerar partnerskapet, det finns inga garantier för att alla grupper inom partnerskapet kan agera på lika villkor. De lokala makteliterna har självfallet ett intresse av att använda LEADER för sina intressen. Boken ställer den berättigade frågan: kan LEADER faktiskt sägas föra gräsrötternas talan?

Trots allt innebär dock LEADER en spridning av makten över gemensamma resurser eftersom nya aktörer kommer med och får praktiskt inflytande. Man kan se detta som en förstärkning av demokratin. Men motsatsen hävdas också: LEADER ger makt åt personer som inte är folkvalda. Man väljer sida beroende på vilken demokratisyn man representerar – och i praktiken ofta av vilken maktposition man har inom de gamla respektive nya strukturerna.

Frågan om hur väl LEADER fungerar som demokratiskt redskap, hur demokratiskt uppbyggt systemet är, diskuteras i flera av bokens artiklar.Boken behandlar demokratifrågan genom att visa på att LEADER framförallt står för en deliberativ demokrati, baserat på partnerskap, i motsats till den formella demokrati som stat och kommun erbjuder på basen av allmän och lika rösträtt. Frågan om hur väl LEADER fungerar som demokratiskt redskap, hur demokratiskt uppbyggt systemet är, diskuteras i flera av bokens artiklar. Svaret är dock inte entydigt, men det är inte verkligheten heller.

Det finns problem av många slag i genomförandet. En av orsakerna till detta är att de formella strukturerna, traditionen och de sociala förhållandena är så olika i olika länder. I vissa länder har man försökt ge LEADER så stort inflytande som möjligt, bl.a. genom att först begära in LEADER-gruppernas strategier och sedan utifrån detta skriva det nationella programmet för LEADER. I andra länder har de centrala myndigheterna av olika orsaker, bl.a. etniska, direkt gått in och påverkat den lokala planeringen.

Bilden av problematiken med deltagande landsbygdsutveckling fördjupas i boken genom att det också finns exempel från länder som inte hör till EU och därmed inte har LEADER men väl landsbygdsutveckling som strävar efter nerifrån-upp processer.

Jämlikheten så väl som jämställdheten analyseras också i boken med inte helt positiva resultat.

LEADER:s byråkrati har genom åren diskuterats mycket. Det är delvis en ofrånkomlig diskussion när nya aktörer drabbas. Men samtidigt verkar byråkratin i bland vara ett maktmedel för myndigheterna, inte bara en omsorg om att offentliga medel används rätt.

LEADER bygger på att de lokala programmen förverkligas genom projekt. Därmed blir också projektsystemet föremål för en analys. Boken identifierar intressant nog en ny samhällsklass: projektklassen. Det är en grupp människor, ofta unga och välutbildade, som skaffar sig kompetens att hantera projekt. Det innebär en förståelse av hur den programbaserade politiken fungerar, kännedom om de aktuella prioriteringarna, sociala färdigheter att agera i partnerskap samt färdigheter i praktisk byråkrati. Genom den här kompetensen har projektklassen blivit en oumbärlig del av utvecklingsarbetet.

Man kan se klassen som både en elit och ett proletariat. Människorna i projektklassen lever osäkert från projekt till projekt, litet som byggnadsarbetare i fattiga länder som varje morgon får ett dagsverke – eller så inte. Men samtidigt sitter projektklassen på nycklarna till utvecklingsarbetet.

Frågorna och lärdomarna kring demokratin är inte de enda intressanta temata som tas upp. LEADER har också en bildande roll. Genom systemet engageras förhållandevis stora skaror i det programbaserade utvecklingsarbetet. Det breddar beredskapen att delta i andra utvecklingsprocesser genomatt kunskapen om strategiskt arbete ökas. LEADER blir en bildningsverksamhet i huvudsak baserad på ”learning by doing”.

LEADER har också fungerat som modell för en rad andra utvecklingsprogram. I vissa fall har man nationellt kopierat modellen och skapat ”nationella LEADER” under olika namn. EU:s fiskeripolitik har också börjat använda sig av modellen och under innevarande programperiod försöker man sprida tänkesättet till i princip allt utvecklingsarbetet genom CLLD – Community-led Local Development. LEADER-modellen har skapat tydliga ringar på vattnet.

