Riukulehto kannustaa maaseutututkimusta monitieteistymään

Vuodesta 2012 Maaseudun Uusi Aika -lehden päätoimittajana toimineen Mia Vepsäläisen toimikausi on päättynyt, ja päätoimittajan pesti vaihtui vuoden 2015 alusta Itä-Suomesta Etelä-Pohjanmaalle. Päätoimittajan tehtävää tulee loppuvuodesta hoitamaan YTT Aapo Jumppanen. Siihen asti häntä sijaistaa aluehistorian tutkimusjohtaja, FT, YTM, taloushistorian dosentti Sulevi Riukulehto.

Olen huomannut, että Sulevi Riukulehto herättää kiinnostusta ympäristössään: Hänet pysäytetään Helsingin kadulla valokuvattavaksi pukeutumisalan kurssityöhön. Topi Sorsakoskeksi häntä on luultu, samoin Pertti Virtaseksi ja Martti Suosalon roolihahmoksi Risto Räppääjässä.

– Istuessani junassa eräs poikajoukko kulki ohitseni useaan kertaan ja vilkuili uteliaana. Viimeisellä ohituskerralla rohkein pojista uskaltautui osoittamaan sormellaan ja hihkaisi: Lennart! Sepä ei sanonut minulle vielä silloin mitään, mutta tutkijaryhmäni jäsenet tulostivat ystävällisesti Lennart Lindbergin kuvan netistä ja ripustivat työhuoneeni seinälle. Erehdyshän oli ihan ymmärrettävä: Lennarthan on tutkija! nauraa Sulevi.

Tosielämässä Sulevi ei kuitenkaan ole mannekiini, laulaja eikä näyttelijäkään. Vuodesta 2011 lähtien hän on toiminut aluehistorian tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Seinäjoella. Ennen tutkimustehtäviin siirtymistään Sulevi on toiminut muun muassa yläasteen ja lukion lehtorina sekä hoitanut kansalaisopiston rehtorin tehtäviä synnyinseudullaan Ähtärissä. Opettajatausta näkyy Sulevin jokapäiväisessä elämässä edelleen. Hän vitsailee puhuvansa aina ne kuuluisat neljäkymmentäviisi minuuttia yhteen menoon, ellei kello soi. Opettajatyön jälkeen kului toistakymmentä vuotta tutkimushallinnon johtotehtävissä Etelä-Pohjanmaalla toimivien yliopistojen yhteistyöverkosto Epanetissa.

– Osallistuin yli 70 pitkäkestoisen tutkimushankkeen suunnitteluun kuudessa eri yliopistossa. Työ oli suurelta osin ulkoisen rahoituksen kokoamista yliopistoprofessuureihin.

Nykyisen tutkimustehtävänsä myötä hänen tutkimukselliset kiinnostuksen kohteensa keskittyvät erityisesti sotienjälkeisen ajan aluehistoriaan ja aluestruktuurien muodostumiseen. Sulevi johtaa monitieteistä Alueiden, historian ja kulttuurin tutkimusryhmää, jonka kiinnostuksen kohteena ovat aluehistoria, kotiseutututkimus ja kulttuuriset ilmiöt maaseutukontekstissa. Tällä hetkellä ryhmä muodostuu kuudesta tutkijasta. Viimeaikaiset hankkeet ovat käsitelleet aluerakenteen ja maaseutuasumisen muutosilmiöitä sekä kulttuuriperintöä. Ryhmä tekee myös historian tilaustutkimusta. Julkaisuilla mitattuna tutkimuksellisen päälinjan muodostaa kokemuksellinen kotiseututeoria, jonka parissa Ruralia-instituutissa on työskennelty muutaman vuoden ajan.

Maaseutututkija asuu maaseudulla

Sulevilla on varsin realistinen käsitys maaseudun arjesta. Hän asuu perheineen entisessä kyläkoulussa Kuortaneen Salmenkylässä, joka on joutunut monien muiden kylien tapaan kohtaamaan maaseudun rakennemuutokset. Kylältä ovat vähitellen loppuneet koulu ja kauppa. Palveluiden ääreen kirkonkylälle on matkaa 12 kilometriä. Vaikka entisessä kyläkoulussa on runsaasti tilaa kolmilapsiselle perheelle, ei sen ylläpitäminen ole laiskan miehen hommaa. Ikkunoiden pesemiseen täytyy lomasta varata pari viikkoa, ja puuhuolto on koko kesän kestävä harrastus, sillä talossa on kahdeksan pönttömuuria, kiuas ja leivinuuni. Hyötyinä ovat koulurakennuksen tarjoamat mahdollisuudet: harvalla on omassa olohuoneessaan puolapuut ja köysirenkaat sekä ulkona oma pallokenttä, kuularinki, pituushyppypaikka ja kiipeilyteline.

– Jääkiekkokaukalo annettiin Mäyryn kyläläisille.

Nykyään perheen kolme lasta ovat jo isoja ja muuttaneet osin pois kotoa.

Päätoimittajassa asuu selvästi pieni kieltenharrastaja: tavoitteena on opetella aina yksi kieli vuosikymmenessä.

Sulevi tunnustautuu kulttuurin suurkuluttajaksi. Hän lukee jopa tutkijaksi paljon, kuuntelee musiikkia ja katsoo elokuvia. Hän nauraa joutuneensa varsinaiseen kulttuurin oravanpyörään, sillä pyrkimyksenä on seurata kirjallisuutta kaikilla mahdollisilla kielillä. Siksi lukemistoon saattaa eksyä ajattelijoita hieman epätyypillisemmistäkin paikoista.

– No joo. Alkuvuodesta ahmaisin pari burundilaista ja elämäni ensimmäisen hondurasilaisen kirjan, kertoo Sulevi. Aktiivinen vierailla kielillä lukeminen kartuttaa ja ylläpitää käyttösanastoa, mutta ennen muuta se antaa perspektiiviä kulttuurintutkijalle.

– Jokaisen kannattaa pysähtyä miettimään, kuinka monessa tai oikeastaan kuinka harvassa maassa kirjoitettuja kirjoja on tullut lukeneeksi. Suomalaisen maailmankuva on loppujen lopuksi aika kapea ja länsirajoittunut.

Päätoimittajassa asuu selvästi pieni kieltenharrastaja: tavoitteena on opetella aina yksi kieli vuosikymmenessä.

– Se on hidasta puuhaa, mutta pitää mielen virkeänä. Suomenkieltä ovat seuranneet englanti, ruotsi, ranska ja espanja. Siitä voikin suunnilleen päätellä miehen iän. Entä seuraavaksi?

– Ehkä viro… ja turkki, jos vuosikymmeniä riittää.

Millaisia kirjoja luet?

– Mieluiten sellaisia, joista saan selvää. Tällä hetkellä pöydällä on Malthusia, Braudelia, Ricoeuriä, Certeauta… Silloin kun ranska oli vielä vaiheessa, meni kyllä ihan Harlekiinia ja muuta kioskiroskaa. Anatomian sanasto tuli tutuksi. Suosittelen.

Tutkimuksellisissa kiinnostuksen kohteissakin on avaruutta: aate- ja oppihistoriaa, taloushistoriaa, kotiseutututkimusta, metsähistoriaa ja lastenkirjallisuuden tutkimusta.

Kaikki Maaseudun Uusi Aika -lehden päätoimittajat ovat olleet taustaltaan yhteiskuntatieteilijöitä. Sulevi ei tee poikkeusta. Sen sijaan poikkeuksellista on oppitausta historiatieteissä. Hän on väitellyt Jyväskylän yliopistossa yleiseen historiaan vuonna 1998 aiheenaan 1900-luvun vaihteen amerikkalainen kerskakulutus ja ylellisyyskeskustelu.

– Sitä edelsi kyllä yhteiskuntatieteellinen perustutkinto valtio-opista ja kansantaloustieteestä. Aate- ja oppihistorian parissahan minä silloinkin olin.

Maaseutututkijana Sulevi on ollut tietoinen Maaseudun Uusi Aika -lehden olemassaolosta, mutta ei itse ole koskaan julkaissut siinä mitään.

– Ei se kuitenkaan siitä johdu, etten arvostaisi kotimaisia julkaisukanavia. Päinvastoin. On äärimmäisen tärkeää, että tiedettä julkaistaan ja siitä keskustellaan myös suomeksi.

Päätoimittajakausi tuli eteen nopealla aikataululla ja kestää vain kahden tai kolmen lehden verran.

– Kovin suuria linjanmuutoksia en tule tekemään, toteaa Sulevi. Ajatuksia lehden kehittämiseksi kuitenkin on: ehkä lehdelle olisi hyväksi, jos useampi numero – esimerkiksi kaksi vuodessa – olisi toimitusneuvoston julistamia teemanumeroita, ajattelee Sulevi ääneen. Se nostaisi lehteen tarjottavien artikkelien tasoa. Kirjoittajiksi saataisiin henkilöitä, jotka ovat aiheesta syvällisesti kiinnostuneita, mutta joille maaseutututkimuksen kenttä ei ehkä ole ollut tuttu. Teemanumeroiden kirjoittajakutsuja voisi julkaista myös muiden tiedealojen lehdissä. Näin kirjoittajakunta laajenisi ja lehti saisi laajempaa tunnettuutta.

– Toimituksellista vastuuta voisi myös jakaa. Lehdellä voisi olla pääkirjoitustoimittajan lisäksi myös puheenvuorotoimittaja. Toimituskunta siis laajenisi yhdellä hengellä, pohtii Sulevi. Tästä Maaseudun Uusi Aika -numerosta alkaen lehti siirtyy uuteen aikakauteen, kun lehden painetun version rinnalle astuu myös verkkoversio. Muita tulevaisuuden uudistuksia voisi olla esimerkiksi uuden yhteispohjoismaisen maaseutututkimusta luotaavan lehden perustaminen, jossa Maaseudun Uusi Aika -yhdistys voisi olla yhtenä kantavana voimana, visioi Sulevi.

Maaseutukeskustelu tarvitsee foorumin

– Nykyisellään Maaseudun Uusi Aika -lehden vahvuutena on sen monitieteisyys. Lehdellä on kaikki edellytykset tulla laajasti seuratuksi, mutta sen on lunastettava paikkansa tiedeyhteisössä. Oikeastaan Maaseudun Uusi Aika ja Maaseudun Tulevaisuus -lehdet voisivat vaihtaa nimiä keskenään, tuumaa Sulevi, tutkimuksellinen Maaseudun Uusi Aikahan nimenomaan katsoo tulevaisuuteen. Se tuottaa ja jakaa tietoa maaseudun kehittämiseksi. Maaseudun Tulevaisuuden keskustelu rajoittuu useammin tämän päivän ajankohtaisiin ja jopa edunvalvonnallisiin asioihin.

– Maaseutututkimus on tärkeä ala, ja sen merkitys voi tulevaisuudessa yhä vahvistua. Suomessa maaseutututkimus on ymmärretty turhan kapea-alaisesti. On harmi ja sääli, että keskustelua hallitsee pääasiassa poliittis-hallinnollinen aluekäsitys. Esimerkiksi historia- ja perinnetieteillä olisi maaseutututkimuksessa paljon annettavaa. Maaseutu on paljon muutakin kuin hallinnollisesti määrittyvä alue.

– Maaseutututkimus on tärkeä ala, ja sen merkitys voi tulevaisuudessa yhä vahvistua. Suomessa maaseutututkimus on ymmärretty turhan kapea-alaisesti.

Sulevi on osallistunut Maaseudun uusi aika -yhdistyksen maaseutututkijatapaamisiin useana vuotena ja aikoo osallistua tänäkin vuonna. Tutkijatapaamisen teemaa Maaseutu markkinoilla, Sulevi pitää hyvänä ja monitahoisena.
– Se aukeaa moneen suuntaan. Sitä voi lähestyä kansantaloustieteen, markkinoinnin, psykologian tai vaikkapa kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Se on myös hyvä otsikko: sanapari on anafora ja noudattaa viskuriperiaatetta, siis sijoittaa pisimmän sanan loppuun, analysoi Sulevi ja vahvistaa samalla kiinnostuksensa kielen ilmiöihin.

Sulevi Riukulehto toimittaa Maaseudun Uusi Aika -lehden numerot 2015.

Kauppi korostaa maaseutututkimuksen saavutettavuuden merkitystä

Päätoimittajakauden vaihtumisen lisäksi lehdessä tapahtuu muitakin muutoksia. Vuodesta 2010 Maaseudun Uusi Aika -lehden toimitussihteerinä toiminut tietokirjailija ja yrittäjä Eila Alho keskittyy vuoden 2015 alusta muihin töihin, joten myös lehden toimitussihteeri on vaihtunut. Henkilövaihdosten lisäksi muutoksia on luvassa lehden julkaisutavassa. Tähän saakka Maaseudun Uusi Aika -lehteä on julkaistu painettuna ja lehden tekstit ovat olleet vapaasti luettavina sen verkkosivuilla noin vuoden kuluttua. Painettu lehti saa vuoden 2015 alusta rinnalleen verkkolehden, jonka aineisto on heti vapaasti kaikkien käytettävissä. Tässä työssä on uudella toimitussihteerillä merkittävä rooli, sillä hän on vastuussa myös lehden verkkoversion kehittämisestä. Uudeksi toimitussihteeriksi ja verkkojulkaisun tekijäksi yhdistyksen hallitus valitsi Tekstihuoltamo-nimisen yrityksen.

Tekstihuoltamon takaa löytyy tiedetoimittaja ja yrittäjä Petja Kauppi. Vuonna 1970 Tampereella syntynyt Petja tuntuu sopeutuvan hyvin nykyisten päätoimittajien eteläpohjalaiseen mielenmaisemaan eikä ihme: hän on kasvanut ja varttunut Alahärmässä Etelä-Pohjanmaalla.

– Juureni ovat syvällä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla niin pitkälle kuin kirkonkirjoja riittää, ja sieltä päin katson olevani historiallisesti ottaen kotoisin. Omat näkökulmani maaseutuun ovat pienen kirkonkylän jokirannan rintamaille 1970-luvun puolivälissä rakennetulta omakotitaloalueelta, jossa elin nuoruuteni, isovanhempieni pohjalaisilta maatiloilta, joiden päärakennukset lienee pystytetty 1700–1800 -luvuilla ja kantahämäläisestä remonttikohteesta, jonka lattianalusia tyhjennellen ja lahoja nurkkia stressaten vietin muutaman vuoden. Ne olivat hyviä vuosia, myhäilee Petja.

Hänen nykyinen kotiseutunsa on kuitenkin pääkaupunkiseudulla.

– Olen asunut Helsingissä noin puolet keski-ikäisestä elämästäni. Jaan arkeni kahden värikkään teini-ikäisen ja kahden harmaan kissan kanssa. Täällä tutuimpia kulmia ovat mainettaan vihreämpi Itä-Pasila ja Vallila. Rakastan kallioita, metsiä ja luonnonvesiä. Viihdyn hyvin kaupungissa, mutta välillä kaipailen maalle ja merelle. Sekin kyllä onneksi järjestyy.

Maaseudun Uusi Aika -lehden uusi toimitus näyttää muodostuvan sangen kulttuuripitoiseksi päätoimittajan ollessa historioitsija ja toimitussihteerin kansankulttuuriin perehtynyt folkloristi.

– Olen väitellyt folkloristiikasta tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2008, kertoo Petja. Hänestä ei silti tullut tutkijaa, vaan yrittäjä.

– Sitten perustin yritykseni Tekstihuoltamon, joka on nykyinen työpaikkani. Teen paljon yhteistyötä sekä yliopistojen että muiden tutkimus- ja kulttuurilaitosten kanssa. Minusta on hienoa, että voin tällä tavoin toimia ikään kuin tieteen kätilönä, vaikka en itse jäänytkään tekemään akateemista uraa. Tekstihuoltamolla kilkuttelen pääasiassa kielenhuollon, tietokirjoittamisen, tiedetoimittamisen ja yksinkertaisten mutta tarkoituksenmukaisten verkkosivustojen parissa. Asiakkaina on sekä yksityishenkilöitä että yhteisöjä, yrityksiä – ja niitä tutkimuslaitoksia.

Tiede ja maaseutu

Lehtenä Maaseudun Uusi Aika ei ollut Petjalle entuudestaan tuttu, mutta aivan tuntemattomaan hän ei ole hyppyä tekemässä.

– Mua-lehden kulttuurintutkimuksellinen ote maaseutuun oli tutunomainen, kun ensimmäisen kerran tartuin lehteen. Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun olin hakemassa lehden toimitussihteerin pestiä. Toimitussihteerinä minun ei tarvitse olla perillä niinkään maaseudun tutkimuksesta kuin siitä, miten tutkimusalaa käsitellään tieteellisessä artikkelissa.

Mielestäni vapaan saatavuuden verkkolehdet ovat samaa jatkumoa suomalaisen kirjastolaitoksen kanssa: osa sitä kansansivistystyötä, jossa laadukkaita lähteitä annetaan kaikkien halukkaiden ulottuville.