Samtidigt som man på grund av detta kan se LEADER som en framgångssaga så är det skäl att notera att boken också lyfter fram tendensen att ”fylla nya flaskor med gammalt vin”, d.v.s. man ändrar inte på innehållet och maktfördelningen, utan bara på retoriken och strukturerna.

Eftersom boken innehåller 11 djupdykningar så skapas ändå en bild som verkar hållbar. Att skriva en heltäckande historia över LEADER var inte bokens ambition. Det är egentligen en omöjlig uppgift. Boken borrar sig oftast bara in i någon aspekt – och det bara i något visst land. Men eftersom boken innehåller 11 djupdykningar så skapas ändå en bild som verkar hållbar. Konklusionen är dessutom synnerligen välgjord. De aspekter boken lyfter upp har också den förtjänsten att de avviker från det som de traditionella utvärderingarna koncentrerar sig på. Det känns fräscht. Också den som genom erfarenhet känner till en hel del om LEADER lär mycket och får en rad nya aha-upplevelser.

Bokens författare är imponerande analytiska och kunniga inom sina områden, trots att någon obetydlig byråkratisk detalj ibland har förbisetts.

The post LEADER – ”learning by doing” appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

KTT, MMM Tutkimusjohtaja
Turun yliopisto
tuomas.kuhmonen(at)utu.fi

Irene Kuhmonen

YTM Tohtorikoulutettava
Jyväskylän yliopisto
irene.kuhmonen(at)jyu.fi

Klikkaa artikkeliin!

Maaseutualueille luodaan neljä mahdollista tulevaisuuskuvaa kirjallisuuden ja tulevaisuusverstaiden aineistojen pohjalta tulevaisuustaulukkomenetelmää hyödyntäen. Tulevaisuuskuvat ovat hajautunut biotalous, siirtomaatalous, museomaaseutu ja saarekemaaseutu. Merkittävimpiä muutosvoimia kuvien taustalla ovat ympäristö ja kestävyys, keskittymisen ja hajautumisen prosessit, teknologian kehitys, sääntelyn lisääntyminen ja maaseutu hyvinvoinnin lähteenä. Erilaisten alueiden kilpailukyky liiketoiminta- ja asumisympäristönä sekä yhdyskuntarakenne poikkeavat merkittävästi toisistaan eri tulevaisuuskuvissa. Juuri kehityspolkujen vahvan erottelun ansiosta tulevaisuuskuvia voidaan käyttää yhteiskuntapolitiikan tavoitteenasettelun työkaluna. Maaseutualueiden tulevaisuus on osittain avoin, ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien toteutumiseen voidaan vaikuttaa. Käytännössä noin vuoteen 2030 ajoitetut tulevaisuuskuvat toteutuvat luultavasti vain osittain, eri ilmiöissä ja eri paikoissa omalla tavallaan.

The post Maaseutualueiden vaihtoehtoiset tulevaisuudet appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

FT, dosentti, erikoistutkija
Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos
ismo.bjorn[at]uef.fi

Klikkaa katsaukseen!

Maaseutumatkailussa katseet ovat kääntyneet pelloilta metsiin. Metsän hyödyntäminen matkailussa on metsälle uusi käyttömuoto. Metsällä on todettu olevan monipuolisia, mielenterveyttä ja yleistä hyvinvointia edistäviä vaikutuksia. Metsään sijoittuvien matkailupalvelujen kysyntä on erikoistunut. Metsämatkailusta ja muista metsien varaan rakennetuista hyvinvointipalveluista odotetaan maaseudulle uutta tehtävää ja työmahdollisuuksia. Nykyinen metsä ei vastaa maaseutumatkailun perinteistä maaseutukuvastoa, eikä talousmetsä aina sovellu matkailuun. Metsämatkailun tarpeet asettavat muulle metsänkäytölle haasteen, johon on löydettävä myös metsänomistajia hyödyttävä ratkaisu.

The post Elämyksiä metsästä – Metsä matkailukohteena appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

FT Sanna-Mari Renfors,
Satakunnan ammattikorkeakoulu
sanna-mari.renfors[a]samk.fi

Samalla palvelujen uudistamista tukevat yleiset kulutustrendit. Matkailija hakee lomaltaan yhä enemmän henkistä hyvinvointia sekä itsensä toteuttamista ja -kehittämistä. Vapaa-ajalla halutaan osallistua aktiivisesti luovan toimintaympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin ja oppia uusia taitoja. Maaseutuympäristö tarjoaa matkailijalle juuri näitä: se edustaa monipuolista ihmisten hyvinvoinnin ja elämysten lähdettä, stressivapaata vyöhykettä ja hyvän elämän elementtejä (Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi 2009; Maaseutubarometri 2014).