Tiedetoimittajan työ sen sijaan on Petjalle hyvinkin tuttua, sillä hän on ansainnut kannuksensa folkloristien ja kulttuurintutkijoiden Elore-lehden päätoimittajana ja nyttemmin toimitussihteerinä. Elore mainitaan usein yhtenä ensimmäisistä avoimeen saatavuuteen perustuvista tiedejulkaisuista Suomessa.

– Elore on perustettu alun perinkin open access -verkkolehdeksi jo noin 20 vuotta sitten, mutta vastasin sen teknisen uudistuksen suunnittelusta ja toteutuksesta. Tätä teknistä ja tiedetoimituksellista osaamistani tarjoan myös Mua-lehdelle, muotoilee Petja.

Verkkojulkaiseminen jakaa voimakkaasti mielipiteitä yhdistyksen jäsenistössä. Osa kannattaa painettua lehteä, osa olisi valmis siirtymään kokonaan verkkojulkaisemiseen. Uuden toimitussihteerin mielestä kyse on julkaisumuotoa suuremmasta asiasta.

– Siirtyminen printtilehdestä verkkolehdeksi on iso askel. Päämääränä on, että lehti tulisi yhä laajemman lukijakunnan tietoisuuteen ja että maaseudun tutkimus siten tulisi tunnetummaksi. Mielestäni vapaan saatavuuden verkkolehdet ovat samaa jatkumoa suomalaisen kirjastolaitoksen kanssa: osa sitä kansansivistystyötä, jossa laadukkaita lähteitä annetaan kaikkien halukkaiden ulottuville. Saavutettavuus tarkoittaa minulle sitä, että nämä laadukkaat lähteet ovat sekä hyvää suomea että tekniikan osalta yksinkertaisesti luettavissa.

Yksi vahvistuva viestinnän kanava myös tieteellisessä kirjoittamisessa ja julkaisemisessa on Facebook, jonka merkitys tulee varmasti kasvamaan myös tulevaisuudessa. Sosiaalisen median käyttöselvitysten mukaan tutkijat eivät ole olleet kovinkaan innokkaita käyttämään Facebookia ja muita sosiaalisen median välineitä hyväkseen tutkimustulosten ja tieteellisten artikkeleiden julkaisemisessa ja levittämisessä. Mitä uusi toimitussihteeri ajattelee Facebookista akateemisessa viestinnässä?

– Olen itse ahkera Facebookin käyttäjä ja pidän sitä tehokkaana viestintävälineenä. Varsinkin verkkolehden artikkelien ja muiden juttujen levittämisessäkin se on erinomainen työkalu, jonka käyttöä voisi tehostaa. Olen ajatellut toimitussihteerinä ottaa vastuuta myös siitä puolesta, hahmottelee Petja.

Maaseutututkimuksen näköalapaikalla

Tulevaisuuteen Petja suhtautuu odottavasti.

– Maaseudun Uusi Aika -lehden toimitussihteerinä pääsen minulle uudelle näköalapaikalle maaseudun akateemisen tutkimuksen suhteen, ja odotan oppivani paljon samalla, kun omalta osaltani huolehdin siitä, että asiat tulevat sanotuksi hyvällä suomen kielellä, pohtii hän toimitussihteerin rooliaan.

Lehden lisäksi toinen uusi tapa Petjalle tutustua maaseutututkimukseen on yhdistyksen vuosittain järjestämät maaseutututkijatapaamiset. Niihin kokoontuu vuosittain noin sata maaseudusta kiinnostunutta toimijaa tutkijoista kehittäjiin.

– Osallistuin viime vuoden tapaamiseen Pieksämäellä ja tulen mahdollisuuksien mukaan osallistumaan myös tämän vuoden tapaamiseen Säkylässä. On mielenkiintoista nähdä, millaisia näkökulmia ja avauksia tutkijat ja kehittäjät löytävät Maaseutu markkinoilla -teemaan liittyen, pohtii Petja.

Maaseudun Uusi Aika ry:n ajankohtaista tiedotusta ja keskustelua voi seurata seuran kotisivujen lisäksi myös MUA-yhdistyksen Facebook-sivuilla.

The post Lehden uusi toimitus esittäytyy appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

Mari Pohja-Mykrä

Tutkijatohtori, projektipäällikkö
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti
mari.pohja-mykra(at)helsinki.fi

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan…

…Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten.

Pelkoa. Ja turhautumista. Pelkoa sudesta eläimenä, sen lajityypillisten piirteiden vuoksi. Turhautumista paikallisiin taloudellisiin vahinkoihin, mutta turhautumista ennen kaikkea vaikutusmahdollisuuksien vähyyteen.

Salakaatoja tehdään ympäri Suomen. Niihin osallistuu pieni joukko aktiivisesti suorittamalla salakaadot ja suurempi joukko passiivisesti hyväksymällä salakaatajien teot ja tukemalla heitä. Suurpetojen salakaadot johtuvat merkittävien toimijaryhmien, eli metsästäjien ja poronhoitajien, aktivoitumisesta. Etenkin maaseudun asukkaat kokevat, että yhteiskunta kohtelee heitä epäoikeudenmukaisesti, eikä riistahallinto ole ottanut heidän ongelmiaan tarpeellisella vakavuudella. Maaseudun perinteinen elämä on vaarantunut, oikeus turvalliseen elinympäristöön ja turvattuun elinkeinojen harjoittamiseen on vaarantunut. Paikallista oikeustajua on rikottu.

Suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat, nauttivat yhteisössään arvostusta, he saavat tukea ja hyväksyntää toimilleen. He ovat niin sanottuja ”hyviä salakaatajia”. Aikansa robin hoodeja, jotka oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vääryyksiä, sekä korjaavat kansalaisten kokemia epäoikeudenmukaisuuksia.

Ammu, hautaa ja vaikene

Salakaatajat ja paikallisyhteisö käyttävät Ammu, hautaa ja vaikene –strategiaa, mikä viittaa paitsi viisauteen peittää jälkensä laittoman teon jälkeen, myös kiistaan paikallisen suurpetotiedon omistajuudesta ja tarpeesta kontrolloida suurpetomääriä paikallisesti. Etenkin suden salakaadot ja niiden tukeminen ovat tulkittavissa sekä hiljaiseksi jokapäiväiseksi vastarinnaksi, että julkituoduksi kannanotoksi ja vastalauseeksi kansallista suurpetojen kannanhoitoa kohtaan. Suurpetojen salakaatojen pääasiallinen motiivi on kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistäminen, ja siten suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa sosiopoliittiseksi rikokseksi.

Salakaadot ja niiden nauttima paikallisyhteisön tuki ovat tulkittavissa uhmakkuudeksi kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Salakaatajat ovat vieraantuneet viranomaistahoista, eivätkä sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Kyseisenlainen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarinta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisönsä silmissä, eikä siten tule myöskään ilmiannetuksi. Sen sijaan salakaatajat sekä heitä puolustava yhteisö oikeuttavat teot itselleen argumentoinnilla, jossa toisaalta vedotaan teon väistämättömyyteen ja välttämättömyyteen nykyisessä epäoikeudenmukaiseksi koetussa paikallistason unohtavassa julkishallinnon kontrollissa, toisaalta koetaan, etteivät salakaadot aiheuta sellaista ekologista vahinkoa, josta olisi syytä olla huolissaan.

Kansallisen keskusvetoisen komenna ja kontrolloi -kannanhoidon rinnalle on muodostunut eri sidosryhmien kilpailevia toimintamalleja. Uutta tietoa eivät synnytä ja välitä ainoastaan hallinto ja tiedotusvälineiden toimittajat, vaan yhä useammin yksityiset toimijat julkisilla nettisivustoilla ja keskusteluryhmissä. Nämä arvomaailmaltaan vastakkaiset ryhmittymät kilpailevat keskenään oikean tiedon omistajuudesta, mutta samalla vahvistavat oman ryhmänsä yhteenkuuluvuutta. Näin osapuolet etääntyvät toisistaan, ja alttius toiminnan radikalisoitumiseen kasvaa entisestään.

Kyseessä on ympäristökonflikti. Näille on ominaista, että ne koskevat sidosryhmiä, joiden mielipiteet niin konfliktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroavat toisistaan. Ajattelun ja toiminnan pohjana ihmisillä kun ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset.

Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ja ympäristöhistorian tutkimuskenttiin asemoituvan tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfliktin luonteesta. Salakaatajien yhteisöltään saamaa tukea olen tutkinut argumentaatioanalyysillä eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Toisaalta olen tutkinut suurpetojen salakaatoja uhmakkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Sosiaalipsykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla olen tarkastellut laittomien tekojen oikeuttamisen keinoja.

On tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti.

Tavoitteenani on ollut myös tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon menetelmätyökalut juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta.

Suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Ensinnä on tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Jo alussa lainaamassani naisen tarinassa suurpeto muuttuu tarinan edetessä sudeksi. Myös tämä minun kirjoitukseni kietoutuu kohta kohdalta suden ympärille.

Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman, ja historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta tai karhusta. Näistä lajeista kuitenkin ainoastaan susi on aktiivisesti hakeutunut ja voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituksessa. Tämä susiin liitetty pelko on yhteinen suden koko levinneisyysalueella.

Susi on katsottu lainsäädännön näkökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Suden vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisessä historiassa ja tässäkin tapauksessa kaikkialla, missä susi ja ihminen ovat rinnan eläneet. Omassa lainsäädännössämme susi on luokiteltu vahinkoeläimeksi aina ensimmäisistä kirjoitetuista lakiteksteistä lähtien. Sudelle asetettiin suurimmat tapporahat ja niitä maksettiin pitempään kuin minkään muun lajin kohdalla, peräti 329 vuotta. Yhtenä merkittävänä syynä tapporahojen maksulle pidettiin suden aiheuttamaa uhkaa, ei ainoastaan karjalle ja kotieläimille, vaan myös ihmiselle itselleen.

Yhä tänä päivänä susien kanssa reviirinsä jakavat ihmiset kokevat susipelkoa. Suden ennakoimaton käyttäytyminen pitää yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita. Aiempien tutkimusten valossa näyttää siltä, ettei niihin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voimistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut.

Ihmisillä on taipumus luokitella eläimiä moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Eläinten kohdalla luokittelu, esimerkiksi hyviin ja pahoihin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Nämä luokittelut muodostavat pohjan eläinten kulttuuriselle kohtelulle. Niin historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa kuin nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissakin on nähtävissä eläinten kulttuurinen hahmo, niiden asema yhteiskunnassa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille, eikä ihminen tule vapautumaan tarpeesta luokitella eläimiä. Esimerkiksi susi, joka on ollut lainsäädännössä luokiteltuna vahinkoeläimeksi kautta kirjoitetun historian, on eittämättä koettu vahinkoeläimeksi jo ennen kirjoitettua historiaa. Ja epäilemättä se nähdään vahinkoeläimenä edelleen.

Erinomainen esimerkki eläinten luokittelun taustalla käytettävästä argumentoinnista on noussut esiin kuluneena talvena, kun on pohdittu suden niin kutsuttua vääränlaisuutta. Perhon susien salakaatojen oikeudenkäynnissä väännettiin kättä siitä, ovatko tapetut yksilöt olleet susia vai koirasusia. Debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei suomalainen susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiriköivän koirasuden tavoin ja omaa perimässään epäpuhtautta. Vastaavaa keskustelua on käyty myös esimerkiksi Ruotsissa, jossa suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituksen kasvattamasta hybridistä. Tämä keskustelu on mielenkiintoista kahdesta syystä: ensinnäkin loppupäätelmä suden aitoudesta voi vaikuttaa tuomioon. Toiseksi keskustelu osoittaa, kuinka salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnan, esimerkiksi viranomaisten tai sidosryhmien, toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Perustelu sisältää ajatuksen uhrin kieltämisestä. Sen mukaan salakaadon kohteeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi.

Ympäristökonflikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfliktin hallinnalle omanlaisensa haasteet. Suuret nisäkkäät ovat arvostukseltaan muita eläimiä korkeammalla. Tämän katsotaan johtuvan niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa. Ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita niiden tunteita. Suurpetojen kohdalla on nähtävissä erityisen korostuneet tunnepohjaiset asenteet, jotka ilmenevät esimerkiksi kielteisissä susipuheissa mutta myös suojelutavoitteissa ja niiden ympärillä käytävässä keskustelussa.

Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus.

Mainitsin aiemmin, että suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus. Suurpetokonfliktissa kyse on sekä luonnonvaraisten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Tämä konflikti saa aiemmin kuvatun mukaisesti etenkin paikallisia mutta myös kansallisia ja kansainvälisiä ilmenemismuotoja.

Suurpetokonflikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa. Konfliktit ovat pysyneet ihmisen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lainsäädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukeinoista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä ympäri maailman eläinlajien kantoja on enenevissä määrin hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 70-luvuilla alkaneen suojelun katsotaankin olevan yksi haasteellisimmista kansallisista kannanhoidon tehtävistä. Ekologiset konfliktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, ja konfliktoituessaan niistä on tullut poliittisluonteisia.

Nykypäivän susikonflikti on syntynyt tilanteessa, jossa susi ja sen läsnäolo vaikuttavat eri ihmisryhmiin eri tavoin. Susien läsnäolo on paikallista, samoin niistä koituvat haitat. Sen sijaan susikannan hyvinvointiin liittyvät intressit ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Suden hyödyllisyys on ylipaikallista, ja se näkyy eläimen olemassaolon itseisarvona ja lajin laajempina biodiversiteettivaikutuksina.

Suomeen 1960- ja 70-luvuilla rantautuneen suojelu- ja ympäristötietoisuuden myötä on sitouduttu kansainvälisiin sopimuksiin tavoittelemaan eliölajeille suotuisaa suojelun tasoa. Kansallista kannanhoitoa ohjaavat Euroopan Unionin luontodirektiivin asettamat vaatimukset uhanalaisille eläimille. Kansainvälinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikallisen tason sidostyhmäkeskusteluihin ja suotuisa suojelutaso on samalla noussut hallitsevaksi peruskäsitteeksi. On tulkittavissa, että suurpetojen kannanhoitoa ovat viime vuosikymmeninä ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostarpeita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painotetaan eläinten itseisarvon merkitystä.

Suomessa suurpetojen salakaadot liittyvät maaseudun muuttuvista oloista kumpuavaan syvempään yleisempään vastustukseen. Perinteinen luontosuhde, elinkeinojen turvaaminen uhkaavilta tekijöiltä, on törmännyt kansallisiin ja kansainvälisiin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitajien vuosisataisen elämäntavan ja yhteisössä muodostuneen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin.

Suurpetojen kannanhoidon kehittämiseksi on hyvä tunnistaa salakaatojen pääasiallinen motiivi, asenteet toiminnan takana, jotta sen radikalisoitumiseen on mahdollista puuttua. Toistaiseksi julkishallinnon kontrollointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos rikoslakiin ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja. Etenkin suojelijat ovat vaatineet entistä tiukempaa puuttumista laittomiin tekoihin valvonnan ja rangaistusten kautta. On oleellista ymmärtää, että koska salakaadoista asetetut rangaistukset koetaan epäreiluiksi ja kohtuuttomiksi ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, kovennetut rangaistukset eivät vaikuta rikoksen toteuttamiseen tai uusimiseen samalla tavoin kuin esimerkiksi talousrikollisuuteen puututtaessa. Päinvastoin, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö kasvattaa alttiutta uusia laittomia tekoja.

Olen tehnyt tutkimukseni perusteella päätelmän, jonka mukaan kannanhoidon sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi paikallisten suurpetoalueilla elävien ihmisten luontosuhdetta tulee kunnioittaa. Yhteiskunnan ei tule edellyttää arvomaailman muuttumista, vaan yhteiskunnassa on hyvä löytyä ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että suurpedot voivat olla myös vahingontekijöitä, eli vahinkoeläimiä.

Sen sijaan suurpetojen asema yhteiskunnassa tulee konstruoida uudelleen. On syytä murtaa yksinomainen käsitys sudesta vahinkoeläimenä. Tavoitteenani on ollut etsiä keinoja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön aktiivisina toimijoina.

Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suojella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoinnilleen merkitystä tai joka tuo hyötyä ihmiselle itselleen. Tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta heräsi jo 1500-luvun Ruotsi-Suomessa. Suojelutoimenpiteitä kohdistettiin muun muassa metsiin niiden kestävän käytön turvaamiseksi.  Hirven pelastuminen salametsästykseltä 1900-luvun alussa perustui nimenomaan sille, että se metsästysoikeuden kautta saatiin ihmisten mielissä luokiteltua hyötyeläimeksi vahinkoeläimen sijaan. Vahinkoeläimiksi luokiteltujen suurpetojen osalta kantojen voimakkaaseen vähenemiseen havahduttiin ensimmäisenä karhun kohdalla, Suomessa tämä tapahtui 1910-luvulla. Huolestuminen kannan tilasta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa lähti nimenomaan metsästäjäpiireistä, koska merkittävän saaliseläimen kanta oli huvennut.

Tutkimukseni teoreettiseksi työkaluksi olen valinnut suurpetoja kohtaan tunnetun psykologisen omistajuuden rakentamisen. Perustelut teorian käytölle ja käytännön sovelluksille olen nostanut suoraan historiallisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta.