Perinteisesti luonto ja kulttuuri on nostettu esiin maaseudulle suuntautuvan matkailun voimavaroina. Matkailijan tarpeisiin vastaamiseksi on nyt syntymässä uudenlaisia, toimialarajat ylittäviä tapoja yhdistää luontoa ja kulttuuria uudenlaisiksi matkailupalveluiksi. Tässä puheenvuorossa esitellään kaksi nousevaa ja hyvinvointia tuottavaa maaseutumatkailun muotoa: käsityömatkailu ja luontolähtöinen hyvinvointimatkailu.

Käsityömatkailu on luovaa matkailua

Yksi toimialojen rajapinnoille kehittyneistä yhdistelmistä on luova matkailu, joka mahdollistaa matkailijan luovan potentiaalin kehittämisen hänen osallistuessaan aktiivisesti matkakohteelle tyypillisiin oppimiskokemuksiin (Richards & Raymond 2000, 18). Luovan matkailun painopiste onkin luovassa prosessissa, aktiivisessa kulutuskokemuksessa, joka samalla kehittää matkailijan taitoja (Richard & Wilson 2006, 1217). Luovuus voi olla tässä yhteydessä joko matkailijan toimintaa tai osallistumista luovan toimintaympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin. Luova matkailu mielletään myös osallistuvaksi matkailuksi (Miettinen 2006), jolloin taidon oppimisesta tulee matkan keskeisin asia.

Matkailijat ovat kiinnostuneita kokemisesta. Siksi käsityön ympärille olisi rakennettava elämys, jossa matkailija voi aktiivisesti osallistua tuotteen luomiseen. Yksi luovan matkailun muodoista on käsityömatkailu. Käsityötä on hyödynnetty matkailussa suhteellisen vähän, vaikka käsillä tekemiseen on suuri kiinnostus matkailun ohjelmapalveluna. Taito-trendit kyselyn (2012) mukaan käsityön harrastaminen on trendikkäämpää kuin koskaan, ja harrastajien määrä on kasvussa. Varsinkin nopeiden käsitöiden ja lyhyiden kurssien suosion uskotaan vain lisääntyvän vahvan itsetekemisen kulttuurin myötä (Taito-trendit kysely 2012). Hyvinvointitrendin ollessa pinnalla käsityötuotteen tekemiseen osallistuminen nähdään myös hyvinvoinnin välineeksi, joka antaa onnistumisen tunteita, vastapainoa työlle ja lievittää stressiä.

Käsityömatkailu tarjoaa matkailijalle erityyppisiä, käsityöhön liittyviä kokemuksia, joissa matkailijan osallistumisen aste vaihtelee. Käsityömatkailu on näin ollen käsityöllistä kohdematkailua tai käsityöllistä toimintamatkailua. Käsityömatkailu voidaan jakaa

1) valmiiden käsitöiden ostomahdollisuuteen torilta, kaupasta tai tehtaanmyymälästä,
2) valmiisiin käsityötuotteisiin tutustumiseen näyttelyissä, museossa tai messuilla sekä muissa käsityöhön liittyvissä nähtävyyksissä,
3) käsityötuotteiden valmistuksen seuraamiseen työnäytöksissä tai yritysesittelyissä ja
4) käsityöllisiin ohjelmapalveluihin, jossa matkailijalle tarjotaan käsityön harrastusmahdollisuutta muutaman tunnin mittaisista tuokioista pidempikestoisiin, muutaman päivän kursseihin (Pitkänen 2005).

Kaksi ensin mainittua käsityömatkailun tyyppiä ovat käsityöllistä kohdematkailua ja kaksi jälkimmäistä käsityöllistä toimintamatkailua.