Psykologinen omistajuus kohdistuu todelliseen kohteeseen, mutta se poikkeaa konkreettisesta omistajuudesta siten, että sen takana ei välttämättä tarvitse olla lainsäädäntöä. Psykologinen omistajuus rakentuu vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, ja sen muodostumiseksi ja vahvistumiseksi on hyvä olla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin tukemia konkreettisia toimia.

Psykologinen omistajuus syntyy käytännössä kolmen eri kokemusreitin kautta. Ihmisellä tulee olla vaikutusmahdollisuus kohteeseen, ihmisen tulee tuntea kohde perin pohjin ja ihmisen tulee laittaa itsensä likoon suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen. Yksinkertaistettuna tässä on kyse vastuunkannon tunteen rakentamisesta omistettavaa kohdetta kohtaan. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta psykologinen omistajuus on nähtävissä nimenomaan kollektiivisena tunteena, joka rakentuu kollektiiviseksi vastuuksi.

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon.

Kuinka sitten rakentaa psykologista omistajuutta suurpetoja kohtaan? Kuinka tukea vastuunkannon vahvistumista paikallisissa susireviirien alueilla elävissä ihmisissä susia kohtaan? Kuinka rakentaa kollektiivista psykologista omistajuutta paikallisyhteisöissä?

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon. Käytännön kannanhoidollisessa työssä nämä kolme osa-aluetta linkittyvät toisiinsa ja tukevat ihmisen perustarpeita olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen kuuluvien objektien kanssa sekä puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin siihen kuuluvat kohteet.

Esimerkinomaisina metsästäjien vastuunkantoa vahvistavina kannanhoidollisina toimina olen tutkimuksessani nostanut esiin suojelumetsästyksen ja yhteisöjen kannustinpalkkiot, jotka tukevat susien välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina. Karhu on erinomainen esimerkki suurpedosta, jonka kohdalla psykologinen omistajuus on metsästäjien joukossa rakentunut vuosikymmenien mittaan. Myös ilveksen suhteen on aivan viime vuosina ollut merkkejä vastaavasta kehityksestä.

Susikannan hallinnan haasteissa merkittäväksi tekijäksi nousseet pelon sävyttämät asenteet nousevat esiin myös psykologista omistajuutta rakennettaessa. On tärkeää huomata, että näillä samoilla vastuunkannon vahvistamisen mekanismeilla vaikutetaan myös susipelkoon. Tutkimusten mukaan sitä voidaan vähentää nimenomaan paikallistason vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä ja toimijatasojen välisen luottamuksen rakentamisella.

Suden kannanhoidon tilanne on Suomessa tällä hetkellä erityisen herkkä. Sudelle on valmistunut päivitetty kannanhoitosuunnitelma, joka pohjautuu ajatukseen reviiripohjaisesta paikallistason lähestymisestä. Uutena toimenpiteenä on esitetty kannanhoidollisia poikkeamislupia rauhoituksesta. Tämä tarkoittaa harkittua, paikallistasolla toteutettavaa perinteistä suden metsästystä. Viime vuoden ajan paikallisia, susireviireillä asuvia ihmisiä, on osallistettu kannanhoitosuunnitelman tavoite- ja toimenpidesuunnitteluun. Viimeisimmissä susikannan arvioissa susilaumojen arvioitu määrä on suurempi kuin moneen vuoteen, ja nämä arviot perustuvat petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin jälkihavaintoihin. Uskallan väittää, että useilla susireviireillä on luovuttu niin tiedon panttaamisesta kuin salakaadoistakin, ja paikallisyhteisöt ovat odottavalla kannalla.

Uuden teoreettisen lähestymistavan jalkauttaminen nykypäivän suurpetokeskusteluun tuottaa myös uudenlaista ymmärrystä susikonfliktin syiden ja hallinnan tarkasteluun.

Susikonfliktissa on nähtävissä psykologisen omistajuuden törmäyskurssi. Metsästäjät ovat kantaneet vastuuta susista vuosisatojen ajan. He ovat yhteiskunnan tuen eli tapporahojen ja lainsäädännön avulla toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväntekijöinä. He ovat tunteneet sudet, kantaneet niistä vastuuta ja käyttäneet niihin resurssejaan. He ovat muodostaneet vuosisatojen aikana vahvan psykologisen omistajuuden lajia kohtaan. Suurpetojen hallinnasta on kasvanut osa metsästäjien identiteettiä.

Viime vuosikymmenien suojeluaatteen ja -sopimusten myötä yhteiskunnan virallinen tuki on  siirtynyt suojelijoiden psykologiselle omistajuudelle. Heille on jaettu oikeuksia susikannan hoitoon vaikuttamisen ja valitusmenettelyn kautta, ja he ovat siten saaneet oikeuden ottaa haltuunsa ympäristön, joka perinteisesti on kuulunut paikallisyhteisöille. Heillä on vankka tietopohja susien biologiasta. Susikannan kehno ekologinen tila aiheuttaa heille huolta ja sitoo heidän resurssejaan. Muutaman vuosikymmenen aikana syntynyt psykologinen omistajuus saa tukea lainsäädännöltä ja kannanhoidon viranomaisilta, ja onkin tulkittavissa erittäin vahvaksi.

Tällä hetkellä suojelijoiden ja metsästäjien suteen kohdistuva psykologinen omistajuus on konfliktissa. Metsästäjät pitävät kiinni psykologisesta omistajuudestaan niillä keinoin, joita heillä on jäljellä. Tulkitsen tämän salakaatojen merkittäväksi syyksi.

Etsiessäni ymmärrystä sellaisen ympäristökonfliktin hallintaan, jonka toisena osapuolena on vahinkoeläimeksi luokiteltava ja mahdollisesti myös voimakkaita tunteita ihmisissä esiin nostava eläin, olen vaalinut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 1980 käyttöön ottamaa kestävän kehityksen ajatusta. Kestävä kehitys pitää sisällään dynaamisen, ihmisten tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys riippuvat toisistaan. Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittämisessä on nojattava kestävän kehityksen periaatteeseen, joka tarkoittaa näiden kolmen tekijän tasavertaista huomioonottamista. Sosiaalinen kestävyys suurpetojen suojelun kohdalla on väistämätön ensisijainen tavoite, mikäli halutaan saavuttaa lajin ekologinen kestävyys.

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan Turun yliopistossa 12.12.2014 pitämään lectio praecursoriaan ja väitöskirjaan Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta, joka on tilattavissa osoitteesta julkaisut-ruralia(at)helsinki.fi ja luettavissa osoitteessa http://www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Julkaisuja33.pdf.

The post Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

FM, aluekehitysneuvos, eläkkeellä sisäasiainministeriöstä
mattivsippola(at)gmail.com

Vuosi sitten ilmestyi Maaseudun uusi aika-lehden 20-vuotisjuhlanumero. Siinä hyvin lyhyesti kerrottiin lehden julkaisemiseen johtaneesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, mutta ei juurikaan, millaista yhteistoimintaa eri maaseututoimijoiden kesken oli ollut sitä ennen. Tätä lehteä ja MUA-yhdistystä ei perustettu tyhjän päälle, vaan niilläkin oli edelläkävijät.

Haja-asutusalueiden suunnitteluseura ry (HaSu) 1972

Ensimmäinen maaseudun suunnittelun ja kehittämisen toimintaohjelmaansa ottanut yhdistys oli Haja-asutusalueiden suunnitteluseura ry (HaSu). Se perustettiin vuonna 1972. Kimmokkeena oli tuona vuonna pidetty yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskurssi, jonka yhtenä erityiskohteena olivat haja-asutusalueen suunnittelutarpeet. Kurssilla oli osanottajana henkilöitä, jotka olivat kiinnostuneita Suomen maaseudun kehittämisestä ja suunnittelusta. Heidän keskuudessaan syntyi ajatus, että maassamme tarvitaan yhdistys, joka keskittyy maaseudun ja haja-asutusalueiden suunnittelukysymyksiin.

Seuran tarkoituksena oli sääntöjen mukaan ”tuoda esiin haja-asutusalueiden ongelmia, herättää niistä keskustelua sekä tehdä esityksiä ja aloitteita epäkohtien selvittämiseksi ja poistamiseksi”. Tarkoitusperä oli selkeästi aluepoliittinen. Tehtävänsä toteuttamiseksi tuli järjestää keskustelutilaisuuksia ja olla yhteydessä eri tason päätöksentekijöihin.

Tuohon aikaa haluttiin puhua mieluummin haja-asutusalueista kuin maaseudusta. Koettiin korrektimmaksi esittää kehittämistoimia harvemman asutuksen alueille kuin vaikkapa tuhannen asukkaan kirkonkyliin. Samoihin aikoihin oli kehitysalueiden neuvottelukuntaan perustettu haja-asutusjaosto kasvukeskusjaoston vastapainoksi. Seuraavana vuonna perustettuun valtioneuvoston kanslian suunnitteluosastoon muodostettiin haja-asutusprojekti, jonka päätehtävä oli toimia em. jaoston sihteeristönä.

Haja-asutusalueiden suunnitteluseura, HaSu pyrki saamaan jäseniksi henkilöitä, jotka toimivat valtion ja kuntien palveluksessa, korkeakouluissa, tutkimuslaitoksissa sekä maaseudun elinkeinoihin ja kulttuuriin liittyvissä järjestöissä. Seuran tunnetuksi tekemiseksi järjestettiin aluksi seminaareja ja muita tilaisuuksia eri puolilla maata yhteisyössä muiden järjestöjen kanssa. Lisäksi omiin kokouksiin kutsuttiin alustajia, joiden tehtävät liittyivät haja-asutusalueiden kehitykseen. HaSun organisaatioon perustettiin tavanomaisen päätösvaltaa käyttävän johtokunnan lisäksi valtuuskunta, johon kutsuttiin merkittävässä asemassa olevia asiantuntijoita ja vaikuttajia, kuten yliopistojen professoreita sekä hallinnon ja muiden organisaatioiden päällikköjä. Valtuuskunta kokoontui ensi kerran vasta syksyllä 1977.

Seminaareja pidettiin yhteistyössä muun muassa Yhteiskuntasuunnittelun seuran, korkeakoulujen, Suomen Kunnallisliiton, Maatilahallituksen, Kotiseutuliiton, seutukaava- ja maakuntaliittojen, Suunnittelumaantieteen yhdistyksen, Tukon, Liikennesuunnittelun seuran ja Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton kanssa. Aiheina olivat esimerkiksi kyläsuunnittelu ja -toiminta, suunnittelun kohderyhmät, maatalouden ongelmat, vähittäiskaupan tukeminen ja liikenneongelmat.

Seuran piirissä alettiin 1970-luvun lopulla pohtia sen tarkoituksen uudelleen arviointia. Maaseudun ongelmat oli tiedostettu varsin laajasti ja uusia suunnitteluorganisaatioita perustettu kiitettävästi. Sen perustamisen keskeisin tarve oli toteutunut. Seutukaavoituksessa oli ryhdytty laatimaan maaseudun rakennesuunnitelmia, kaupalle, postille, liikenteelle ja muille maaseudun palveluille oli luotu tukitoimia. Keskeiseksi ongelmaksi koettiin yhteistyön sujuminen eri organisaatioiden kesken. Vuonna 1978 seuran johtokunta määritteli jäsenille jaetussa kirjeessään seuran luontevaksi toimintamuodoksi olla maaseutualueiden suunnittelun ja siihen liittyvän tutkimuksen piirissä toimivien henkilöiden yhteistyöelin.

Samanaikaisesti heräsi ajatus muuttaa seuran nimeä. Haja-asutusta pidettiin liian suppeana käsitteenä ja seuran nimeksi esitettiin Maaseudun Suunnitteluseura, epävirallisesti lyhennettynä MSS. Tämä muutos päätettiin toisessa käsittelyssä, syyskokouksessa 1978. Samalla selkeytettiin muutoinkin sääntöjä.

Maaseudun Suunnitteluseura (MSS) 1978

Uudistunut seura pyrki tavoitteensa mukaisesti parantamaan maaseudun kehittämisen parissa työskentelevien yhteistyötä tehostamalla tiedotusta. Jäsenkirjeiden jakamista lisättiin vähintään neljään kertaan vuodessa. Niissä kerrottiin toteutuneista seminaareista ja muista tapahtumista ja lisäksi ilmoitettiin tulevista sekä omista että yhteistyötahojen tilaisuuksista. Tiedotteen toimittamista varten valittiin tiedotussihteeri. Seuran jäseniä kannustettiin kirjoittamaan tiedotteeseen.

Yhteistyön tehostamiseksi laadittiin lista maaseudun suunnitteluun liittyvistä organisaatioista ja järjestöistä. Se kattoi noin 80 valtakunnallista toimijaa sekä toistakymmentä alueellista, erityisesti maakunnallista organisaatiota ja kunnat. Tiivistä yhteistyötä tehtiin muun muassa valtioneuvoston kanslian suunnitteluosaston, maa- ja metsätalousministeriön, maatilahallituksen, Pellervolaisten organisaatioiden, erityisesti muutama vuosi aiemmin perustetun Pellervon Taloudellisen Tutkimuslaitoksen PTT:n, Helsingin yliopiston maankäytön ekonomian laitoksen sekä Westermark-Seuran maaseutusosiologien kanssa.

Seuran valtuuskunnan toisessa kokouksessa käsiteltiin maaseudun suunnittelun tavoitteita. Sen perusteella MSS esitti kannanotossaan vuonna 1980 maaseutupolitiikan pitkän ajan tavoitteiden aikaansaamista sekä maaseutupolitiikan kokonaisuuden sisällyttämistä aluepolitiikkaan.

Yhteistyö laajeni niin valtion viranomaisiin, kuntiin kuin yliopistoihin ja korkeakouluhinkin päin. Seuran jäsenet osallistuivat muiden tahojen tapahtumiin, kuten kylätoimintapäivät, maantieteilijäpäivät ja eri sektoreiden kehittämispäivät, joista raportoitiin seuran jäsentiedotteessa. Valtioneuvoston kanslian maaseututyöryhmän (1980) ja maaseudun kehittämistoimikunnan (1982) kanssa tehtiin tiivistä yhteistyötä. Seura antoi palautetta maaseudun kehittämistavoitteiden laadintaan.

Mukaan tuli myös kansainvälinen ulottuvuus. Vuosikymmenen vaihteen tienoilla perustettiin Ruotsin Kungälvissä Pohjoismaiden maaseudun kehittämisen yhteistyöryhmä, NSL (Nordiska Samarbetsgruppen för Landsbygdsutveckling). Sen johto sijoittui Uppsalan yliopiston ALA-gruppenin yhteyteen. Yhteisiä kokoontumisia pidettiin kerran vuodessa eri maissa vuorotellen. Maaseudun suunnitteluseura osallistui myös Suomessa, Espoossa vuonna 1981 pidetyn Euroopan maaseutusosiologien konferenssin järjestelyihin ja työskentelyyn. Tämän organisaation joka toinen vuosi pidettävistä konferensseista sai seuran hallitus säännöllisesti informaatiota.

MSS:n toiminnassa alettiin 1980-luvun loppupuolella kiinnittää huomiota entistä enemmän tiedottamiseen yhteistyön välineenä. Jäsenistö laajeni enemmän myös maan eri osiin. Tiedotetta kehitettiin käytettävämmäksi, vihkomaiseksi, ja sen sisällöksi saatiin lyhyitä tutkimusraportteja ja valtionhallinnon suunnitelmia ja päätöksiä. Raporttien julkaisija saattoi usein olla myös yhteistyökumppani. Maaseudun suunnitteluseuran julkaisuja no. 1 ”Maaseutuelinkeinojen kehittäminen kuntatasolla” ilmestyi vuonna 1984. Tässä sarjassa julkaistiin vain muutama raportti.

Suomen Akatemian Maaseudun elinvoimaisuus -hanke 1986

Kyliin ja yleensä maaseutuun kohdistuva tutkimus ja kehittämistyö laajenivat merkittävästi 1980-luvulla. Valtioneuvosto teki muutaman vuoden vitkuttelun jälkeen päätöksen maaseudun kehittämistavoitteista vuonna 1987. Kylätutkijatapaamisia pidettiin muutaman vuoden välein (mm. 1988). Suomen Akatemia käynnisti vuonna 1986 laajan kolmivuotisen tutkimusohjelman, – Maaseudun elinvoimaisuus -, johon rahoitusta myönnettiin viidelle eri tutkimushankkeelle ja -laitokselle. Niissä oli mukana useita seuran jäseniä. Euroopan Neuvoston käynnistämä Maaseutukampanja-vuosi 1987–1988, joka Suomessa vähän muista maista jäljessä toteutettiin vuonna 1988 teemalla Elävä maaseutu, tarjosi myös Maaseudun suunnitteluseuralle mahdollisuuden toimia. Seura järjesti yhdessä kyläasiainneuvottelukunnan kanssa seminaarin: Tutkimus maaseudun kehittämisessä. Tätä kutsuttiin myös maaseutututkijatapaamiseksi. Kampanjavuonna järjestettiin useita satoja tilaisuuksia maaseudun kehittämisestä kylissä, kunnissa, maakunnissa ja valtakunnan tasolla eri organisaatioiden toimesta.