Käsityöllisessä toimintamatkailussa keskiössä on käsityö ns. immateriaalisena tuotteena kuten palveluna tai toimintana, jonka tuloksena syntyy kokemus. Käsityön elämyksellisyyttä korostettaessa käsityöhön liittyvät erityisesti lyhyet käsityökokemukset, jotka voivat olla esimerkiksi jonkin käsityöläisen työvaiheen seuraamista työpajoissa, tutustumista toimintaan yritysesittelyssä, materiaalien kokeilemista tai jonkin pienen tuotteen tekemistä. Käsityöyrittäjien tulisikin tarjota matkailijoille juuri verstaskäyntejä, työnäytöksiä sekä ohjausta ja opastusta erikestoisilla kursseilla. Matkailijat ovat kiinnostuneita kokemisesta. Siksi käsityön ympärille olisi rakennettava elämys, jossa matkailija voi aktiivisesti osallistua tuotteen luomiseen.

Matkailija voi saada käsityöhön liittyviä kokemuksia maaseudulla myös laajemmasta verkostosta koostuvassa käsityömatkailukohteessa, joka verkostomaisesti toimiessaan tarjoaa matkailijalle moninaisia toimintoja. Käsityömatkailuun liittyvät kulttuurikeskukset kokoavat yhteen alueelliset kulttuuri- ja käsityöalan toimijat ja tarjoavat käsityöyrittäjille konkreettisia liiketoimintamahdollisuuksia tuotemyynnin, markkinoinnin, palvelutuotannon ja tapahtumien kautta (Soini-Salomaa 2006). Käsityömatkailukohteen tarjonta voi perustua erikestoisiin palvelupaketteihin kuten lyhyt- ja pitkäkestoisiin taitokursseihin, työpajoihin, sesonkitapahtumiin ja näyttelyihin, teemaopastuksiin sekä tuotteiden ostomahdollisuuksiin myymälästä.

Tuotteistaessaan palveluja matkailijoille käsityöyrittäjän tulisi pohtia omaa osaamistaan, vahvuuksiaan ja valmiuksiaan matkailijoiden tarpeiden näkökulmasta. Samalla huomiota tulisi kiinnittää ohjelman sisältöön, aitouteen ja elämyksellisyyteen sekä tuotteen hinnoitteluun ja turvallisuuteen. Näiden lisäksi tuotteen tulisi olla helposti ostettavissa ja toteutettavissa. Jotta tuote soveltuisi matkailijalle, sen tulee myös olla realistinen toteuttamiseen vaadittavien taitojen osalta.

Luontolähtöinen hyvinvointimatkailu parantaa elämänlaatua

Suomessa luontolähtöinen hyvinvointimatkailu nähdään nousevaksi matkailun muodoksi maaseudulla. Koska luontolähtöisen hyvinvointimatkailu on maassamme suhteellisen uutta, sitä koskeva käsitteistö ei ole vielä vakiintunut. Sitran ja MTT:n (2013) mukaan Green Wellbeing tarkoittaa toimintaa, jolla edistetään ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua luontolähtöisesti. Green Health -tyyppiset, terveyttä ylläpitävät tai edistävät palvelut tukevat ihmisten hyvinvointia elämän eri vaiheissa. Luontolähtöinen hyvinvointimatkailu liitetään tällöin luonnon virkistyskäyttöön sekä elämys- ja matkailupalveluihin, joihin asiakkaat hakeutuvat omaehtoisesti ja omakustanteisesti. Green Care -palvelut ovat palveluita, jotka ovat usein julkisen sektorin järjestämisvastuulla. Ne käsittävät myös yksityisillä palvelumarkkinoilla tuotettavia hyvinvointi- ja virkistyspalveluja, joissa luontoa hyödynnetään tietoisesti ja tavoitteellisesti palvelun käyttäjien tarpeiden mukaan. (Sitra & MTT 2013.)

Liikunnalliset harjoitteet luonnonympäristössä, saunan terveysvaikutukset, hiljaisuus ja rauhoittava maisema on nyt tiedostettu matkailun resursseiksi. Metsäohjelmat hyvinvointimatkailutuotteena edesauttavat henkistä hyvinvointia, ja tuote itsessään mahdollistaa kaikkien viiden aistin käyttämisen, elämyksen kokemisen ja itseen syventymisen metsän ja luonnon kautta. Tällöin luonnon voimaannuttava vaikutus on otettu tuotteissa huomioon, ja luontoon liittyvää mytologiaa käytetään osana tuotetta. (Matkailun edistämiskeskus 2014a.) Uudet trendit kuten luonnossa harjoitettavat mindfulness ja earthing ovat myös rantautumassa Suomeen (Matkailun edistämiskeskus 2014b).