Maaseutukampanja nosti maaseudun asiat näkyvästi yleisen huomion kohteeksi. Sen seurauksena perustettiin useita erityisesti maaseutuun keskittyneitä tutkimuslaitoksia ja käynnistettiin valtion keskushallinnossa useiden ministeriöiden yhteinen maaseudun kehittämisprojekti. Se oli alku pysyvälle maaseudun kehittämisorganisaatiolle, joka edelleen toimii maaseutupolitiikan neuvottelukunnan nimellä.

Kiinnostus maaseutua kohtaan näkyi myös siinä, että seuran hallitus koottiin monipuolisesti. Siinä oli professoreita ja muita tohtoreita sekä johtavassa asemassa olevia henkilöitä valtion, kuntien ja maakuntatason hallinnosta. Seuran valtuuskunta ei enää osoittautunut tarpeelliseksi, ja se päätettiin lakkauttaa vuonna 1989. Seuran hallituksen puheenjohtajat ja jäsenet vaihtuivat muutaman vuoden välein. Puheenjohtajina toimivat HaSu: yliarkkitehti Eero Väänänen MMM 1972–1977 ja TekLis Pekka Raitanen VTT 1978; MSS: projektipäällikkö Matti Sippola VNK 1979–1982, VTL Eero Uusitalo TuYop/Maaseutukeskusten liitto 1983–1986, päätoimittaja Riitta Vartia Keksintöuutiset 1987–1988, toimistopäällikkö Heimo Hanhilahti MMM 1989–1992 ja elinkeinoasiamies Aarno Turunen Salo 1993. Valtuuskunnassa ennätti sen toiminta-aikana olla vain kaksi puheenjohtajaa. Pari ensimmäistä vuotta tehtävää hoiti pääjohtaja Samuli Suomela MTH ja lopun ajan hallitusneuvos Paavo O. Väisänen MMM. Jäsenmäärä kasvoi koko toiminnan ajan, mutta ei saavuttanut sataa. Maksavia jäseniä oli vuosittain noin 50.

1990-luvulle tultaessa haluttiin entistä enemmän panostaa tiedotuksen laatuun. Lisäksi huomattiin, että jäsenistöstä suurin osa oli maakunnista, ja sen tulisi näkyä hallituksen kokoonpanossa. Tiedotuslehden painatukseen haettiin rahoitusta maaseudun kehittämisprojektilta, mutta sitä ei saatu. Hallituksen alueellisen edustavuuden laajentamiseksi valittiin puheenjohtaja kuntatasolta Helsingin ulkopuolelta. Tämä ei kuitenkaan lisännyt alueellista toimintaa, vaan päinvastoin toiminta alkoi vähitellen hiipua. Helsingin ulkopuolelta ei ilmeisesti ollut helppo pitää yhteyksiä valtakunnan tason toimijoihin. Toinen syy oli ehkä se, että maaseudun kehittämisprojekti otti osan niistä tehtävistä, mitä varten suunnitteluseura oli perustettu. Lisäksi monet projektissa mukana olleet eivät enää jaksaneet paneutua yhdistystyöhön. Omalta osaltani huomasin jo maaseutukampanjan aikana, ettei aika enää riittänyt maaseutu- ja saaristoasian toimiston päällikön tehtävien ohella, joihin 1980-luvun lopulla tuli vielä saamelaisasiat, monien uusien hankkeiden lisääntyessä ei-välttämättömään yhdistystoimintaan. Perhekin asetti rajansa. Muutamasta pyynnöstä huolimatta en voinut ottaa vastuuta maaseudun suunnitteluseuran henkiin herättämisestä.

MSS:n merkitys

Mikä oli maaseudun suunnitteluseuran merkitys? Tätä ovat tarkastelleet muun muassa Leo Granberg ja András Csite (2003) selvittäessään maaseutupolitiikan syntymistä Suomessa. He toteavat, että tähän oli merkittävä vaikutus kahdella samanaikaisesti kehittyneellä verkostolla: paikallisella tasolla kylätoiminta ja ammatillisella tasolla maaseudun suunnitteluseura kokosivat ihmisiä toimintaan. Eero Uusitalo (2012) yhtyy tähän verkostojen merkitystä koskevaan näkemykseen. MSS:n monitahoinen kokoonpano loi Uusitalon mukaan kompostin tapaan prosessin, jossa kehittyi vähitellen yhteistyön kulttuuri. Maaseutukampanja toi lopulta maaseutupolitiikan valtakunnallisen järjestämistarpeen julkisuuteen ja poliitikkojen pöydälle.

Maaseudun Uusi Aika -yhdistys nousi syntyneeseen tyhjiöön uusien maaseudun kehittämisyksiköiden piirissä. En tiedä miksi sitä ei voitu perustaa edellisen yhdistyksen jatkoksi valitsemalla näiden tahojen edustajat mukaan sääntöjä vain tarkistaen.

Lähteet

Haja-asutusalueiden suunnitteluseuran ja Maaseudun suunnitteluseuran toimintakertomukset ja pöytäkirjat sekä MSS-tiedotteet.

Granberg Leo ja Csites András (2003): Kylätoiminnasta maaseutupolitiikan verkostoon. Maaseudun Uusi Aika 1/2003.

Sippola Matti (1982): Maaseudun suunnittelun 10 vuotta. Moniste 18.5.1982, Tuusula.

Sippola Matti (2011): Kehitysalueista aluekehitykseen. Suomen virallisen aluepolitiikan ensimmäiset 30 vuotta 1966-1995. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Aluepolitiikka 3/2010. Edita.

Uusitalo Eero (2009): Väliinputoajasta vastuunkantajaksi. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, 2009.

The post Mitä oli ennen mua appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

DI, YTM, Kehittämissuunnittelija
Kaakkois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Oy Socom

Klikkaa katsaukseen!

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myötä kuntakoot kasvavat ja palveluverkostomme muuttuu. Maaseudulta lähipalvelut vähenevät, mutta ikärakenteen muuttuessa ja ihmisen odotetun eliniän pidentyessä palvelutarve kuitenkin lisääntyy. Maaseudun asukkaiden huolena on lähipalveluiden siirtyminen entistä kauemmaksi, vaikeasti saavutettavaksi. Valtioneuvoston maaseutupoliittinen selonteko eduskunnalle vuonna 2009 asetti tavoitteeksi elämisen laadun parantamisen maaseudulla kehittämällä asumisen edellytyksiä, palvelujen saatavuutta ja maaseudun saavutettavuutta. Tämän lisäksi esitettiin laadittavaksi selvitys valtion, kuntien ja kolmannen sektorin uusista yhteistyömuodoista. (Valtioneuvosto 2009). Selvitystyö liittyi kansalaistoiminnan vahvistamiseen. Odotetun eliniän pidentyminen johtaa uudenlaiseen tilanteeseen, jossa sosiaali- ja terveyspalveluiden kysyntä kasvaa ja ikärakenne maaseudulla muuttuu entisestään. Syntyvyys alenee ja koulutettu nuori väestö muuttaa kaupunkiin palveluiden ja työpaikkojen läheisyyteen. Huoltosuhde heikkenee, kun huollettavien määrä kasvaa ja työllisten määrä vähenee aiheuttaen julkisen talouden tiukkenemista.

The post Maaseudun asukkaiden hyvinvointi Kaakkois-Suomessa appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

YTL, projektitutkija
Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos
mari.kattilakoski(at)uef.fi

Klikkaa artikkeliin!

Alueiden hallinnon ja julkisten palvelujen muutokset ovat synnyttäneet maaseutualueilla uudenlaista yhteisöllistä liikehdintää ja paikallista hallintaa lähipalvelujen turvaamiseksi. Siirtymä julkisen hallinnon hallinnasta kohden yhteistoiminnassa tapahtuvaa hallintaa on vahvistanut kansalaisten osallistumista samalla, kun julkisen talouden heikentyminen on johtanut palvelujen karsimiseen ja keskittämiseen. Palvelujärjestelmän muutokset ovat yhtäältä pakottaneet ja toisaalta herätelleet maaseudun paikallisyhteisöjä organisoitumaan ja integroitumaan osaksi palvelujärjestelmää uudella tavalla.

Tarkastelen artikkelissa aktiivisten kylien muuttunutta roolia suhteessa kuntaan lähipalvelujen tuottajina sekä kylien uudenlaisen paikallisen hallinnan rakentumista hyvinvoinnin, lähipalvelujen ja arjen sujuvuuden turvaamiseksi. Tutkimusaineistona ovat kahden kylän tapaustutkimukset monimenetelmällisen seurantatutkimuksen kautta. Tarkastelun kohteena on kylien uusi liikehdintä ja asemoituminen suhteessa julkiseen palvelujärjestelmään. Kylien aktivoituminen ja organisoituminen yhteisölliseen palvelutuotantoon kuvastavat sekä kylätoiminnan että palvelujärjestelmän muutosta. Aktiivisissa kylissä kylätoiminnan uusiksi sisällöiksi ovat tulleet palvelujen järjestäminen ja tuottaminen hyödyntäen eri organisoitumismuotoja sekä neuvottelut ja sopimukset kuntien kanssa lähipalvelujen tuottamiseksi. Palvelujen kehittäminen kansalaisosallistumisen ja yhteisöllisyyden pohjalta kuvastaa paikkaperustaisen partisipatorismin (kansalaislähtöisyys, osallistava palvelujen tuottamisen ajattelu) vahvistumista vastaiskuna hyvinvointipalvelujen keskittymiselle ja markkinaistumiselle.

The post Kylien yhteisöllinen palvelutuotanto – paikallista hallintaa palvelujärjestelmämuutoksessa appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

FT, Tutkija
Luonnonvarakeskus
sanna.ojalammi(at)luke.fi

Klikkaa artikkeliin!

Artikkelissani olen tarkastellut, miten susi on Varsinais-Suomessa vaaran ja uhkan kokemusten kautta muuttanut paikallisten ihmisten elinpiirissä spatiaalisia käytäntöjä ja vaikuttanut ihmisten tunteisiin. Relationaalisessa tilassa susi ja susikokemukset ovat vaikuttaneet paikallisten ihmisten arkisiin toimintatapoihin. Erityisesti susireviireillä suden ilmaantuessa maisemaan susihaitat ja uhka sudesta vaikuttavat ihmisten susikokemuksiin ja tunteisiin. Kielteiset käytännöt, susitunteet ja asenteet alkavat muuttaa tilaa. Tämä synnyttää erityyppisiä spatiaalisia käytäntöjä. Ihmisten keskuudessa ilmenee sosiaalisten suhteiden ja käytäntöjen vuorovaikutuksessa uhkan ja pelon tiedostamista sekä vaaratilanteen välttelyä. Kun ihmisen kehollisuus ja epämiellyttävät kokemukset, tunteet ja uskomukset vaikuttavat tilallisuuteen, myös ihmisten tilalliset sosiaaliset käytännöt alkavat muuttua. Näin syntyy uudentyyppistä tilaa eli susivaarallisia paikkoja, joista susi halutaan rajata pois, eletyn tilan ulkopuolelle.

The post Susi, tunteet ja tila appeared first on Maaseudun Uusi Aika.

Kannen kuva: Ähtärin eläinpuisto

Tämän lehden kannessa on vaarallinen kuva. Susi jakaa mielipiteitä. Toivottavasti suden kuva ei kuitenkaan ole MUA-lehden toimitukselle yhtä kohtalokas kuin Muhammedin kuva joillekin muille. Mielipiteitä jakavien kysymysten käsittely on vaikeaa. Vaikka tieteen foorumeilla kaikkia aiheita pitäisi pystyä käsittelemään moniarvoisesti, tasapuolisesti ja kriittisesti, tiedemaailma ei ole aina onnistunut täyttämään ihanteitaan edes välttävästi.

Myöhäiskeskiajan kirjaklassikko Noitavasara – Malleus maleficarum vuodelta 1487 ilmestyi suomen kielellä viime vuoden lopussa. Tämä ilmeisesti Heinrich Kramerin kokoama kirja mainitaan aatehistorian esityksissä noitavainojen tärkeimmäksi auktoriteetiksi. Pikkutarkan tutkielman tarkoituksena oli varoittaa kristikuntaa salaliitosta, johon tuhannet ihmiset olivat yhtyneet paholaisen johdolla. He tuhoavat sadon, aiheuttavat kärsimyksiä, keskenmenoja, luonnononnettomuuksia ja sairauksia. He lentävät öisin viettämään noitasapattia iljettäviin menoihinsa. Kaikki tämä tuodaan Noitavasarassa esille oman aikansa tieteen perinteitä kunnioittaen, oikeudenkäynneistä ja kirjallisuudesta kerätyn aineiston sekä skolastisen päättelyn periaatteita noudattaen. Oppinutta vaikutelmaa tukee raskas loppuviitejärjestelmä, joka on kokonaisuudessaan mukana myös suomennoksessa.

Noitavasaran teologinen arvo on lähes olematon, mutta sillä on suunnaton oppihistoriallinen ja humanistinen merkitys. Omana aikanaan kirjan näyttöä pidettiin niin painavana, että se pidensi noitavainojen aikaa keskieurooppalaisen oikeudenkäytön osana kolmellasadalla vuodella. Noitateoriat eivät olleet toisinajattelua. Ne saivat kannatusta aikansa johtavilta valtiomiehiltä ja tutkijoilta. Noitien salaliittoa pidettiin todellisena ja vakavana yhteiskunnallisena ongelmana – niin vakavana, että se edellytti ylialueellista yhteistyötä. Kidutus osoittautui tarpeelliseksi ja tehokkaaksi keinoksi salaliittoja selvitettäessä.

Keskiaika on yllättävän lähellä. Vielä 2010-luvulla on ihmisiä – myös tutkijoita ja poliitikkoja – jotka näkevät ympärillään niin vaarallisia ilmiöitä, että kaikki keinot niiden tukahduttamiseksi pitää ottaa käyttöön. Suojelua tarvitsee oma uskonnollinen tai poliittinen dogmi, ihminen itse tai koko ihmiskunta, jonka vahingoittamiseksi salaliitto on suunnattu. Siksi sanavarastoomme kuuluvat tätä nykyä sellaiset nimet kuin Charlie Hebdo, Isis ja Guantanamo. Salaliittojen torjumiseksi ollaan valmiita tinkimään samanaikaisesti sekä julkisuusperiaatteesta että yksityisyyden suojasta. Terrorismia koskevien rikosten paljastamiseksi on länsimaissakin esitetty vaatimuksia kidutuksen käyttöönottamisesta. Motiivina ei ole sadismi. Kiihko syntyi keskiajalla ja syntyy yhä hyväntahtoisesta likinäköisyydestä. Kaikki oma on niin jaloa, pyhää ja arvokasta, että sitä ei voi eikä saa kyseenalaistaa.

Salaliittoja nähdään puolin ja toisin. Joku vasaroi susia, joku susien vastustajia. 

Muhammedin kuvakiista ei jää paljon jälkeen noitavainojen kiihkosta. Molemmat tukeutuvat järjestelmälliseen propagandaan ja suunnitelmallisiin surmatöihin. Suomalainen susikiista on ollut maltillisempaa. Kukaan ei puhu pyhästä sodasta, vaikka aseisiin ja oman käden oikeuteen onkin turvauduttu. Salakaadoista on langetettu vankeustuomioita, mutta kaikki eivät pidä salakaatajia rikollisina. Aiheen kuumuus näkyy ja kuuluu myös susien yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Tutkijat ovat huomanneet, että maaseudun asukkaat ovat haluttomia paljastamaan susikantojaan haastatteluissa. Syvempien tuntemusten esiin kaivamiseksi on jouduttu kehittämään uusia, epäsuorempia aineistonkeruumenetelmiä.

Aiheen kuumuudesta kertoo myös se, että tutkijoita syytetään tarkoitushakuisuudesta. Toistaiseksi tilanne on tieteen riippumattomuuden kannalta kuitenkin sikäli hyvä, että syytöksiä sataa molemmista suunnista. Yleisönosastokirjoittajat epäilevät, että tutkijat aliarvioivat petokantoja tahallaan ja antavat tukensa petojen salaisille istutuksille. Tässä lehdessä esitetään lektio-puheenvuoro väitöstilaisuudesta, jossa väittelijää syytettiin metsästäjien kätyriksi.

Susiuhan, terroriuhan ja noitauhan puhunnoissa on yhteisiä piirteitä. Salaliittoja nähdään puolin ja toisin. Joku vasaroi susia, joku susien vastustajia. Tavallaan se on merkki keskustelun moniarvoisuudesta. Tieteen foorumeilla singotaan usein sanoja, jotka sattuvat ihan oikeasti. Se kuuluu sananvapauteen. Keskustelun vaientaminen ja liiskaksi vasarointi eivät kuulu. Kaikki häviävät, jos osa keskustelunaiheista kielletään. Noitavasara ei saa palata missään muodossa, ei pilapiirtäjävasarana eikä susivasarana.

The post Susivasara appeared first on Maaseudun Uusi Aika.