Koska suomalaisilla on ollut aina mahdollisuus nauttia luonnosta vapaasti ja elpyä mökeillä, haasteena on luoda liiketaloudellisesti kannattavia luontoon pohjautuvia palveluja – siis palveluja, joita suomalaisetkin ostavat. Tämä edellyttää yrittäjiltä innovatiivista ajattelua, kykyä tunnistaa kannattavia asiakasryhmiä ja heidän tarpeitaan sekä luoda sellaisia palveluita, joita asiakkaat ovat oikeasti valmiita ostamaan. Mahdollisuuksia on, sillä kaupungistuneet ihmiset eivät välttämättä osaa enää lähteä luontoon yksin ja kiireinen elämänrytmi vaatii elpymistä. Luonnossa oleskelu on entistä enemmän ohjattua ja tuotteistettu palvelua.

Luontolähtöisten hyvinvointimatkailupalveluiden käytön arvioidaankin edelleen kasvavan monissa kohderyhmissä elämäntapojen jatkuvan kaupungistumisen ja teknistymisen myötä. Erityisesti hyvinvoinnistaan kiinnostuneet työyhteisöt ovat tulevaisuuden asiakasryhmä, jonka tarpeisiin ollaan kehittämässä uusia palveluja. (Yli-Viikari 2014.) Asian uutuuden vuoksi yrittäjät tarvitsevat kuitenkin vielä lisää tietoa ja osaamista luontolähtöisiin hyvinvointipalveluihin liittyvistä menetelmistä, niiden vaikuttavuudesta ja luonnon hyvinvointivaikutuksista. Lisäksi matkailijan luontokokemusta tulisi ymmärtää tarkemmin, jotta palvelut osattaisiin tuotteistaa oikeille asiakasryhmille heidän tarpeidensa mukaisiksi ja markkinoida oikeissa kanavissa. Palvelut ovat vielä suhteellisen tuntemattomia, minkä vuoksi näiden tuottamista hyödyistä viestimiseen tulisi myös panostaa.

Pohdinta

Toimialojen rajapinnoille syntyvien maaseutumatkailupalvelujen myötä voidaankin kysyä: miten nykyään määritellään maaseutumatkailuyrittäjä? Onko maaseutumatkailuyrittäjä luovan alan osaaja, joka tuottaa myös matkailijoille käsityöllisiä ohjelmapalveluja? Onko hän fysioterapeutti, jonka tuloista suuri osa koostuu lähimaakuntien kaupunkien työyhteisöille tuotettavista luontolähtöisistä hyvinvointipalveluista? Yhteistä kaikille näille maaseudulla toimiville yrittäjille on se, että yksi asiakasryhmistä, joita he palvelevat, ovat matkailijat.

Oli sitten kyseessä matkailu-, luonto-, hyvinvointi- tai luovan alan yrittäjä, hän kohtaa samoja yritystoiminnan kehittämisen haasteita. Kaikkia kyseisiä toimialoja leimaa pienyritystoiminta, ja yrittäjät kärsivät usein resurssipulasta eli ajan ja rahan puutteesta. Yrittäjillä on myös samat osaamistarpeet. Nämä koskevat yleensä asiakasryhmien tunnistamista ja saavuttamista, palvelujen tuotteistamista ja näistä viestimistä sekä hinnoittelua ja kannattavuutta.

Pitkällä aikavälillä maaseudun menestyksen salaisuutena voi olla se, että yritykset toimivat entistä tiiviimmin yhteistyössä keskenään ja erityisesti suhteessa asiakkaisiinsa (Maa- ja metsätalousministeriö 2014). Matkailu tarvitsee kehittyäkseen uusia sisältöjä, koska matkailija hakee lomaltaan yhä enemmän henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Matkailu puolestaan laajentaa luovien alojen ja hyvinvointialan yrittäjien asiakasryhmiä ja mahdollistaa palvelujen myynnin yhä moninaisemmissa kanavissa. Tämän seurauksena myyntivolyymit kasvavat ja toiminnan kannattavuus paranee. Maaseudulla eri alojen välisillä rajapinnoilla on todellakin kasvupotentiaalia, ja on tärkeää edistää uudenlaisten palveluinnovaatioiden syntymistä (Kaunisharju 2009; Talvitie 2010; Mahdollisuuksien maaseutu 2014).

Lähteet

Kaunisharju, Kirsi 2009. Luova maaseutu. Luovan talouden ja kulttuurin kehittäminen maaseudulla. Opetusministeriön julkaisu 2009/25. Yliopistopaino, Helsinki.

Maaseutubarometri 2014. Taloustutkimus Oy.

Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi. 2009. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009–2013. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä YTR. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 5/2009.

Mahdollisuuksien maaseutu 2014. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2014- 2020. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä YTR. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 9/2014.

Matkailun edistämiskeskus 2014a. Hyvinvointiteeman tuotesuositukset.

Matkailun edistämiskeskus 2014b. Matkailun trendejä maailmalta.

Miettinen, Satu 2006. Merkitykset, tuotteet ja luovuus matkailussa. Teoksessa: Vehkasalo, Jaana (toim.). Käsityön ja matkailun verkostot. Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry. 24–27.

Niemi Jyrki & Jaana Ahlstedt (toim.) 2014. Suomen maatalous ja maaseutuelinkeinot 2014. Maa- ja elintarviketutkimuskeskuksen julkaisuja 115. MTT, Helsinki.

Pitkänen, Anne 2005. Matkailu käsityöllisen hyvinvointitoiminnan mahdollisuutena. Teoksessa: Kälviäinen, Mirja (toim.). Käsityö–yrittäjyys–hyvinvointi. Uusia liiketoimintapolkuja. Kauppa- ja teollisuusministeriö, Helsinki. 82–91.

Richards, Greg & Crispin Raymond 2000. Creative Tourism. ATLAS News 23: 16–20.

Richards, Greg & Julie Wilson 2006. Developing creativity in tourist experiences: A solution to the serial reproduction of culture? Tourism Management 27 (6): 1209-1223.

Sitra & MTT 2013. Kestävää hyvinvointia luonnosta. Keskustelupaperi.

Soini-Salomaa, Kristiina 2006. Käsityöalan yhteistyö. Teoksessa: Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito Ry. Taito Innovaatiot 2001–2006 -projektin toiminta ja tulokset. 5.

Taito-trendit kysely 2012. Käsi- ja taideteollisuusliitto taito ry.

Talvitie, Heli 2010. Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu. Maaseudun kulttuuriohjelma 2010–2014. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 3/2010. Yliopistopaino, Helsinki.

Yli-Viikari, Anja 2014. Green Care avaa kasvun mahdollisuuksia monilla alueilla. Teoksessa: Iijolainen, Maarika & Jaana Ruoho (toim.). Luonto & hyvinvointi yrittäjyyden mahdollisuutena. Green Care Satakunnassa. Satakunnan ammattikorkeakoulu, Pori. 14–19.

The post Maaseutumatkailu kasvaa toimialojen rajapinnoilla appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

HT, Tutkija
Suomen ympäristökeskus
juha.peltomaa(at)ymparisto.fi

Klikkaa artikkeliin!

Poliittisen ohjauksen muutokset, markkinamuutokset ja erilaiset maataloustuotannon kohtaamat toiveet ja vaatimukset edellyttävät maatiloilta sopeutumista Tässä artikkelissa tarkastelen adaptiivisuuden käsitteen avulla sopeutumista näihin muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet tilojen toimintaympäristössä Suomen EU-jäsenyyden jälkeisenä aikana. Olen muodostanut tarkastelemistani maatiloista vaihtelevia tilanpidon tapoja, viljelytyyppejä, joissa adaptiivisuus todellistuu eri tavoin. Vaikka nämä viljelytyypit ovat sidoksissa paikalliseen kontekstiinsa, ne auttavat arvioimaan, minkälaisin kriteerein maatalouden kehitystä voidaan tilatasolla tarkastella ja millaisia vaikutuksia näillä kehityspoluilla on maatalouden politiikkaohjaukseen ja sen kehittämiseen. Tilojen toiminnassa korostuvat erilaiset materiaaliset ja sosiaaliset verkostot ja niiden eriasteinen hyödyntäminen sekä tilojen välinen dynamiikka. Erikoistuminen ja monialaistuminen ja toisaalta tilanpidon päätoimisuus ja osa-aikaisuus polarisoivat tilojen toimintahorisontteja, mutta jakolinjat eivät ole lopulta näin mustavalkoisia.

The post Viljelyn adaptiiviset strategiat – Muutoksiin sopeutuminen suomalaisilla maatiloilla appeared first on Maaseudun Uusi Aika.